Poikkeuksellista puhumattomuutta

kaikki_kevaan_merkit-salmi_veera-26876276-3397925783-frntlJoissain suvuissa on tapana puhua pihan kasveille ja puille enemmän kuin perheen jäsenille. Joihinkin sukuihin syntyy enemmän kaksosia kuin toisiin. On myös sukuja, joissa yksinhuoltajuus on perinnöllistä.

Veera Salmi kertoo yhden tällaisen suvun tarinan romaanissaan Kaikki kevään merkit (Otava, 2014). Päähenkilö on alle kolmikymppinen kaksosten äiti Marie Gran, alias Maikki, joka on järjestämässä tyttärilleen 6-vuotissynttäreitä. Synttäreille on kutsuttu vain lähipiiriä, vanhempia sukulaisia ja näiden ystäviä, sillä Maikki elää hyvin pientä elämää. Päivisin hän käy töissä vanhan tätinsä omistamassa lamppukaupassa, mutta muuten hän elää tyttärilleen muun maailman ulossulkien. Kaupasta saa muun muassa mintunvihreitä lampetteja, ja suuri osa tuotteista valmistetaan käsin takahuoneessa. Lasten isä on saanut tarpeekseen Maikin umpioituneesta elämäntavasta ja lähtenyt sukellusopettajaksi Thaimaahan. Kaksoset sekoittavat Thaimaan ja taivaan keskenään, eivätkä suostu uskomaan, että isä olisi vielä elossa.

Maikin lapsuus on ollut kaikkea muuta kuin tavallista. Koska tytön äiti on kommunikoinut hänelle lähinnä yksitavuisin huokauksin, hän on kouluun mennessä kielellisesti jälkeenjäänyt ja maailmasta tietämätön. Äidin uskonnollisuus on päällekäypää ja siihen liittyy outoja rituaaleja, joihin tyttö haluaisi osallistua. Salmi kuvaa erakkoperheen kommunikaatiota kunnianhimoisesti, mutta paikoitellen vaikeaselkoisesti. Tässä on pyritty pääsemään atavistisen, maailmasta käpertyneen suvun ihon alle niin uskollisesti kuin mahdollista. Osittain tyylistä tulee mieleen 80-luvun ranskalainen psykoanalyyttinen feministinen teoria. Henkilöhahmot taas ovat mahdollisimman epäpoliittisia ja toisistaan jopa sairaalloisen riippuvaisia. Äidin ja tyttären symbioosi ei tee kummallekaan hyvää, ja lopulta se katkaistaan väkivaltaisesti.

Luulin noin kolmasosaan tekstistä saakka lukevani sukutarinaa Pohjanmaan ruotsinkieliseltä rannikolta ja odotin juonelta enemmänkin vinkkejä suomenruotsalaisen suvun kielitilanteesta. Kuitenkin jossain vaiheessa paljastui, että suku asuukin Helsingin Hakaniemessä ja Kalliossa. Mamman ruusuja pursuava kummitustalo sijaitsee Eläintarhantiellä, ja suvun omistava kesämökki pienen venematkan päässä keskustasta. Teoksessa lähes kaikilla hahmoilla on ruotsalaiset nimet, mutta he puhuvat omanlaistaan suomea. Maantieteelliset ja kielelliset speksit olivat minulla lukijana niin sekaisin, että taatusti menetin osan kertomuksesta lukulasejani korjatessa. Päästyäni mielessäni Kallion Kolmannen linjan tienoille palapeli alkoi kasaantua uudella tavalla.

Kiinnostavin ulottuvuus teoksessa liittyy Maikin norjalaiseen isään Eirikiin, joka opettelee suomen kieltä ja elää rikkaan vaimonsa siivellä turhautuneena. Hän on siis tyypillinen elintasosurffari ja Maikin äiti epätoivoinen siiderivalas, joka ei onnistu saamaan suomiurhoa rinnalleen (sorry kökkö persuvertaus). Rahaa löytyy myös miehen ”hobbin” eli varaosaliikkeen perustamiseen, mutta tämä ”hobbi” etäännyttää isän muusta perheestä. Eirikin suomi on huonoa, mutta parempaa kuin muun perheen norja. Isän lähdettyä Norja esiintyy Maikille ja tämän äidille lähinnä kuvakirjojen panoraamoina ja karttakirjojen sivuina, sillä vanhemmille ei tullut avioliiton aikana mieleenkään altistuttaa tytärtään isän kieleen ja kulttuuriin. Norja on Maikille hyvin kaukainen maa, sillä tuskin hän poistuu tutuilta nurkilta usein edes Pitkänsillan toiselle puolelle. Mamma on käynyt iskemässä Eirikin Norjassa saakka, mutta muuten romaanin kaukaisin kiinnepiste taisi olla Sokoksen tavaratalo.

Kaksosteema muodostuu juonen aikana yllätykselliseksi, ja on kiinnostavampaa luettavaa kuin sukutapaamisten kommunikaatiokatkokset. Maikin mielen hajoaminen on teoksen traagisin ulottuvuus, johon viitataan läpi juonen, mutta ei psykologisoida liikaa. Maikin äidin mielentila näyttäytyy kuitenkin vielä vinksahtaneemmalta, mutta siihen ei kykene kukaan puuttumaan.  Kuvaus suvun talosta ja maagisesta ruusutarhasta oli herkullista, jopa gotiikkaan vivahtavaa, olihan suku vaurastunut hautakiviseppinä.

Tämäntyyppiseltä romaanilta ei voi odottaa selkeämpää rakennetta, sillä sen tarkoitus on sekoittaa lukijan aivot, ei selittää maailmaa puhki. Suoraan sanottuna lusin teoksen ensimmäisen kolmanneksen läpi, mutta jossain vaiheessa teksti alkoi imeä lukijaa puoleensa. Kerronnallisessa tekniikassa oli jotain ontuvaa, kun taas henkilöhahmot olivat erikoisen hienoja. Marie Granin symbioottinen suhde takapihan kuusen kanssa oli jo ehkä liian kirjaimellista tai symbolisesti ladattua, mutta senkin ympärille kietoutui paljon erikoista toimintaa.

Luin siis romaanin, jota en täysin ymmärtänyt ja josta en aluksi pitänyt paljoakaan. Jälkikäteen teos muhii takaraivossani erityisen mehevänä, joten suosittelen romaanin loppuun saattamista niille, joilta se on mahdollisesti jäänyt samansuuntaisista syistä kesken. Teos sopii varsinkin kirjallisuuden maailmassa omien polkujensa tallaajille.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s