Miksi moshaamiseen tarvitaan sporttirintaliivit?

moranMuistaako kukaan, miltä tuntui kulkea pitkävartisissa Doc Martenseissa, mahdollisesti yhdistettynä kirpparilta löydettyyn kukkamekkoon? Onko lempijuomasi joskus ollut sillanalaisten asukkaiden suosima väkevöity viini?Heitetäänkö naamallesi vodkaa ilkeän kielesi vuoksi? Oletko valinnut yhden illan panoja niiden asuinpaikan mukaan, määrittäen samalla oman panovyöhykkeesi? Oletko ollut kiihkeässä kirjeenvaihdossa kulttipoptähden kanssa?

Jos vastaat yhteenkään kysymyksistä ”kyllä”, Caitlin Moragin Näin minusta tuli tyttö (Schildts&Söderströms, 2015, suom. Sari Luhtanen) voi olla tuleva raamattusi. Itse kiinnostuin teoksesta pelkästään kansikuvan perusteella, sillä suhtaudun edelleen kovin nostalgisesti mustiin Martenseihin. Oltuaan alun perin punkkareiden ja skinien ”mummonpotkimiskengät” niistä tuli 1990-luvun alussa kuuminta mainstream-muotia. Romaani alkaa vuodesta 1990, jolloin Johanna Morrigan on 14-vuotias ja hänen ainoa ystävänsä suvun ulkopuolella on 72-vuotias Violet, jonka luona hän käy muorin ensiluokkaisen keksivaraston vuoksi. Johanna on ylipainoinen, kömpelö ja itseoppinut intellektuelli kaupungin vuokra-asunnossa. Isä on työkyvyttömyyseläkkeellä ja äiti on juuri synnyttänyt yllätyskaksoset. Sosiaalituilla seitsemän hengen elättäminen on uuvuttavaa puuhaa.

Johanna päättää rakentaa itsensä uudelleen ryhtymällä ensin goottikuningattareksi ja sitten rocklehden toimittajaksi. Hän pommittaa arvioillaan alan lehtiä niin, että lopulta pääsee työhaastatteluun. Kuusitoistavuotiaana hän tienaa jo 400 puntaa kuussa ja kiertelee ympäri maata keikoilla lehden piikkiin. Samalla hän jättää koulun kesken, sillä yöpainotteisen juhlimisen, matkustelun ja aamuheräämisten yhtälö on mahdoton. Johannasta kuoriutuu rääväsuinen ja kyyninen Dolly Wilde, jonka maine paisuu legendaariseksi keikkapaikkojen vip-tiloissa. Dolly rakastaa aloittelevien bändien verbaalista teurastamista. Arvioissa on myös aimo annos feminististä kostoa, sillä kukaan ei ole kertonut Dollylle, kuinka yhdistetään rockhenki ja naiseus. Ensimmäisellä juttukeikallaan hän kokee moshaamisen mahdottomaksi, sillä kukaan ei ole kertonut, että siihen tarvitaan sporttirintaliivit.

Morag kirjoittaa reipashenkisen humoristisesti, vaikka rivien välissä on paljon aitoa puutetta, kärsimystä, häpeää ja pahoinvointia. Wolverhamptonin kaupungin väärällä postinumerovyöhykkeellä asuminen kun on omanlaisensa poltinmerkki. Teoksessa pidetään vahvasti yhtä työväenluokkaisen taisteluhengen kanssa, juhlitaan Margaret Thatcherin poistumista vallan kahvasta, pohditaan sosiaalitukien hakemisen strategioita ja tullaan toimeen kaalilla höystetyllä makaronilla. Johannan solidaarisuus perhettään kohtaan on saumatonta; hän toivoo pystyvänsä osallistumaan perheen elatukseen juttupalkkioillaan.  Toisaalta hän on tietoinen, että jos hän ei pian pääse pois Wolverhamptonista, hänen elämänsä tulee jäätymään samaan kortteliin vanhempiensa kanssa. Lontoo on hänen ”oikea” kotinsa.

Teos on siis jämäkkä tutkimus työväenluokkaisesta naiseudesta, lihavuudesta ja seksuaalisuudesta. Dolly Wilde saa lihavanakin riittävästi miehistä huomiota rämäpäisen asenteensa vuoksi, mutta eräissä juhlissa hän saakin kuulla olevansa juhlien isännän ”slummihoito”. Holtittomat seikkailut muuttuvat pian itsetuhoisiksi. Peruskysymys onkin: ”Mitä pitää tehdä, kun on rakentanut itsensä – ja sitten huomaa, että on käyttänyt ihan vääriä rakennuspalikoita?”

Teoksessa oli paljon yhtäläisyyksiä tv-sarja My Mad Fat Diaryn kanssa, jossa myös on itsetunto-ongelmien kanssa kamppaileva ylilihava teinityttö 1990-luvulla, tosin hän ei ole yhtä feministinen eikä hänestä tule kuuluisaa. Suosittelisin teosta muuten tämän päivän nuorille lukijoille feministisen sanoman vuoksi, mutten tiedä, jaksavatko he lukea pitkällisiä tilityksiä 90-luvun musaskenestä. Oman ikäpolveni lukijat eli 70-luvulla syntyneet taatusti osaavat ottaa ilon irti teoksesta. Teos sopii erityisesti niille aikuisille, jotka lukevat mielellään myös nuortenkirjoja. Ja jos teinien irstailu menee överiksi, ainakin teos voi johtaa nostalgisiin retkiin levyhyllylle. Kuunnellaanhan tässä niinkin erilaisia artisteja kuin Phil Collins, Limahl, Serge Gainsbourg, Morrissey, Sepultura, Courtney Love, Inspiral Carpets, Manic Street Preachers, Pixies, Take That ja Suede.  Erityiskiitos musikaalisesta inspiraatiosta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s