Naurutaudin vaarat

Millaista on sitten, kun maa kieltäytyy ulkosuhteista ja alkaa vannoa omavaraisuuden nimeen? Ehkä lasten ja nuorten pelottelu tällaisella skenariolla on hätävarjelun liiottelua reaalimaailmassa, mutta suljetut yhteisöt ovat aina olleet meheviä kuvauksen kohteita kaunokirjallisuudessa, erityisesti skifissä ja dekkareissa.

Anne Leinonen on minulle uusi tuttavuus nuorten skifi/fantasian saralla. Hänen teoksensa Ilottomien ihmisten kylä (WSOY, 2014) kertoo Kaukamaasta, kylien ryppäästä, joka elää eristettynä luottaen minimaalisesti koneistettuun maatalouteen. Yhteisö on suojattu muurilla, eikä sen jäsenillä ole paljoa tietoa ulkopuolisesta maailmasta muuta kuin säännöstellyn rajakaupan tiimoilta. Yhteisö ei vaikuta fanaattisen uskonnolliselta, mutta sen folkloristinen elämäntapa muistuttaa hieman Amerikan Amishien tai mennoniittien meininkiä. Yhteisöllä on paljon salaisuuksia, joihin nuoret vihitään teini-iässä peijaisin. Tervehenkisyys, suoraselkäisyys ja vakavamielisyys kiteytyvät kiellossa yli muiden, eli naurukiellossa. Leikkiminen on lapsilta kielletty, mutta tanssia harrastetaan, kunhan musiikki on surumielisiä kansanlauluja tai tangoa.

Päähenkilö Aalo on tarinan alussa vasta neljätoistavuotias ja sattuu avaamaan Pandoran lippaan löytämällä talonsa ullakolta kielletyn leikkikirjan, joka on jäänyt sinne ajoilta ennen eristäytymistä. Kirjassa kuvaillaan outoja puuhia, joita hänen on kavereineen salaa kokeiltava. Tämän lisäksi Aalo törmää salaperäiseen muukalaiseen, joka etsii yösijaa. Muukalaisen Aalo majoittaa ilman vanhempiensa lupaa lukittuun vajaan. Tästä kohtaamisesta alkaa Aalon tie kohti yhteisön normien kyseenalaistamista. Aalolla ei ole helppoa, ja pian hän päätyy rajan taa turvapaikanhakijaksi.

Teos on kiinnostava saaga myös päivänpoliittisesti, sillä Kaukamaan sisäänpäin käpertyminen voisi kertoa muukalaispelkoisesta Suomesta. Samalla teos antaa nuorelle lukijalle työkaluja ymmärtää turvapaikanhakijan arkisia ongelmia Aalon kaupunkiin muuton kautta. Teoksen kaupunkikuvaus muistutti minua Tampereesta, sillä siinä nuorisojengi kilpailee suosiosta Keskustorilla. Rajan takaisessa ”villissä lännessä” elämä ei lopulta ole sen vapaampaa tai helpompaa kuin Kaukamaassa, sillä siellä kansalaisia kontrolloidaan ihonalaisten sirujen keinoin. Leinonen asettaa teknologisesti kehittyneen ja alkuperäiskulttuurin perinteitä kunnioittavan yhteiskunnan kiinnostavaan vertailuun, jossa lukijan on vaikea löytää ”oikeaa” kantaa tai puolta.

Kaukamaan umpeutumisen syyt ovat monimutkaisempia kuin alussa olettaisi. Juonen rakenteen kannalta olikin hienoa, ettei kaikkea paljastettu heti, vaan loppuosa tarjoaa jatkuvasti uusia yllätyksiä. Itse pidin jopa enemmän kaupunkiosion kuvaamisesta, sillä siinä toteutui jonkinasteinen postkoloniaalin vastakatseen politiikka. Kaupunkilaisten asenne Kaukamaahan muistutti minua eniten omasta suhtautumisestani ”ihanaan” Vienan Karjalaan, josta tuomani tuohiesineet olen jo myynyt halvalla kirppiksellä, koska en tarvinnut niitä pölyä keräämässä.

Teoksessa oli jotain yhteistä Emmi Itärannan Teemestarin kirjan kanssa, joka tosin on aikuisten romaani, mutta jossa päähenkilö on myös teini-ikäinen, varttuva rajojen ylittäjä. Kauhu tässä on astetta lempeämpää, mutta ilmapiiri on vastaavan kutkuttava.

”Pahan kirjan” teema muistutti minua myös Kaj Korkea-ahon samannimisestä uutuusromaanista (josta bloggaan pian). Jos teoksesssa on yksi viesti ylitse muiden, se voisi liittyä sananvapauteen, sensuuriin ja tiedon rajoittamiseen. Kun meillä on Suomessa istuu jo Eduskunnassa opettajankoulutuksen saanut kansanedustaja, joka kieltää evoluution, niin kenties maamme on todella siirtymässä kohti kaukamaalaisia tupailtoja.

Kerrassaan upea aivojen vinskautus, joka taatusti puhuttelee myös aikuista lukijaa. Nuorten omia arvioita teoksesta voi linkata kommentteihin, lukisin niitä mielelläni.

Viihtyikö äitisi keittiössä?

Kyung-sook Shinin teos Pidä huolta äidistä (Into, 2015, suom. Taru Salminen) on ensimmäinen eteläkorealainen romaani, joka on käännetty suomen kielelle. Tämä kertonee jotain maiden kulttuurisuhteista. Suoraan sanottuna en muista, olenko koskaan lukenut korealaista kirjallisuutta lukuunottamatta yhtä omaelämäkerrallista pakotarinaa Pohjois-Koreasta etelän puolelle. Pari korealaista leffaa olen nähnyt ja pitänyt niistä erityisesti kuvakielen tasolla, mutta niidenkin nimet olen autuaasti unohtanut. Lukijana aloitan siis tutustumisen korealaiseen kirjallisuuteen nollapisteestä.

