Balsamia uskontojen uhreille

Valon puutarhatAmin Maalouf on libanonilaistaustainen kirjailija, joka on vaikuttanut 70-luvulta saakka Ranskassa. Muistan kuulleeni Maaloufin postkoloniaalin kirjallisuuden analyysejä erään ystävän tekemissä videodokumenteissa yli kymmenen vuotta sitten. Olen myös luullut lukeneeni Maaloufia aiemmin, mutta sekoitin hänet marokkolaiseen Tahar Ben Jellouniin, jonka teoksia on hyllyssäni useampia luettuina ja lukemattomina. En siis olekaan lukenut Maaloufilta mitään, nappasin hänen suomennoksensa kiireessä Hulluilta Päiviltä kauniin kansikuvan vuoksi. Ja täytyy sanoa, että romaani yllätti ja haastoi minut perinpohjaisesti.

Valon puutarhat kertoo profeetta-filosofi Manista, jonka henkisestä perinnöstä muistetaan termi manikealaisuus –  pilkkanimi filosofialle, joka nojaa äärimmäisiin vastakohtapareihin. Loppujen lopuksi Manin kirjallisesta tuotannosta ei jäänyt mitään jäljelle, joten hänen aatemaailmansa on pitkälti spekulatiivista fiktiota. Faktoina tiedetään, että hänen ympärilleen kehittyi kapinallinen filosofis-uskonnollinen kultti, että hän kapinoi eritoten kasti- ja luokkajakoja vastaan ja että hän oli uskonvapauden kiivasmielinen puolustaja. Hän oli myös luova persoona, taidemaalari ja kauneuden palvoja. Maalouf ei pysty valottamaan Manin filosofiaa kovinkaan syvällisesti lähdeaineiston totaalisessa puutteessa, mutta piirtää kiinnostavan portretin miehen henkilöhistoriasta ja ajasta, josta harvat mitään tietävät.

Mani riistettiin lapsena äidiltään kristittyyn kulttiin, johon tämän isä oli karannut paeten samalla perhevelvollisuuksiaan. Nasaretilaisuus oli Tigris-joen rannoilla tuolloin siedetty, mutta pitkälti halveksuttu elämäntapa. Kukaan ei halunnut naittaa tyttäriään nasaretilaisille miehille, koska se tulisi merkitsemään ilotonta, askeettista loppuelämää. Manin äiti Mariam on yrttejä kasvattava huippukokki, mutta kun isä-Pattig alkaa kiinnostua uudesta uskosta, ensimmäisenä hän kieltäytyy vaimonsa tarjoamista herkuista. Luostarissa kasvavalle nuorelle miehelle ainoa lohtu on kirjasto, jonne hän pakenee veljien mielivaltaa.

Mani alkaa saada ylimaallisia viestejä ”kaksoseltaan”, jotka kehottavat taiteen tekemiseen, luonnon kunnioittamiseen ja matkustamiseen. Hän saa uskolliseksi ystäväkseen luostarista Malkhos-nimisen orpopojan, jonka huonoa käytöstä siedetään enemmän kuin Manin pelkästä säälistä. Malkhos vie Manin kreikkalaisen kauppiaan kotiin, jonka tytärtä Khloeta hän piirittää. Kauppiaan kodissa on vanhoja rapistuneita seinämaalauksia, joita Mani saa luvan kunnostaa. Hän uppoutuu täysillä itse sekoittamiensa värien maailmaan, mutta pelkää päänsisäisten viestiensä tulevan itse paholaiselta.

Kun Mani lopulta pääsee pakoon ahdasmielisestä luostarista, ei kestä kauaakaan, kun isä-Pattig lähtee etsimään poikaansa ja päätyy tämän seuraajaksi samalla tavalla kuin Malkhos. Miehet tekevät uskomattomia matkoja kauas Aasiaan. Teoksessa kuvataan pitkällisesti jossain Intiassa päin ollutta Debalin kaupunkia, jossa kolmikko viipyy pitkään saaden suurta kannatusta. Wikipedia kertoo kaupungin sijainneen nykyisen Karachin lähellä Pakistanin alueella. Oli kiinnostavaa saada tuokiokuvia tuon alueen kulttuureista ajalta ennen islamia. Modernissa Pakistanissa kun ei kovin riitä kiinnostusta aikoihin ennen islamisaatiota, enkä itsekään maan historiaan jokseenkin perehtyneenä ole saanut ainuttakaan kirjaa eteeni aiheesta.

