Kauhua ruskan kaikissa väreissä

Ravilo_eerika_kansiHilkka Ravilo on kirjailija, jonka tuotantoa olen seurannut ja jonka tematiikka tuntuu koko ajan läheisemmältä omia intressejäni – etnisyys ja uskonto ovat hänellä työn alla ilmiselvän naisten oikeuksien puolustamisen kanssa. Pohjoinen ja itäinen perspektiivi yhdistyvät hänen teoksissaan, päähenkilöt ovat usein lappilaisia, kainuulaisia, karjalaisia tai savolaisia.

Romaani Nimeltään Eerika (Myllylahti, 2012) nimetään alkulehdellä rikosromaaniksi, mutten olen aivan varma nimityksen osuvuudesta. Rikosta narratiivin aikana saadaan odotella, kun taas kauhun elementtejä esiintyy jo alkumetreillä, ja kiinnostavaa kyllä, tämä kauhu ei ole kovinkaan yliluonnollista, vaan elävien ihmisten aikaansaamaa psykologista painetta. Kauhu liittyy uskovaisten ihmisten moraalisen enemmistön sanalliseen valtaan, jolla eristetään kokonaisia perheitä yhteisöistä asumaan jumalanhylkäämiin pussinperiin. Teos kertoo pitkälti lestadiolaisuudesta, vaikka kukaan päähenkilöistä ei olekaan ”liikuttuneita uskomassa olevia”. Lestadiolaisuudesta, toisesta maailmansodasta ja lappilaisten nuorten naisten rakastumisista saksalaisiin sotilaisiin muiden varteenotettavien sulhasehdokkaiden puutteessa. Miehet kun ovat rintamalla tai kotiin jääneet ovat elämän sierettämiä hampaattomia ukkoja.

Eerika on saksalaisen sotilaan Dieterin tytär, hänen äitinsä Enni elää hylkiönä Luossajoen kylässä, Tenojoen suistoissa. Kylillä Eerikaa haukutaan ”huoran nuorennukseksi”. Toisin kuin monien pohjoisten saksalaismorsiamien on käynyt, Ennin yhteydenpito saksalaissulhon kanssa kestää jopa Valvontakomission monen vuoden sensuurin. Äiti pitää Dieterin jättämiä viinipulloja, säilykepurkkeja ja kirjeitä jonkinlaisina talismaaneina ja uskoo ikuiseen rakkauteen.

Eerikan ollessa neljätoistavuotias äiti hylkää hänet ja kertoo jäähyväiskirjeessään lähtevän Dieterin luo Saksaan. Hänet lähetetään Tampereelle piikomaan, mikä vielä 60-luvulla oli yleinen maaseudun tyttöjen ammatti. Tampereenkin paikalliskulttuurin kuvaus on herkullista, aloin tutkia keskustaa ja omaa lähiympäristöäkin uusin silmin teoksen innoittamana. Elämänsä rakkaus Eerikalla asuu kahdestaan työläisisän kanssa Koivistonkylän puutalossa. Tuomo on saanut nuorena tanssia balettia, mistä johtuen häntä pidetään automaattisesti homona. Pariskunnan tavatessa Tuomo esiintyy työväen teatterin musikaaleissa ja on varsinainen maailmanmies. Eerika kokee olonsa tyhmäksi Pygmalioniksi, jota pitää koko ajan sivistää. Lappilaisesta taustastaan puhuminenkin on hänelle vaikeaa, sillä etelän kaupungeissa ei osata kuvitella, kuinka köyhää ja maailmasta eristynyttä pohjoisen arki on tuolloin ollut.

Lapin ja Tampereen lisäksi teoksessa eletään Helsingissä, Riihimäellä ja Saimaan saaristossa sekä matkustetaan Moselin laaksoon tapaamaan kuolevaa isää. Kaikissa paikoissa Eerika kaipaa Lappia – luontoa, muttei sen ihmisiä. Luonnonkuvaus teoksessa on pakahduttavan kaunista, samoin kertomukset ruokakulttuurista ja lampaiden kasvatuksesta.

Kauhu kärjistyy Eerikan anoppisuhteessa, joka johtaa erikoisiin asuinjärjestelyihin ja hoivasopimukseen, joka ei perustu rakkaudelle eikä edes välittämiselle. Ravilo muistuttaakin hienolla tavalla, kuinka vähän aikaa on kulunut siitä  kun Suomessakin elettiin laajennetuissa perheissä suvun vanhimpien ehdoilla. Näitä kauhuanoppikertomuksia kuulen näinä päivinä enemmän intialaisilta ja afrikkalaisilta siskoilta.

Teoksen temaattinen rikkaus voi muodostua lukijalle ongelmaksikin. Itse en oikeastaan osaa mainita pääteemaa, koska aika-akselikin on 60 vuotta ja jokaista vuosikymmentä kuvataan antaumuksella. Eniten opin Lapista, lestadiolaisuudesta, ja Lapin historian ja nykypäivän toisiin peilaamisesta. Meänkielen osiot olivat herkullisia, mutta niiden maltillinen osuus takasi sen, ettei murrepuheen alle sortunut. Pidin myös valtavasti Eerikan, kuuliaisen ja eristynyttä elämää elävän kotirouvan pohdinnoista naisten oikeuksista. Kirjahan kertoo paljon naisen kehollisesta itsemääräämisoikeudesta. Vaikka Eerika itse on jo nuorena päättänyt, ettei hänestä tule ”kläppilinko”, vasta kuusikymppisenä Eerika oppii sanomaan ei elämänsä miehille. Suhde ainoaan poikaan muuttuu aikuisiässä perin ongelmalliseksi, eikä Eerika tunnista hänessä oman kasvatuksensa jälkiä.

Tämän teoksen lukeneena sormeni syyhyävät saada käsiini Katja Ketun Kätilön. Ja kun nyt matkustan Ketun teosten suhteen myöhäjunassa, Kätilöön voisi tutustua väärässäkin järjestyksessä eli katsomalla ensin elokuvan.

Myllylahdelle erityiskiitos upeasta kansikuvasta. Heidän aiemmassa tuotannossaan on kuvituksen suhteen ollut ajoitellen tunkkaisuutta, mutta tässä on onnistuttu herättämään lukijan mielenkiinto pelkällä kanervalla.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s