Pidä huolta äidistä on sopiva sisäänheitto korealaiseen kulttuuriin, sillä se kertoo perhe-elämästä, arjesta ja korealaisten yhteiskunnan nopeasta modernisaatiosta. En usko, että Kyung-sook Shinin tarkoituksena oli kirjoittaa ulkomaailmalle helposti aukeavaa tulkkausta tai koodausta, mutta ainakin itse tartuin teoksessa niihin ”helppoihin” kulttuurisiin koordinaatteihin, jotka tunnistin. Teoksen päähenkilö on seitsemänkymppinen Park So-nyo, lukutaidoton neljän lapsen äiti ja isoäiti, joka on käyttänyt elämänsä muiden tarpeista huolehtimiseen. Talousihmeäiti hapattaa kimchiä, keittää merileväkeittoa. pakastaa riisikakkuja ja liimaa ovenpieliin vaahteranlehtiä esi-isien lepyttämiseksi. Lapsilleen hän on olemassa lähinnä hupsuna maalaisnaisena, joka tulee kaupunkiin kassit ja taskut täynnä ruokanyssyköitä. Kaikki lapsista asuvat aikuisiässä Soulissa, tyttäret myös ajoittain ulkomailla, ja kotitaloa maalla pidetään lähinnä varastona.

Tarina alkaa äidin katoamisesta metroasemalla. Lasten isä on tyypilliseen tapaansa kävellyt vaimonsa edellä ja hypännyt metroon huomaamatta, ehtikö vaimo kyytiin mukaan. Äiti katoaa mystisesti suurkaupungin humuun, ja lapset aloittavat mittavan etsintäpartion. Saadaan selville, että viimeksi äiti on nähty esikoispoikansa ensimmäisen työpaikan edessä – paikan, jossa Hyung-chol työskenteli kolmekymmentä vuotta sitten. Likainen, ryvettynyt ja muistinsa menettänyt mummohahmo on myös syönyt ruokaa roskiksista ymmärtämättä terveysriskiä. Hatarien vinkkien perusteella kukaan sisaruksista ei kuitenkaan pääse äidin jäljille. Äitiä etsiessä he huomaavat, kuinka heikosti he tunsivat äitinsä elämää – varsinkin vanhuusvuosien arkea. Äidin muistisairauden vakavuutta ei ole huomannut kukaan, ei edes hänen miehensä, joka kieltämättä vaikuttaa itsekeskeiseltä ääliöltä. Kysymys ”viihtyikö äitisi keittiössä?” avautuu ironisena piikkinä, sillä talousaskareita karttaville tyttärille ei olisi tullut kyseeseen mieltää äitiään muuhun maisemaan tai huoneeseen kuin keittiöön tai kasvimaalle.

Kyung-sook Shin on taitava, taloudellinen kertoja, joka osaa pitää yllä jännitystä äidin kohtalosta loppuun saakka. Teos koostuu neljästä kappaleesta ja epilogista, joissa eri henkilöt muistelevat aikaansa äidin kanssa. Valtaosa tekstistä on kirjoitettu sinä-muodossa, eli kertoja on ulkopuolinen tarkkailija, joka puhuttelee päähenkilöitä. Usein tällaista tekniikkaa käytetään vain novelleissa, mutta tässä tekniikka toimii olematta itsetietoista. Eniten teoksessa puhutellaan vanhinta tytärtä Ji-honia, joka on kuuluisa kirjailija. Ji-hon on laiminlyönyt käyntejä äidin luona sisaruksista eniten, sillä hän ramppaa työkseen ulkomailla kirjailijakonferensseissa. Sinä-muoto korostaa sisarusten syyllisyyttä ja katumusta tilanteessa, jossa äidin löytyminen alkaa näyttää epätodennäköiseltä.

Lukutaidon ja koulutuksen teemat ovat kirjassa keskeisiä, ja siinä mielessä tätä voisi jopa kutsua ”kehitysmaakirjallisuudeksi”, vaikka teoksen nykyhetkessä eletäänkin jo kiihkeää Samsung-kautta. Äidin lukutaidottomuus on leimannut perheen arkea monella tavalla – esimerkiksi hän ei koskaan voinut osallistua koulun vanhempainiltoihin, sillä pelkäsi siellä joutuvansa täyttämään lomakkeita. Surullisinta hänelle on se, ettei hän pysty lukemaan menestyneen tyttärensä tuotoksia. Vanhoilla päivillään hän yrittää opetella lukemaan salaa, mutta se yleensä johtaa migreenikohtauksien syvenemiseen. Teos valottaakin erinomaisesti lukutaidottomuuden näkymättömyyttä ja siihen liittyviä sosiaalisia stigmoja – ja myös historiallista amnesiaa. Korealaisille itselleenkään ei näytä muistuvan mieleen, kuinka nopeasti yhteiskunta on luonut kattavan koulutusjärjestelmänsä.

Romaani kertoo myös yhteiskunnan vieraantumisesta ja yksilökeskeisyyden riemuvoitosta. Kyung-sook Shin ei kuitenkaan moralisoi henkilöhahmojensa valintoja eikä vello sentimentaalisuudessa, vaan näyttää korealaisen vanhustenhoidon sudenkuopat sellaisina kuin ne ovat. Teoksen äitihän on uskomaton jäärä, joka suostuu näkemään lääkäriä vain äärimmäisessä hädässä, ja hänellä riittää älykkyyttä peitellä jopa pitkiä tajuttomuuskohtauksia. Äidin sosiaalisista suhteista paljastuu myös kiinnostavia yllätyksiä, eikä hän ole ollutkaan niin yksinäinen kuin häntä laiminlyöneet lapset olettavat. Maaseudun ja kaupungin välinen kulttuurinen kuilu tuntuu tässä syvemmältä kuin vaikka koto-Suomessa.

Teos on tunnelmiltaan lyyrisen melankolinen. Huumorin pilkahduksia on joissain suvun kohtaamisissa, mutta pohjimmiltaan teos kertoo surusta. Korean historiaa tarjoillaan sopivasti – erityisen kammottavana esiintyy pohjoisen ja etelän rajankäynti maan jaon jälkeen. Kyseinen äiti on sotalapsi, jonka syntymävuosikaan ei ole täysin selvä ja joka on naitettu nuorena vain siksi, etteivät hänen vanhempansa voineet taata tyttölapsen turvallisuutta.