Viihdyin kirjan parissa loistavasti noin puoleenväliin saakka. Kun siirryttiin sassanidien valloituksiin ja Manin suhteisiin kuninkaiden kuningas Sapurin kanssa, juoni muuttui tunkkaisemmaksi. Mani pääsee kuninkaiden kuninkaan auvoisaan suojeluun, ja häntä pidetään hovissa ”Baabelin poikana” ja lääkärinä, joka osaa parantaa monia vaivoja yrteillä. Sassanidien historia ei auennut minulle pelkästään tämän kuvauksen kautta, enkä rehellisesti sanottuna ole juuri nyt kiinnostunut laajentamaan tuntemustani tästä hallitsijaklaanista. Kiinnostukseni luultavasti heräisi vain, jos pääsisin matkailemaan teoksen ydinalueilla. Muinainen kaupunki Ktesifon, johon teoksen loppuosan valtataistelut keskittyvät, sijaitsi n. 30 km päässä nykyisestä Bagdadista. Muita keskeisiä paikkoja kertomuksessa ovat mm. Antiokia, Palmyra, Petra ja Tyros.

Manin kohtalo ei paljoa eronnut Jeesuksen kohtalosta, tosin en tiedä, kuinka paljon hänen ylösnousemukseensa aikanaan uskottiin. Tämän kristinuskosta karanneen itseoppineen opettajan käsitys itsestään ei ollut, että hän olisi ollut profeetta, vaan pikemminkin uskonnoista vapauttaja. Uskoisin teoksen puhuttelevan eritoten uskonnon uhreja ja agnostiikkaan taipuvaisia. Teos ei kerro ateismista, vaan mahdollisuudesta luoda omakohtainen suhde uskontoihin olematta minkään kiihkeä palvoja.

Yleensä historiallinen käsityskykyni romaaneja lukiessa rajoittuu keskiaikaan; sitä aiemmista ajoista en yleensä jaksa lukea. En ole jaksanut lukea edes Waltarin Sinuhe egyptiläistä, joka ymmärtääkseni on kuulunut lähes jokaisen suomalaisen nuoren kirjakaanoniin ainakin jonnekin 1990-luvulle saakka. Olen siis ihmeissäni, että jaksoin lukea Valon puutarhat ja että ymmärsinkin siitä ainakin puolet. Tämä matka antaa toivoa uusista aikamatkoista.

Mainokset

Keinutuolikoplan vauhdikas entrée

kakkua_kiitos_kokokansi_uusimitta.aiVanhusaiheiset kirjat ovat olleet muodikkaita jo jonkin aikaa. Bloggasin keväällä Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjasta, ja nyt törmäsin sen ruotsalaiseen hengenheimolaiseen, Catharina Ingelman-Sundbergin keinutuolikoplaan, jonka seikkailuihin pääsee tutustumaan sarjan aloitusteoksessa Kakkua, kiitos! (Schildts &Söderströms 2014, suom. Outi Menna).

Temaattisesti teoksissa on paljon yhteistä: molemmat sijoittuvat palvelukoteihin, joissa palvelun taso on laskenut omistajamuutosten kautta ja molemmat käsittelevät vanhusten vapaudenkaipuuta. Tämä Tukholman rollaattorikopla on vuosikymmenen Helsingin koplaa nuorempaa väkeä, mutta elämän perusongelmat ovat samansuuntaiset. Tässä vanhukset näkevät tv-dokumentissä kuvauksen vankiloiden ruokatarjoilusta, ja huomaavat sen olevan ravintorikkaampaa ja monipuolisempaa kuin yksityisessä palvelukodissa, jonka ruokalistalta on viety jopa viimeiset pullaviipaleet. Suunnitelma muutosta valtionhotelliin on vakava.

