Maanosa, josta ei ole paluuta

afrikan taivasSylttytehdas löytyy lopulta aina kahvifarmilta, jossa syfilikseen sairastunut nainen kirjoittaa alkuvoimaisia tarinoitaan ja pääsee lentämään loputtoman taivaan alle brittirakastajansa kanssa. Farmi sijaitsee vuorilla, säällisen matkan päässä Nairobista, alueella, joka kaupungin laajetessa nimetään Kareniksi.

1990-luvulla Karenin alue on eurooppalaisten ja amerikkalaisten ekspatriaattien suosiossa. Siellä on valkoisten pitämiä kauppoja ja kampaajia, intialaisten lääkärien vastaanottoja ja länsimaista ruokaa tarjoilevia ravintoloita. Valkoihoiset asuvat siellä mukavuuksia pursuavassa kuplassaan tiedostaen sen, että aito ystävyys mustien naapureiden kanssa on vaikeaa, ellei mahdotonta, sillä suhteet perustuvat ensisijaisesti materiaan, rahan valtaan. Paikalla on myös jonkin verran syntyperäisiä valkoisia, siirtomaa-aikaisten farmareiden jälkeläisiä, jotka kyllä elintavoiltaan erottuvat vasta maahan tulleista, mutta heillä ovat omat kuplansa. Loppupeleissä kuitenkin kaikki valkoiset päätyvät naimaan toisiaan, sillä piirit ovat säälittävän pienet. Elämäntapa on hedonistinen, painottuen luksustuotteisiin, juhliin, viinaan ja huumeisiin.

Olette ehkä jo lukeneet ja nähneet version tällaisesta elämästä. Karen Blixenin varjo itäisen Afrikan representaatioiden yllä on edelleen painava. Italialainen Francesca Marciano on yksi myyttien jatkajista, osittain myös purkajista. Hänen romaaninsa Afrikan taivas (alk. 1999, WSOY 2010, suom. Kaijamari Sivill) on ensisijaisesti rakkaustarina, tosin ei hirvittävän romanttinen eikä rakkaustarinana mieleenpainuva sellainen. Onneksi sillä on muita ansioita, sillä varsinainen kolmiodraama päähenkilö Esmén ja hänen kahden kosijansa, Adamin ja Hunterin, välillä on kovin heppoinen. Ensin Esmé löytää syntyperäisen valkoihoisen safarioppaan, joka ei vaadi paljoa ja sen jälkeen kyynistyneen brittiläisen sotatoimittajan, joka on energiavaras ja vampyyri. Molempien kanssa on vaikeaa ja lopulta sankaritar jää yksin.

Juoni selviää jo romaanin takakannesta eikä ainakaan minussa herättänyt suuria odotuksia. Sen sijaan kontekstin kuvaaminen on tässä mielenkiintoista. Marciano paljastaa ekspatriaattien yhteisöstä raadollisia, mutta myös koomisia puolia. Nuorten naisten kokaiinin käyttö shoppailuretkillä hämmentää, samoin illallisten kuvaus paikallisen malliparin, Nenan ja Peterin, sisustuslehtikodissa, jossa kaikki on kuin ekspressionistisesta maalauksesta. Sotatoimittajia houkutellaan poseeraamaan Voguelle kyseenalaisissa kohteissa, ja amerikkalaisten turistien suihkuihin liittyvät odotukset luksussafareilla ovat ”sitä itteään”. Hyväntekijähahmoja kirjassa ei varsinaisesti ole, lukuunottamatta satunnaisia amerikkalaisia tyttöjä, jotka ovat saaneet päähänsä dokumentoida naisten ympärileikkauskäytäntöjä ännänteen projektiin, ikään kuin se olisi heidän originelli ideansa. Tämä siis 1990-luvulla, kauan ennen vaginamonologeja.

Vellovien tunteiden ulkopuolella Esmén henkilöhahmo on sopivan kaoottinen ja särmikäs. Kertomus hänen napolilaisesta kommunistiperheestään toi lisää maustetta afrikkalaiseen tarinaan. Runoilijaisän kuolema ja hänen henkinen perimänsä ovat Esméllä työn alla – isä olisi kenties paheksunut ekspatriaattielämän porvarillisuutta. Tarinan aikana Esmé palaa Italiaan vain kerran nauttiakseen Amalfin rannikon keväästä. Euroopan vuodenaikojen selkeys ja raikkaus ei kuitenkaan houkuttele häntä palaamaan kotiin. Afrikan taivas on hänen ihon allaan pysyvästi – manner ei jätä häntä rauhaan ja valinta tuntuu kohtalokkaalta.

Samantyyppiseen yhteisöön sijoittuu John le Carrén Uskollinen puutarhuri (2002), joka kieltämättä seisauttaa veret voimallisemmin kuin tämä romaani. Tyypit ovat molemmissa samantyylisiä, mutta le Carrén postkoloniaali kritiikki järeämpää. Marciano kirjoittaa sujuvasti, viihdyttävästi ja paikoitellen nokkelasti. Kenian luonnon kuvaukset ovat herkullisen aistillisia, eli teosta voi lukea myös matkakirjana. Tyylillisesti teos ei edusta tyhjäpäisintä chicklitiä, vaan Marcianolla selkeästi on kaunokirjallisia ambitioita. Kirjailija näyttää tehneensä suuremman läpimurtonsa vasta viime vuosina, eivätkä kaikki teokset kerro Afrikasta.

Sujuvan kielen vuoksi en saanut teoksesta näppyjä, kuten esimerkiksi sain suomalaisen Pia Heikkilän Afganistaniin sijoittuvista ekspatriaattiteoksista. Teos ei tuntunut niin suunnitellun kaupalliselta tuotteelta kuin Operaatio Lipstick. Se sopii niille, jotka haaveilevat kaukomaista ja haluavat maistaa niiden makuja sopivasti, mutta ei liikaa. Kenialaisista kulttuureista lukija ei opi paljoa, ehkä ripauksen Nairobin arjesta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s