Kyung-sook Shin (s.1963) on Etelä-Korean tunnetuimpia ja rakastetuimpia kirjailijoita, joka nousi maailmanmaineeseen tällä romaanilla, mutta hänen aiempiakin teoksiaan on käännetty muille kielille, ainakin englanniksi. Tuotanto näyttää monipuoliselta, joten olisin todella kiinnostunut lukemaan muutakin häneltä. Ja muiltakin tämän päivän korealaisilta kertojilta.

Poikkeuksellista puhumattomuutta

Joissain suvuissa on tapana puhua pihan kasveille ja puille enemmän kuin perheen jäsenille. Joihinkin sukuihin syntyy enemmän kaksosia kuin toisiin. On myös sukuja, joissa yksinhuoltajuus on perinnöllistä.

Veera Salmi kertoo yhden tällaisen suvun tarinan romaanissaan Kaikki kevään merkit (Otava, 2014). Päähenkilö on alle kolmikymppinen kaksosten äiti Marie Gran, alias Maikki, joka on järjestämässä tyttärilleen 6-vuotissynttäreitä. Synttäreille on kutsuttu vain lähipiiriä, vanhempia sukulaisia ja näiden ystäviä, sillä Maikki elää hyvin pientä elämää. Päivisin hän käy töissä vanhan tätinsä omistamassa lamppukaupassa, mutta muuten hän elää tyttärilleen muun maailman ulossulkien. Kaupasta saa muun muassa mintunvihreitä lampetteja, ja suuri osa tuotteista valmistetaan käsin takahuoneessa. Lasten isä on saanut tarpeekseen Maikin umpioituneesta elämäntavasta ja lähtenyt sukellusopettajaksi Thaimaahan. Kaksoset sekoittavat Thaimaan ja taivaan keskenään, eivätkä suostu uskomaan, että isä olisi vielä elossa.

Maikin lapsuus on ollut kaikkea muuta kuin tavallista. Koska tytön äiti on kommunikoinut hänelle lähinnä yksitavuisin huokauksin, hän on kouluun mennessä kielellisesti jälkeenjäänyt ja maailmasta tietämätön. Äidin uskonnollisuus on päällekäypää ja siihen liittyy outoja rituaaleja, joihin tyttö haluaisi osallistua. Salmi kuvaa erakkoperheen kommunikaatiota kunnianhimoisesti, mutta paikoitellen vaikeaselkoisesti. Tässä on pyritty pääsemään atavistisen, maailmasta käpertyneen suvun ihon alle niin uskollisesti kuin mahdollista. Osittain tyylistä tulee mieleen 80-luvun ranskalainen psykoanalyyttinen feministinen teoria. Henkilöhahmot taas ovat mahdollisimman epäpoliittisia ja toisistaan jopa sairaalloisen riippuvaisia. Äidin ja tyttären symbioosi ei tee kummallekaan hyvää, ja lopulta se katkaistaan väkivaltaisesti.

Luulin noin kolmasosaan tekstistä saakka lukevani sukutarinaa Pohjanmaan ruotsinkieliseltä rannikolta ja odotin juonelta enemmänkin vinkkejä suomenruotsalaisen suvun kielitilanteesta. Kuitenkin jossain vaiheessa paljastui, että suku asuukin Helsingin Hakaniemessä ja Kalliossa. Mamman ruusuja pursuava kummitustalo sijaitsee Eläintarhantiellä, ja suvun omistava kesämökki pienen venematkan päässä keskustasta. Teoksessa lähes kaikilla hahmoilla on ruotsalaiset nimet, mutta he puhuvat omanlaistaan suomea. Maantieteelliset ja kielelliset speksit olivat minulla lukijana niin sekaisin, että taatusti menetin osan kertomuksesta lukulasejani korjatessa. Päästyäni mielessäni Kallion Kolmannen linjan tienoille palapeli alkoi kasaantua uudella tavalla.

Kiinnostavin ulottuvuus teoksessa liittyy Maikin norjalaiseen isään Eirikiin, joka opettelee suomen kieltä ja elää rikkaan vaimonsa siivellä turhautuneena. Hän on siis tyypillinen elintasosurffari ja Maikin äiti epätoivoinen siiderivalas, joka ei onnistu saamaan suomiurhoa rinnalleen (sorry kökkö persuvertaus). Rahaa löytyy myös miehen ”hobbin” eli varaosaliikkeen perustamiseen, mutta tämä ”hobbi” etäännyttää isän muusta perheestä. Eirikin suomi on huonoa, mutta parempaa kuin muun perheen norja. Isän lähdettyä Norja esiintyy Maikille ja tämän äidille lähinnä kuvakirjojen panoraamoina ja karttakirjojen sivuina, sillä vanhemmille ei tullut avioliiton aikana mieleenkään altistuttaa tytärtään isän kieleen ja kulttuuriin. Norja on Maikille hyvin kaukainen maa, sillä tuskin hän poistuu tutuilta nurkilta usein edes Pitkänsillan toiselle puolelle. Mamma on käynyt iskemässä Eirikin Norjassa saakka, mutta muuten romaanin kaukaisin kiinnepiste taisi olla Sokoksen tavaratalo.

Kaksosteema muodostuu juonen aikana yllätykselliseksi, ja on kiinnostavampaa luettavaa kuin sukutapaamisten kommunikaatiokatkokset. Maikin mielen hajoaminen on teoksen traagisin ulottuvuus, johon viitataan läpi juonen, mutta ei psykologisoida liikaa. Maikin äidin mielentila näyttäytyy kuitenkin vielä vinksahtaneemmalta, mutta siihen ei kykene kukaan puuttumaan.  Kuvaus suvun talosta ja maagisesta ruusutarhasta oli herkullista, jopa gotiikkaan vivahtavaa, olihan suku vaurastunut hautakiviseppinä.