Aloittaakseen ammattirikollisen uransa villi viisikko karkaa palvelukodista punomaan juoniaan Grand Hoteliin, jossa tytöt pääsevät asumaan prinsessa Lillianin sviittiin ja pojat merihenkiseen vastaavaan. Hulvattomin kohtaus liittyi ensimmäiseen pikkurikokseen, jonka suorittaakseen porukka huumaa kylpylän muut asiakkaat höyrysaunan suodattimiin piilottamallaan marijuanalla ja hulluruoholla. Hotellin hemmottelupaketteihinkin laitostuu pian, eikä shampanjan särpiminen aamiaiseksi tunnu toisella asumisviikolla enää miltään. Barbadoksen luksushotelli on tähtäimessä, mutta sinne päästäkseen viisikon on todella käytettävä harmaita aivosolujaan ja tyhjennettävä lukuisia pankkiautomaatteja.

Huumori on Lindgrenillä ja Ingelman-Sundbergillä samansuuntaista, mutta Lindgren on yhteiskunnallisesti analyyttisempi ja kielellisesti rikkaampi kirjailija. Ingelman-Sundberg käyttää romaanissaan superhelppoa arkikieltä, jota voisi selkokieleksikin kutsua. Uskoisin, että romaania pystyvät lukemaan myös lievästi muistisairaat. Juoni on pääasiallisen toiminnallinen ja tapahtumat melko ennalta-arvattavia. Vanhuskoplan rikosten selvittäminen ei ole teoksessa keskiössä, vaan huomio keskittyy enemmän koplan keskinäisiin suhteisiin. Teksti on kepeän harmitonta, jopa siihen pisteeseen saakka, ettei vanhusten huono kohtelu ehdi pysäyttää. Vanhuksia kyykyttävä vastaava hoitaja Barbro on karikatyyri, jonka hahmossa ei ole piiruakaan kehityskelpoisuutta.

Rikosten maailmassa tässä tutustutaan tiukkoihin linnamimmeihin ja jugoslaavimafiaan, joka on jo syvällisesti integroitunut esikaupunkien hyvinvoiville viinikellarivyöhykkeille. Koominen dekkari on oma alalajinsa, jolle varmasti löytyy oma fanilaumansa. Juuri nyt tämä teos ei puhutellut minua syvällisesti, mutta viihdyin sen parissa samalla tavalla kuin keskivertosaippuaoopperan.

We are all boat people

KrokotiilimeriFabio Geda on italialainen kirjailija, joka sai tutustua Torinosta turvapaikan saaneeseen nuoreen afgaanimieheen Enaiatullah Akbariin. Kohtaamishetkellä Enaiat oli jo lähemmäs parikymppinen, mutta yksinäiselle matkalle kohti tuntematonta hän lähti oman arvionsa mukaan kymmenvuotiaana – eihän Afganistanin kylissä pidetty tarkkaa kirjaa syntymistä. Kirja Krokotiilimeri (Otava, 2012, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) syntyi kahden miehen keskusteluista kahden kulttuurin välillä, ja on tosi tarina Silkkitien ihmissalakuljetuksesta ja siihen liittyvästä rikollisuudesta.

Teos luultavasti pysäyttää lukijansa vuonna 2015 vielä voimallisemmin kuin muutama vuosi sitten; onhan suurella yleisöllä nyt vihdoin käsitys niistä vaarallisista reiteistä, joita ihmiset kulkevat. Tässä seurataan Enaiatin kahdeksan vuoden mittaista maanpakoa, jonka vaiheet ovat pelkästään karut. Enaiat kuuluu hazara-vähemmistöön, jonka asema on ollut Afganistanissa hankalin heidän muista poikkeavan ulkonäkönsä ja shialaisuuden vuoksi. Enaiatin kohtalo johtuu äidin päätöksestä pelastaa edes yksi lapsistaan, joten hän kuljettaa nuorimman poikansa omakätisesti Pakistaniin ja palaa kotiin elämään kauhuntäytteistä elämää Talebanin varjossa.

