Kirjeenvaihtoa tyhjyydestä

kun-pohjoistuuli-puhaltaaKun olin nuorena kielikurssilla Brightonissa, asuin pariskunnan luona, jotka olivat tutustuneet toisiinsa naisen soittamalla väärään numeroon. Miehen ja naisen romanssi oli hyvin turbulentti, halpaa saippuaoopperaa imitoiva, mutta muistan ihmetelleeni, kuinka anonyymiin ihmiseen rakastuminen pelkän puhelinsattuman kautta oli mahdollista. Rouva oli jopa myynyt tarinansa juorulehteen ja sain siitä kopion kotiin vietäväksi.

Myöhemmin viettäessäni aikaa Pakistanissa muistan paikallisten nuorten kertoneen, että heidän kontaktinsa vastakkaiseen sukupuoleen perustui lähinnä vääriin numeroihin soittamiseen siinä toivossa, että toisessa päässä vastaa kiinnostavan oloinen tyttö tai poika. Ajat ovat nyt muuttuneet, ja suurin osa meistä saa random-puheluita lähinnä puhelinmyyjiltä. Itse en usko syttyväni savon murretta viäntävästä Apu-lehden myyjästä, joka kysyy, kuinka ilimoja on pijellyt, mutta eihän sitä koskaan tiedä…

Itävaltalaisen Daniel Glattauerin sähköpostiromaani  Kun pohjoistuuli puhaltaa (Atena, 2012, suom. Raija Nylanderon modernimpi versio kasvottomasta rakkaudesta. Koska itse luen kaunokirjallisuutta myös päästäkseni eroon maileista ja sosiaalisesta mediasta, en ole koskaan ollut sähköposti-, tekstiviesti- tai twitterromaanien ystävä. Nyt tietty ollaan tultu ihmiskunnan historiassa pisteeseen, jossa virtuaalimaailmojen välttely nykykulttuuria kuvaavassa realistisessa tarinankerronnan perinteessä on jo miltei mahdotonta. Ihmiset tutustuvat toisiinsa linjoilla, se on ilmiselvää, hyväksyttävää ja jopa jännittävää. Se on myös samalla turvallista ja turvatonta. Vaikka olemme eläneet virtuaalimaailmoissa jo parikymmentä vuotta, monille meistä omien turvarajojen määrittely tuottaa koko ajan isoja haasteita.

Glattauerin romaanissa tutustuminen tapahtuu niin epätodennäköisellä tavalla, että se hihityttää  jo alussa. Emmi kohtaa Leon yrittäessään perua sähköpostitse lehden, jonka taso on laskenut kuin lehmän häntä. Kohtaaminen johtuu siitä, että Emmi on kirjoittanut osoitteen väärin ja firman sijasta viesti on mennyt yksityishenkilölle. Kirjeenvaihto ei ala välittömästi, mutta Emmin lähetettyä samaan osoitteeseen toisen vikaviestin, ryhmäjoulutoivotuksen, Leo alkaa kiinnostua omituisesta naisesta. Millaiset ihmiset ylipäänsä lähettävät isolle määrälle ihmisiä steriilejä hyvänjouluntoivotuksia?

Tällainen voi kiinnostaa vain kielifilosofia, jonka tutkimuksen aiheena on ihmisten tunteiden ilmaisu virtuaalisessa kommunikaatiossa. Tavallaan Emmi on alussa tutkijan salainen tutkimuskohde, varsinkin kun hänellä tuntuu olevan aikaa flirttailla tuntemattoman miehen kanssa kaikki päivät. Kirjeenvaihto perustuu molemminpuoliseen nokitteluun ja sarkasmiin. Uteliaisuus toisen ulkonäöstä, iästä ja vetovoimasta on suurta, mutta ensisijaisesti kiinnostus toiseen on älyllistä ja kielellistä. Pian suhde kehittyy ”viinilasillisen” jakamiseksi linjoilla sovittuun aikaan – usein viestittely johtaa jommankumman kännisiin paljastuksiin, joita seuraavana päivänä selitellään.