Tämäntyyppiseltä romaanilta ei voi odottaa selkeämpää rakennetta, sillä sen tarkoitus on sekoittaa lukijan aivot, ei selittää maailmaa puhki. Suoraan sanottuna lusin teoksen ensimmäisen kolmanneksen läpi, mutta jossain vaiheessa teksti alkoi imeä lukijaa puoleensa. Kerronnallisessa tekniikassa oli jotain ontuvaa, kun taas henkilöhahmot olivat erikoisen hienoja. Marie Granin symbioottinen suhde takapihan kuusen kanssa oli jo ehkä liian kirjaimellista tai symbolisesti ladattua, mutta senkin ympärille kietoutui paljon erikoista toimintaa.

Luin siis romaanin, jota en täysin ymmärtänyt ja josta en aluksi pitänyt paljoakaan. Jälkikäteen teos muhii takaraivossani erityisen mehevänä, joten suosittelen romaanin loppuun saattamista niille, joilta se on mahdollisesti jäänyt samansuuntaisista syistä kesken. Teos sopii varsinkin kirjallisuuden maailmassa omien polkujensa tallaajille.

Yhdeksän vuotta ja yksitoista päivää

Yksin maahan tulleiden sotalasten kohtalo on taas ajankohtainen kysymys, ja siihenkin voi löytää uusia näkökulmia kaunokirjallisuudesta. Tanja Pohjolan esikoisromaani Lintu pieni (Atena, 2014) ei ole tyypillinen sota-, evakko-, eikä Karjala-kirja, vaikka siinä eletäänkin jatkosodan aikaisen Viipurin viimeisiä suomalaisasutuksen päiviä vuonna 1944. Pohjola vie lukijansa Viipurinlahden huvilaan, jossa asuu mieleltään epävakaa leskirouva Valerie kahden tyttärensä kanssa. Valerie (ainakin puheidensa mukaan) on ranskalainen, syntynyt Marseilles’issa, ja paikallisen agraarikulttuurin yläpuolella. Tyttäret Dora ja Marseilles (alias Mari) kasvavat pitkälti äitinsä diktatuurin alla. Tytöt oppivat pelkäämään äidin ”vauhkoamista” ja alati vaihtuvia mielialoja. Kauhu tiivistyy, kun viimeisten puna-armeijan iskujen aikaan äiti saa miespuolisen ”arvovieraan” ja lukitsee tyttärensä yläkerran vierashuoneeseen, josta he eivät edes pääse vessaan. Huoneen ikkuna peitetään paksulla täkänällä, etteivät tyttäret pääse vakoilemaan äitinsä ja ”arvovieraan” romanttisia kävelyretkiä.

Romaanin rakenne keskittyy näihin yhteentoista kauhun ja nälkiintymisen päivään, joita 21-vuotias nuori kotirouva Dorotea joutuu väkisin muistamaan, kun hänen kotiinsa saapuu kutsumattomia vieraita. Helsingin Töölössä Dorotea on luonut itselleen uuden identiteetin ja menneisyyden, johon ei kuulu munavoi eikä murrepuhe. Dorotea on hauras ja rikkinäinen nuori nainen, ammatiltaan lastentarhanopettaja, joka on kiiruhtanut suoraan valmistumisen jälkeen naimisiin ensimmäisen turvallisen oloisen miehen kanssa. Työnhaku ei häntä kiinnosta, vaan hän kuluttaa aikaa kuivaamalla kukkia ja järjestelemällä auringonkukansiemeniä riveihin ikkunalaudalle. Otto on hajamielinen säveltäjä, joka elää musiikilleen, mutta on onnistunut turvaamaan tulevaisuutensa pohjalaisen huonekalutehtaan perintörahoin. Dorotea ja Otto eivät oikeastaan tunne toisiaan lainkaan – asia, mikä Dorotealle on pelkkä helpotus, mutta mikä on alkanut vaivata Ottoa enenevissä määrin. Dorotea on nainen vailla menneisyyttä – tai hänen keksimänsä peitetarina tuntuu Otosta epäuskottavalta. Pariskuntaa oikeastaan yhdistää vain molempien täysorpous – heillä ei ole appiukkoja eikä anoppeja puuttumassa avioelämän yksityiskohtiin.

Teoksen nimi on ympäripyöreä, eikä kansikaan houkuttele teosta avaamaan. Kirjan aloittaessani odotin huomattavasti kesympää tarinaa, mutta sain yllättyä, jopa järkyttyä, sen sisältämän kauhun väkevyydestä. Kaikkein parasta teoksessa oli juonen ennalta-arvaamattomuus. Teos piti otteessaan niin voimallisesti, etten edes muistanut lopun salalukemisen mahdollisuutta. Teoksen kaksi ajallista kerrosta eli yhdeksän vuoden hypyt ajassa eteen ja taakse oli toimiva valinta, joka ei rasittanut muistia liikaa. Dora/Dorotean kasvua kaksitoistavuotiaasta sotalapsesta aikuiseksi ei selitetä puhki, vaan lukija voi tehdä omat johtopäätöksensä siitä, kuinka tuon ajan pakolaisten kotouttaminen ja traumaterapia ovat toimineet.

Lintuteema on lupaavampi kuin mitä kirjan nimi antaa ymmärtää. Doran ja Marin eristyssellissä ainoa selviytymiskeino on tarinankerronta, ja Doran kertoma lintusatu eli saakkuna hipoo ihmeellisyydessään jo Salman Rushdien tarinointia teoksessa Haroun ja tarinoiden meri. Toinen, uudempi kirjallinen kaksonen tälle voisi olla irlantilaisen Emma Donoghuen romaani Huone – jossa tosin kerrotaan paljon pidemmästä eristyksestä kuin yhdestätoista päivästä, mutta molemmissa teoksissa kauhun intensiteetti on sama.