Kirja on tiiviisti kirjoitettu dokumentti elämästä, elinvoimasta ja selviytymisestä. Tapaamme pitkän matkan varrella poikia ja nuoria miehiä Afganistanista, Pakistanista ja Bangladeshista – kaikki eivät todellakaan ole ystävällisiä toisilleen, eikä luottamus toisiin synny pelkän pakolaisuuden pohjalta. Maksaakseen matkansa kohti länttä Enaiat työskentelee vuosikausia majatalon palvelijana, katukauppiaana, rakennustyömaan hanslankarina ja kaivostyöläisenä Pakistanissa ja Iranissa. Iranissa häntä kohdellaan välillä kuin ihmistä, mutta Pakistanissa ja Turkissa olot ovat hankalat. Kreikkaan päästyään Enaiat kohtaa ihmisiä, jotka antavat hänelle ruokaa, vaatteita ja rahaa matkalippuihin. Italiaan päästyään hän löytää jopa ystävällisen perheen, joka kotimajoittaa häntä turvapaikanhakuprosessin aikana.

Teos kertoo karua tarinaa myös keskenjääneestä koulutuksesta. Enaiatin koulutie päättyy, kun talebanit surmaavat kyläkoulun rehtorin oppilaiden silmien edessä. Pakistanissa hän katselee kaiholla paikallisen koulun aidan läpi, kun huolehtivat vanhemmat varustavat hemmoteltuja vesojaan lämpimillä vaatteilla ja välipaloilla. Tarinassa ehkä voimallisimmin iskee vasten kasvoja se ajatus, etteivät kymmenvuotiaat ole kaikkialla maailmassa automaattisesti oikeutettuja koulunkäyntiin, vaan osan on työskenneltävä aikuisten paskakuskeina ja teenkantajina. Kun Enaiat vihdoin pääsee Italiaan, hän suorittaa peruskoulun oppimäärän vuodessa ja hakeutuu ammatilliseen koulutukseen. Hänen opettajilleen tulee yllätyksenä, ettei pojalla ole aiempia todistuksia, mutta heiltä riittää ymmärrystä mukauttaa poika koulujärjestelmään joustavasti. Koulua käymättömien poikien maailmankuvasta kertoo jo kirjan nimi: vaarallisella merimatkalla Turkista Kreikkaan pojat eivät pelkää myrskyä eikä kumiveneen puhkeamista, vaan meressä vaanivia krokotiilejä.

Minulle tämä tarina oli tuttu jo ennen kirjan lukemista, ja voin tunnustaa, että olen lukenut sen aiemmin tekemättä paljoa muistiinpanoja – koska aiheesta oli jo olemassa niin paljon faktapohjaista dokumentaatiota.  Nyt luin kirjan uudestaan pohtien sen arvoa tilanteessa, jossa alaikäisten turvapaikanhakijoiden keskuksia ollaan perustamassa kuin sieniä sateella. Teos tuntui toisella lukukerralla tärkeämmältä.

Teos on kiinnostavassa vuoropuhelussa ainakin tamperelaisen professori Juha Suorannan Piilottajan päiväkirjan (Into, 2010) kanssa, jossa seurataan vastaavia kauhuja kokeneen nuoren miehen ensi vaiheita Suomessa – ja paperittomien siirtolaisten piilottamiseen liittyvää kansalaisaktivismia. Tämä teos toimii herättäjänä niille, joita kumiveneellä Eurooppaan matkustavien kohtalot eivät ole aiemmin liikuttaneet. Suorannan kirja on taas analyyttisempi jatko-osa, jossa mietitään myös länsimaisen ihmisen auttamisenhalun perusteita. Suosittelisin teosta luettavaksi esimerkiksi yläkoulun yhteiskuntaopin tunnilla. Rasismin ja islamofobian ehkäisijänä luulisin kirjan purevan eritoten nuoriin. Teoksen yksinkertainen kieli ja toiminnallisuus voi herättää lukuhaluja niissäkin, jotka harvemmin lukevat kaunokirjallisuutta.

