Vallankumouksen tautiluokituksesta

IirisLempivaaraRiikka Pulkkinen on kirjailija, joka osaa olla samaan aikaan syvämerensukeltaja ja maakrapu, benjihyppääjä ja hillopurkin kansien hamstraaja.  Mielestäni kaikessa, mitä olen häneltä lukenut, on ollut pysyvyyden ja liikkuvuuden, uskaltamisen ja konservatiivisen jumittamisen välinen ristiriita.


Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
(Otava, 2013) on hänen tähänastisen tuotantonsa ohuin ja kepein teos, joka alkoi metamorfoosinsa Kauneus ja Terveys-lehden kolumnista. Olettaisin, että Pulkkisen tarkoituksena on ollut kokeilla chicklit-genren toimivuutta ja mahdollisuuksia yhdistää sen feministiseen itseapukirjallisuuteen.

Hmh. Ensimmäisenä teosta lukiessani mieleeni tuli Kumman kaa-komediasarja, erityisesti terveydenhoitaja Ellu. Iiris Lempivaara ei ole terkkari, vaan koulupsykologi, joka on erityisen huolissaan mustiin pukeutuvista lukiolaistytöistä, jotka kantavat kaulassaan keskiaikaisia kidutusvälineitä. Oikeastaan Iiris vie alkoholismin teeman Elluakin pidemmälle, sillä hänellä on työpöytänsä laatikossa salakalja ja paniikkivodkapullo. Muistaakseni Kumman kaa-sarjassa juotiin työpaikalla vain teetä – opettajanhuoneessa arvotun perjantaipullon tyhjennys jätettiin kämpille.

Iiriksen hahmo on himpun verran Ellua akateemisempi, osaahan hän siteerata varsin osuvasti sekä Foucault’ia että de Beauvoiria. Hän ei suhtaudu sukupuolentutkimuksen opintoihinsa postfeministisen ironisesti, vaan muistelee Kristiina-instituuttia jopa lämmöllä. Kun hänen gynekologinsa suosittelee hänelle Eeva Kilven Tamaran lukemista (sillä teos on naisen seksuaalisen vapautumisen raamattu, eikä kukaan ole pannut paremmaksi sitten vuoden 1972), Iiris marssii kuuliaisena kirjastoon oppia hakemaan.

Iiris on hahmona ikuinen jees-nainen, jonka on opeteltava kiltteydestä luopumista pidemmän kaavan kautta. Oikeastaan hän itse on yhtä lailla terapian tarpeessa kuin nuoret asiakkaansa, ja siksi hän kehittelee omaa terapiamalliaan, jossa kehollinen räyhääminen on keskiössä. Suurimpina suunnannäyttäjinä toimivat naapurin 85-vuotias Marja-Liisa ja puolivuotias sisarentytär Josefiina. Marja-Liisa opettaa hänelle turhien miesten torpedointia ja Josefiina maailman avointa tutkiskelua. Hurjin kohtaus liittyy Marja-Liisan puhkeavaan vallankumouksellisuuteen, joka purkautuu näpistelyperformanssina Töölön Alepassa. Koska Marja-Liisalla ei ole muita lähiomaisia, Iiris soitetaan paikalle viemään mummoa mielentilatutkimuksiin. Matkalla sairaalaan kaksikko etsii vallankumouksen tautiluokitusta.

Nuorten lahjominen ylimääräiselle tiedostamiskurssille pizzalla ja suklaalla lohdutti minua, toista sosiokulttuurista innostajaa, samoin nolo kiinnijääminen natsitervehdyksen näköisistä käsiliikkeistä  Lily Allenin Fuck You Very Much-biisin aikana koulun rehtorin edessä. Kaikenlaiseen kyseenalaiseen kosiskeluun olen itsekin lyhyellä urallani päätynyt, eli myötähäpeä tarttui voimallisesti.

Erottuaan elämänsä rakkaudesta Aleksista Iiris alkaa keräillä miehiä kuin pieniä muovieläimiä. Jos eteen ei tule ”kaljuponnaria” eli lateksikorvaista larppaajaa, sitten hän lankeaa Ken-nuken näköiseen miesmallityyppiin, joka pakkaa piknikkoriin itse tekemäänsä suklaakakkua, jonka reseptiin kuuluu aito bretagnelainen voi. Helsinkiläiset kolmikymppiset (ainakin tiettyjen postinumeroiden kaduilla) ovat sietämättömiä oman elämänsä tuunaajia ja perfektionistejä, jotka elävät elämäänsä lasivitriinissä. Ei ole parinvalinta yksinkertaista noilla hoodeilla, ei.

Monet pienet havainnot teoksessa aiheuttivat miltei huutonaurua, mutta kuten aiempienkin Pulkkisen teosten kohdalla, myös tässä karsastin tietynlaista keskiluokkaisuuden ja akateemisen maailmankuvan normalisointia. Chicklit-teokseksi teos on akateemisesti kunnianhimoinen, sillä lukijan on täytynyt istua ainakin muutamalla sukupuolentutkimuksen luennolla, jotta vitsit kolahtavat todella. Minusta on positiivista, että kepeää kirjallisuutta tarjotaan moninaisille lukijapiireille, mutta haluaisin kuulla nimenomaan ei-akateemisen lukijan vaikutelmia tästä teoksesta. Siis voihan tätä myös lukea  melko klassisena shoppailu- ja naintikirjana ja ohittaa akateemiset viitteet, mutta mielestäni teoksen huumori piilee niissä vaikeammissa lähdeviitteissä.

Viihdyin kirjan maailmassa, mutten ole varma, muistanko tästä paljoa enää ensi viikolla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s