Teoksessa puhutaan yllättävän paljon Viipurin murretta, ottaen huomioon, että päähenkilö on häivyttänyt identiteettinsä. Kutsumaton vieras Taimi tuberkuloosia sairastavan tyttärentyttärensä Lahjan kanssa voisivat nykykielellä olla paperittomia siirtolaisia – tai ainakin heidän statuksensa silloisessa yhteiskunnassa muistuttaa paperittoman statusta. Ryysyinen Taimi on jäänyt sodan jälkeen ikuiseksi kiertolaiseksi, joka elättää lapsenlastaan satunnaisilla käsitöiden alihankintaurakoilla. Seitsenvuotiaan tytön kouluunmeno on mummolle täysi mysteerio, vaikka oppivelvollisuuslakia on maassa noudatettu jo yli 30 vuotta. Dorotean mielen järkkyminen syvenee tästä kohtaamisesta siksi, että hän tunnistaa kaksikossa oman menneisyytensä varjot.

Romaani ei ole helppoa luettavaa, eikä sovi herkkämielisille, vaikka kansien väliin mahtuu myös paljon melankolista kauneutta. Se ei myöskään ole tyypillinen historiallinen romaani, jossa ulkoisen maailman detaljeja vyörytetään lukijan päälle vastavalmistuneen hissanmaikan innolla. Ulkopuolisuudesta, muukalaisuudesta, muistista, muistamattomuudesta ja identiteetin häilyvyydestä se kertoo varman suvereenein ottein. Itselleni siitä kuitenkin päällimmäisenä jäi kysymys, kuinka julmasta ja järkyttävän kierosta kasvatuksesta voi aikuisiässä selvitä hengissä, tai onko se ylipäänsä mahdollista.

 

Tule jo, Karvio!

Elämme kummallisia aikoja. Viime lauantaina 19.9. maahanmuutonvastaisella marssilla nopsaa isänmaallistunut proudhonilainen anarkistidruidi, entinen vasemmisto”vaikuttaja” Susanna Kaukinen etujoukkoineen julisti uuden Lapuan liikkeen perustetuksi. Monille Kaukisen ikätovereille Lapuan liike on edelleen jotain puuduttavaa, josta oli pakko kuulla historian tunnilla. Myös Iltalehti julkaisi taannoin Lapuan liike-liitteen, jossa mennyttä oikeistoradikalismia tutkittiin kiitettävän monipuolisesti ja kriittisesti. Pari vuotta sitten olisin nauranut tuollaiselle ”pappajournalismille”, mutta syksyllä 2015, ehkä henkisesti monta vuosikymmentä vanhentuneena, ostin liitteen ja luin suurella mielenkiinnolla. Itseäni eniten askarruttamaan niiden kohtalot, jotka oikeasti muilutettiin itärajan taa eikä jätetty matkan varrelle, kuten presidentti Ståhlbergille kävi. Vastaavasti olen etsinyt romaaneja 30-luvun hengestä – sillä oletuksella, että suurinta osaa niistä sielu ei sietäisi lukea.

Asko Jaakonaho kirjoitti esikoisromaaninsa eräästä Lapuan liikkeen uhrista, Onni Happosesta, joka oli nouseva nuori sosiaalidemokraatti Heinävedellä. Hänestä povattiin Savon vasemmistolaisten ääniharavaa vuoden 1931 eduskuntavaaleissa. Onnemme tiellä (Otava, 2012) on tietynlaista fakta-fiktiota, eli faktiota, sillä vaikka siinä pysytään pitkälti paikallishistoriassa, joitain yksityiskohtia henkilöiden taustoista on muuteltu. Suurin muutos kai liittyy Happosen etniseen identiteettiin – tässä hänet esitetään ”simasuisena” Suojärven miehenä Raja-Karjalasta, kun todellisuudessa hän oli oman kylän poikia. Kai romaanin jännitteen kannalta on ollut olennaista luoda asetelma ”me ja muut” ja peilata savolaisuutta eksoottisemman, ”ryssänuskoisen” karjalaisuuden kanssa. Happosen poliittista epäilyttävyyttä nimittäin lisää tässä juuret lähellä rajaa. (Tosiasiassa, jos olen oikein Suomen poliittista demografiaa ymmärtänyt, kiihkeitä vasemmistolaisia tuli raja-alueilta paljon vähemmän kuin esimerkiksi Hämeestä ja Pirkanmaalta, mutta se on toinen tarina.)

Teoksessa on kolme kertojaa, Happosen vaimo Saimi, isänmaanuskoon kunnolla hurahtanut isäntämies Pelkonen ja tämän nuori renki Pakarinen, josta isäntä on harjannut kuuliaisen orjan. Pidin eniten Pakarisen kertojanäänestä, joka oli määrällisesti vähäisin, mutta fiktionaalisin. Saimin epätoivoinen yritys pitää tulisieluista miestään etäällä poliittisista riennoista oli koskettavaa. Pelkosen hahmo oli ehkä mustavalkoisin, tai ainakin tällaisen ”punikkihuoralukijan” (terveisiä vaan James Hirvisaarelle) oli vaikea hänen saappaisiinsa astua. Teoksen asetelmassa oli jotain niin kammottavan ajankohtaista, että välillä lukeminen teki pahaa. Elämmehän taas aikoja, jolloin naisia saa huoritella mielin määrin julkisesti, jopa kansanedustajan suulla. Tässä suojeluskuntalaiset jopa suunnittelevat ”punikkihuorien” hiusten ajamista rangaistuksena epäisänmaallisesta niskuroinnista.

Onnekseni en tiennyt teosta aloittaessani mitään Onni Happosen tarinasta enkä kirjailijastakaan. E-kirjoista tulee harvemmin luettua kansitekstit, joten en tiennyt kirjailijan olevan näinkin nuori (s.1982) – teksti tuntui vanhemman kirjailijan kynän jäljeltä. Onnistuin lukemaan teosta enemmän fiktiona kuin kohteelleen uskollisena henkilöhistoriikkinä. Jaakonahon tyyli on rehellisen realistista, eikä siinä yritetä nousta arjen yläpuolelle kerronnallisin kommervenkein. Teoksessa on kaikuja Linnan Pohjantähti-trilogiasta, myös Päätalosta, ja savolainen twisti muistuttaa minua jopa Sirpa Kähkösestä. Romaanissa on saavutettu sopiva tasapaino mies- ja naiskertojien välillä niin, ettei kerronta mene liian äijämäiseksi.