Emmi on naimisissa ja Leo on juuri eronnut naisystävästään. Mustasukkaisuus toisen seksielämästä ja tulevaisuuden kuvioista iskee molemmilla jo suhteen alkuvaiheessa. Kai ydinkysymys teoksessa on, onko virtuaalinen kommunikaatio uskottomuutta, varsinkaan, jos viestittely ei ole ensisijaisesti eroottista. Tässä harrastetaan älyllistä flirttiä, joka joissain piireissä voitaisiin ymmärtää normaalina ystävyytenä ja toisissa ei. Eroottisissa kuvitelmissa he menevät suunnilleen suudelman tasolle, mutta samalla kumpikin tuntee olevansa toisen sisäinen ääni. Ehkä teoksessa parasta on, että Glattauer jättää paljon lukijan mielikuvituksen varaan rakentaen samalla kiinnostavan jännitteen kahden ihmisen välille. Vaikka tässä ”taisteluparina” oletettavasti ovat biologinen mies ja nainen, heidän biologisella sukupuolellaankaan ei ole kovin suurta merkitystä. Teos muistuttikin minua sukupuolen kuvaston särkijästä, Jeanette Wintersonista – muistaakseni teoksessa PowerBook oli vastaavia jännitteitä. Glattauerin kirjoitustyylikin on mielenkiintoisen androgyyniä – jos päähenkilöt eivät olisi nimetty Emmiksi ja Leoksi, en olisi välttämättä osannut ”koodata” heidän sukupuoltaan.

Kirjeenvaihto alkaa tyhjyydestä ja päättyy odotukseen jatko-osasta ja mahdollisesta fyysisestä kohtaamisesta. Jatko-osa, Joka seitsemäs aalto, on myös julkaistu Atenalla pian tämän jälkeen. Minua teos koukutti kovastikin, sillä peilasin sitä joihinkin aiempiin ihmissuhteisiini, vaikka en ole koskaan rakastunutkaan vikaviestin lähettäjään. En osannut päättää, onko teos romanttinen vai eroottinen tarina, vaiko pelkästään kertomus oudosta ystävyydestä – ja tämä päättämättömyys lohdutti minua, sillä koen itsekin eläneeni suuren osan elämästäni tämäntyyppisissä välitiloissa. Teos antaa toivoa kaikille, jotka eivät uskalla heti kättelyssä tavata virtuaalisia ystäviään. Leo on Emmille pohjoistuuli, joka puhaltaa hänen makuuhuoneensa ikkunasta – tuuli, jota ilman hän ei saa unta, mutta joka samalla ajaa hänet hulluuden partaalle. Kirjan nimi tuntui alussa kornilta, mutta sen etymologian paljastuminen sekoitettuna taisteluparin väliseen sarkasmiin aiheutti taas uuden hihitysmyrskyn.

Harvoin muuten tulee luettua teosta, jossa on näin vähän kulttuurisia ja historiallisia viitteitä. Tarina tapahtuu kahden osoitteen välillä Wienissä, mutta paikallisuudella ei ole virtuaalirakkaustarinassa mitään merkitystä. Koska itävaltalainen kirjallisuus on minulle uppo-outoa, olisin kai halunnut reissata Wienin kahviloissa enemmän, mutta kirjan luettuani olin hämilläni siitä, että näin kulttuuriton ja historiaton teos jätti vahvan muistijäljen.

Turhautuneille kotiäideille uskoisin tämän teoksen antavan enemmän ajateltavaa kuin esimerkiksi ”mammapornoksi” tituleerattu Fifty Shades of Grey-trilogia, sillä tässä kuitenkin puhutaan perheellisten, myös uusperheellisten, arjen realiteeteista. Eroottista vipinää voidaan luoda vähemmistäkin aineksista kuin loppuun asti viedyistä S/M-fantasioista. Luonnehtisin teosta tyylikkääksi, älylliseksi eskapistiseksi teokseksi, jossa on myös spekulatiivisen fiktion piirteitä.

”Jossain kilahtaa, siksi olen olemassa.” Näin tiivistäisin teoksen hengen. Totta monille, tämä bloggaaja mukaanlukien.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s