Aikajana tekstissä on neljä vuotta, joista viimeiset kaksi menee kadonneen etsintään ja oikeudenkäynteihin. Oma lukijan kärsivällisyyteni oli maksimaalista, koska olin aidosti kiinnostunut teemasta, ja koska koen savokarjalaisen kulttuurin läheiseksi. Minulla on ollut suuria vaikeuksia saada luettua sekä Linnan että Päätalon teoksia loppuun; tämän luin päivässä, mutta todennäköisesti urakkaan olisi mennyt viikkoja, ellei päivänpoliittinen tilanne olisi tällainen. Mietin, olisinko jaksanut lukea samalla tyylillä kirjoitettua teosta vaikka Bolivian historiallisesta oikeistopopulismista. Luultavasti en. Luin siis kirjaa enemmän poliittisen historian fiktiivisenä dokumenttina kuin uusia ilmaisukeinoja etsivänä taideteoksena. Näin oli hyvä.

Parhaiten mieleen jäi itse kuvaus muilutuksesta ja sitä edeltäneestä farssista kunnanvaltuuston kokouksessa. Lapsuuteni keidas pitkillä idän automatkoilla oli Karvion kanava, jossa tässäkin seikkaillaan irvokkaalla tavalla. ”Tule jo, Karvio” oli sloganini. Tässä köyhillä vasemmistolaisilla ei ole tarpeeksi autoja lähteä seuraamaan muilutuskulkuetta, johon on haettu apuvoimia Kuopiosta saakka. Bakkanaali kärjistyy Karviossa Koposen majatalossa, jossa laiton pirtu virtaa ja suojeluskuntalaiset mässäilevät jo mielessään Hopposen maksalla. Majatalossa Meissenin posliinit kiiltävät ja tarjoilijatarkin on myötämielinen mahtimiesten ehdotuksille, ehkä tippien tai pikku romanssin toivossa.

Suojeluskunta-aatteessa olennaista oli tietynasteinen porvarillisuus, mistä tämäkin romaani kertoo. Köyhää kansaa opetettiin syömään kunnon astiastoista, heitä ”sivistettiin” nuorisoseuran puskafarssein ja valistettiin hygieniasta. Lapuan liike oli omanlaisensa vastaisku kaupunkien porvarilliselle oikeistolle, mutta silti, kuten tämäkin romaani osoittaa, se laittoi köyhimmät ja osattomimmat tekemään likaisen työn – tai jopa aiheettomasti valjasti renkinsä syyllisiksi rikoksiin. 2010-luvun oikeistopopulistit paukuttelevat henkseleitään raveissa ja ABC-asemilla propagandasyistä, mutta oikeaa politiikkaa tehdään suljettujen ovien takana. Maassamme on poliittisesti myöhäisheränneitä seitsemää kieltä puhuvia tohtorismiehiä, jotka asuvat pääkaupunkimme arvostetuimmissa kortteleissa ja joiden lapsia kuskataan balettiin ja ratsastustunneille, mahdollisesti au pairin voimin, kun äiskä on töissä ja iskä Brysselissä. Meillä on myös uusi alaluokka, miltei lukutaidottomat isäm maan puolustajat, jotka opettavat lapsiaan hakkaamaan pakolaisia, koska eivät itse ole koskaan käyneet omaa maakuntaansa pidemmällä muualla kuin vankilareissuilla. Tämän päivän äärioikeiston yläluokalla on varaa lentää perheineen tropiikkiin mediakohua piiloon, kun isiltä pääsi kännissä lipsahdus näppiksellä aamuyön tunteina, mutta sen alemmilta kaadereilta otetaan lapset huostaan samoin perustein. Onko näillä maahanmuutosta huolestuneilla perheenisillä oikeasti sama isänmaa?

Tulipa nyt täydellinen off topic-kirja-arvio, mutta tällaisia ajatuksia Jaakonahon kiinnostava romaani minussa herätti. Teos tuskin lievittää tämän päivän poliittista ahdistusta, mutta auttaa ymmärtämään kollektiivisen massapsykoosin mekanismeja ja toivon mukaan antaa jonkinlaisia työkaluja käsitellä niitä sitten, kun hiljentymisen ja analyysin aika on taas tullut.

 

Perheenyhdistämisen sudenkuopat

Satu Grönroosin esikoisromaani Lumen syli (Atena, 2012) vie aikamatkalle 1960-luvun Jyväskylään, kaupunkiin, jossa koko kansaa yhdistävät reippaat talviurheilulajit. Kaupunki sivakoi itsensä hikeen Tuomiojärven jäällä ja luistelee kurinalaisen oikeaan suuntaan monilla luistinradoilla, joiden kaikissa vaihtokopeissa haisee samanlainen kaminapuiden ja hien sekoitus. Kouluissa köyhien perheiden lapset kärsivät eniten liikuntapäivinä, jos joulupukki ei olekaan tuonut uusia luistimia. Köyhäinhoidon antamat laput eivät riitä luistimiin, ei edes nahkasaappaisiin, vaan niillä heltiävät osuuskaupan tiskiltä vain huopatöppöset, kaikkien lasten inhokkikengät.

Romaanissa on kaksi päähenkilöä, ekaluokkalainen Helmi ja hänen nuori opettajansa Kaarina. Molempia yhdistää isättömyys, mikä vielä 60-luvulla on sosiaalinen stigma. Kaarina on paennut isättömyyttä ensimmäisen työssäkäyvän, taloudellista turvaa lupaavan sulhasen kainaloon, kun taas Helmi elää mielikuvitusmaailmoissaan kykenemättä edes kuvitella sen ”joulupukin” kasvoja, joka lahjoitti äidille kolme lasta kuin tyhjästä. Helmin ensimmäiseen kouluvuoteen mahtuu perheenyhdistämistä, sillä saman katon alle puutalon puolikkaaseen muuttavat aikuinen isoveli Pena ja vanhainkodista paennut isoisä Vili. Perheenyhdistäminen on kaikille tukalaa, sillä Pena on työtä vieroksuva, viinaanmenevä hunsvotti eikä isoisä suostu ottamaan lääkkeitään. Sukupolvien kohtaamiset ovat tragikoomisia, mutta tiukimmille tilanne vetää Elsa-äidin, joka joutuu elättämään kuutta suuta.

Nostan perheenyhdistämisen teeman esiin siksi, että se on taas 2010-luvulla kuuman ajankohtaista, tosin ei meidän kantasuomalaisten kohdalla. On aiheellista muistaa, että erikoiset perheenyhdistämiset ja ”kadonneiden” sukulaisten ilmaantumiset olivat suomalaistakin arkea ei niin kauan sitten. Vastuunjaon ja taakankantamisen teemoista keskustellaan juuri nyt niin valtioiden välillä kuin paikallisesti. Kuten tässäkin muistutetaan, taakanjako harvoin sujuu demokraattisesti ja jouston vara on aina lopulta yksilöiden välillä neuvoteltavissa oleva asia. Köyhässä, agraarisessa Suomessa huoltosuhteet olivat aikanaan kovin epämääräisiä ja epäreiluja.

Helmi on perheessään ”näkymätön lapsi”, jonka oireiluja kellään ei ole aikaa huomata tai ottaa vakavasti. Kiukuspäissään äiti uhkailee omapäistä tytärtään kasvatusneuvolalla ja -laitoksella, mutta tosiasiassa hän jaksaa pohtia vain raha-asioita ja Tirran tansseja. Lapset jäävät usein viettämään iltoja ja jopa öitä keskenään, sillä isoveljestäkään ei ole lapsenvahdiksi. Helmi näkee näkyjä ja painajaisia auton alle jääneestä ystävästään Mirjamista ja puskissa vainoavasta Otuksesta, joka kävi käsiksi toiseen luokkatoveriin, Saaraan. Otuksen vuoksi Helmi ei uskalla kävellä yksin Harjun maastossa, vaan hänen reittejään leimaa pelon maantiede. Oudot vatsavaivat, yökastelu ja näpistykset ovat alkusoittoa Helmin hädälle, mutta hänen äitinsä ei suostu ottamaan opettajien yhteydenottoja vakavasti. Hänen maailmassaan lasten oikuille ei ole aikaa – opettajien huolestuneisuus johtuu heidän joutilaisuudestaan ja porvarillisen aseman etuoikeutuksesta.

Teos on kiinnostava yhdistelmä luokka-analyysia, trilleriä ja paikallishistoriaa. Grönroosin kirjoitustyyli on ilmavan minimalistista lyhyiden lauseiden magiaa. Kappaleet ovat enimmäkseen kaksisivuisia. Helmin ja Kaarinan tarinoiden yhteen nivoutuminen tuo mukanaan yllätyksiä loppuun saakka. Tapahtumat ovat pitkälti arkisia, ja vaikka juoneen mahtuu paljon dramaattisia käänteitä, kuolemaa, väkivaltaa ja surua, Grönroosin kertojan ääneen mahtuu myös lämpöä ja huumoria. Perheen keskustelut sosialismista saivat minut nauramaan ääneen, niin aidon absurdeilta ne tuntuivat. Ajankuvaa ja myös Jyväskylän kaupungin mikrohistoriaa Grönroos tarjoaa suurella kauhalla. Kuvaukset Väinönsaunan saunailloista toivat mieleeni Pirjo Hassisen Sauna Paradisin (2014) lihalliset ilottelut, kun taas naiskuvan, muodin ja idullaan olevan feminismin kuvaukset toivat mieleeni Laura Honkasalon romaanin Perillä kello kuusi (2015). Hassisen ja Honkasalon romaaneissa historiallisia detaljeja tosin viljellään runsaammin; Grönroosilla keskiössä ovat päähenkilöiden sisäiset kriisit ja selviytymisstrategiat.

Pitkälti romaani kertoo mielen särkymisestä tai sen uhasta. Kaarina-opettajan kohtalo tuntuu pienen koululaisen kohtaloa murheellisemmalta, vaikka molemmille annetaan toivoa. Johtuen Grönroosin kertojan taidoista kohtaloita ei selitetä puhki, vaan lukijalle jää mahdollisuus täyttää tarinan jättämiä hiljaisuuksia ja aukkoja.

Kansikuvan perusteella luulin teosta chicklit-kirjaksi. Arvaus meni täysin pieleen, sillä tämä ei ole viihdekirjaa nähnytkään. Kirjoitustyyli antaa kepeyden vaikutelman, mutta helppolukuisten lauseiden takana piilee psykologisia järkäleitä. Ja vaikka päähenkilöt ovat naispuolisia, en menisi luonnehtimaan teosta tyypilliseksi naiskirjallisuudeksikaan (huolimatta siitä, että gynekologikäyntejä raportoidaan yksityiskohtaisesti). Isoisän ja Pena-veljen hahmot ovat erityisen kiinnostavia. Pena on romaanin klovni, holtiton pahis, joka syö siskonsa synttäriherkut, mutta samalla haluaa olla osana laajennettua perhettä.

Pidättäydyn nyt niiden omakohtaisten muistojen jakamisesta, joita teos herätti loputtomiin. Paljasjalkaisessa jyväskyläläisessä teos avasi monia tiedostamattomia kanavia, näkökulmia, joista en ole kaupunkia aiemmin katsonutkaan. Kuitenkaan en lukenut romaania Jyväskylän vuoksi, kuten esimerkiksi teen Markku Ropposen Kuhala-dekkareita ahmiessani. Teos taatusti avautuu erinomaisesti ilman paikallistuntemusta.

Esikoisromaaniksi Lumen syli on uskomattoman intensiivinen ja kypsä, mikä osittain selittyy Grönroosin aiemmalla uralla kustannusmaailmassa. Uskoisin teoksen puhuttelevan monenlaisia yleisöjä, myös miehiä ja myöhempiä sukupolvia, jotka eivät muista laamapaidan kosketusta iholla.

DJ Mannerheimin soittolista

Viime viikonlopun Viisas Elämä-messuilla oli myynnissä Basam Booksin ylijäämäromaaneja euron poiskantohintaan, joten mukaan lähti eurooppalaista ”marginaalikirjallisuutta”. Ensimmäisenä lukuun kolmen teoksen pinostani lähti tšekkiläisen Jaroslav Rudišin Punkin loppu Helsingissä (Basam Books 2012, suom. Eero Balk), joka houkutteli siksikin, että kirjailija on ikätoverini. Halusin verrata, oliko 80-luvun lopun nuorisomuistoissa mitään yhtäläistä minun, suomalaisen, ja tämän teoksen outojen Suomi-fanien kanssa.

Oikeastaan Helsinki on teoksessa vain metafora tai kaukana siintävä haavekuva. Itäsaksalaisilla punkkareilla Olella ja Frankilla on haave päästä keikkailemaan Automat-bändinsä kanssa Helsinkiin, mutta ennen Berliinin muurin murtumista heille ainoa mahdollinen matkailukohde on Tšekkoslovakia. Vuonna 1987 he pääsevät legendaariselle Die Toten Hosen-keikalle Tšekkeihin, mikä monella tapaa muuttaa nuorten miesten elämää. Keikalla Ole kohtaa myös Nancynsa, jonka kanssa hänellä on leimuava romanssi kahden päivän ajan. Ole (alias Sid), Frank (alias Johnny Rotten) ja Nancy lähtevät keikan jälkeen seikkailemaan Tšekin ja Baijerin rajaseudulle aikomuksenaan loikata länteen.

90-luvulla Automat kokee pikaisen menestyksen, levyttää kolme albumia ja pääsee Euroopan -kiertueelle, jonka päätepisteeksi on merkattu Helsinki. Bändi pääsee aina Turun satamaan saakka, mutta tapeltuaan verisesti managerinsa kanssa laivan humpparavintolassa he päätyvät pakenemaan maitojunalla takaisin Saksaan. Olelle tästä oharista tulee oman epäonnistumisensa symboli. Melankolisena ja masennukseen taipuvaisena antisankarina hän elää menneisyyden virheissä velloen.

Teoksessa on monia aikakerrostumia, mutta enimmäkseen tässä liikutaan 80-luvulla ja Olen ja Frankin nykyhetkessä. Se sijoittuu enemmän Saksaan kuin Tšekkeihin, vaikka post-sosialistinen meininki rajan molemmilla puolilla on jokseenkin sama. Minulle kiinnostavinta kerrontaa oli 16-vuotiaan Nancyksi itseään kutsuvan ammattikoulun keittäjälinjalla opiskelevan nuoren naisen päiväkirja, joka paljasti autenttisuudessaan monia itäblokin arjen paradokseja. Tamponit ja muut ”ylelisyystuotteet” ovat kaupoista aina loppu, mutta nuorten bileet ovat villejä ja viina virtaa. Koulujen rehtorit ja sosiaalitantat ovat kauhuissaan Nancyn irokeesistä, mikä sulkee monia ovia hänen elämässään. Hänen kaksoisbroidinsa on lukiolainen kunnon pioneeri, joka kuuntelee nössöä, naismaista Depeche Modea. Musiikin ja muodin suhteen kolmikko on 80-luvulla täysin länsimaistunutta, mutta heillä on silti kapitalismin vastaisia radikaaleja ajatuksia, jotka eivät silloisessa systeemissä sovi minkään instituution pirtaan.

Nykyhetkessä Ole pitää Helsinki-nimistä baaria, joka on kaupunginosan ainoa rehellinen kuppila – kaikki muut ovat muuttuneet luomuisiksi, vegaanisiksi ja savuttomiksi keitaiksi hyvin koulutetuille mammakerholaisille. Olen baarissa tarjotaan ruokapuolella vain seljankaa ja silakkarullia. Muuratun seinän takaa Ole löytää salahuoneen, josta löytyy entisen juutalaisen kauppiaan elokuvaprojektori ja mykkäpornoleffakokoelma. Tähän pääsevät tutustumaan vain sisäpiiriläiset, joille Ole järjestää VIP-leffailtoja.

Baarin pelastamiseksi ystäväpiiri kokoaa pennosiaan ja vapaaehtoisvoimiaan, ja tukikonsertissa seremoniamestarina toimii DJ Mannerheim. Suomen historiaan tässä viitataan taloudellisesti, mutta nekin viittaukset naurattivat. Huumori tässä on samansuuntaista kuin Erlend Loen teoksessa Tosiasioita Suomesta. Teos ei kuitenkaan ole pelkästään humoristinen, vaan siinä on myös paljon vakavampaa historiallista ja yhteiskunnallista substanssia. Kiinnostavalla tavalla löysin tästä yhtymäkohtia myös äskettäin lukemaani brittiläiseen menestysromaaniin, Caitlinn Moranin teokseen Kuinka minusta tuli tyttö. Lukuelämyksenä tämä ja Moranin teos olivat vähintään yhtä vahvoja.

Politiikan tasolla pidin eniten rajankäynnin teemasta. Rudiš kuvaa itäblokin maiden suhteita, nokkimisjärjestystä ja outoja ystävyyksiä, jotka ylittävät kielimuurit. Tšekkien ja saksalaisten välinen ero tuntuu tässä suuremmalta kuin suomalaisten ja ruotsalaisten. Venäläisiä ryssitellään ja vihataan ehkä suuremmalla intensiteetillä kuin suomettuneessa Suomessa. Puolalaiset ovat haluttuja kontakteja, koska heidän kauttaan saa ostettua länsimaisia piraattikasetteja. Kyseessä on tarkkapiirtoinen, toiminnallinen ja syvällinen aikamatka itäblokin ihmisten tavalliseen arkeen. Suomalainen lukija voi varmasti siihen samastua, sillä siitä huolimatta, että meillä oli länsiraja auki, elimme aika lailla samantyyppisessä kulttuurisessa umpiossa kuin teoksen nuoret.