Lohikäärmeperhosen siivin

lohikrmeen_vrit-pekkola_pasi-32880650-frntlJossain on isä, jolle välittäminen merkitsee itse äänittämiä Pupu Tupuna-satukasetteja, postit-lappuja jääkaapin ovessa ja runsaita tuliaisia maailman lentokentiltä. Isällä on poika, joka on isovanhempiensa kasvattama, poika, joka ei muistuta ketään isänpuolisesta suvusta. Yhdessä Vietnamista adoptoidun Miinan kanssa hän on koulunsa ”etninen piristeruiske”. Eniten häntä ei kiusata vinoista silmistä, vaan siitä, ettei hänellä ole äitiä. Äiti on kadonnut pojan elämästä kaukaiseen Kiinaan tämän ollessa vuoden ikäinen. Pojan kiinalainen identiteetti on hauras, mutta täysin suomalaiseksikaan hän ei itseään koe johtuen yhteiskunnan ahtaista oletuksista siitä, kuka voi olla suomalainen.

Pasi Pekkolan romaani Lohikäärmeen värit (Otava, 2015) on erikoinen saaga perheestä, jota ei oikein koskaan ollut olemassa. Se on syväänluotaava kertomus Kiinan lähihistoriasta, erityisesti kulttuurivallankumouksesta ja sen jälkeisestä henkisestä rappiosta, joka rikkoi kyläyhteisöjä ja teki naapureista toistensa ilmiantajia. Se kertoo Kiinan epätasaisesta kehityksestä ja suuresta elintasokuilusta maaseudun ja kaupunkien välillä. Se kertoo nuorista naisista, jotka elättävät maalle jääneitä perheitään prostituutiolla – karaokebaareista, joissa itä kohtaa lännen usein irvokkaalla tavalla. Näistä kohtaamisista Daisyt, Rosiet ja Amyt harvoin nousevat rikkauteen ja menestykseen. Ottamalla länsimaisen nimen naiset kuitenkin suojaavat oikeaa minuuttaan ja taustaansa.

Romaanin päähenkilö on Qiaoling alias Daisy, jonka lempinimi on Pikku Lohikäärme. Qiaoling kasvaa kahdestaan köyhän isänsä kanssa, jonka selkä ei kestä peltotöitä. Tämän vuoksi isää epäillään jatkuvasti kapitalismin kätyrinä toimimisesta. Muutaman kylmän talven yli kaksikko selviää kielletyillä tuloilla, joita he saavat heinäsirkkataisteluista. Qiaolingin kyvyt löytää taistelijasirkkoja ja kasvattaa niistä voittajia ovat ilmiömäiset. Pekkola uppoutuu syrjäisen Shandongin provinssin Neljän tuulen kylän arkeen aistivoimaisella antaumuksella. Qiaolingin lapsuudessa ja nuoruudessa kokema syrjintä ja sorto on lopulta järkyttävämpää kuin hänen myöhemmät kokemuksensa karaoketyttönä.

Qiaolingin ensimmäinen kokemus ulkomaailmasta liittyy kiertävän elokuvateatterin vierailuun, ja poikaan, joka näyttää tälle Kultahattu-elokuvan. Daisyn ja Jayn epäonnisesta rakkaustarinasta tulee Qiaolingille jonkinlainen pakkomielle, johon hän vertaa oman elämänsä kokemuksia. Suomalaisesta kiltistä Tomista tulee Tom Buchanan, joka pelastaa karaoketytön tarjoten tälle ylellistä elämää Helsingissä, hiljaisten ihmisten maassa.

Teoksessa on kolme aikatasoa ja erittäin koukuttava juoni. Pidin kaikista tasoista, mutta erityisen paljon pidin Xiaolingin tavasta kuvata 1980-luvun Suomea ja maahanmuuttajanaisen yksinäisyyttä. Kaikki Suomessa ei ole mykkää eikä surkeaa, viihtyyhän Xiaoling jopa suomen kielen kurssillaan ja saa muodostettua hyvät välit appivanhempiinsa. Silti avioliitto uraohjus-Tomin kanssa vaikuttaa tuhoon tuomitulta, eihän Tomilla ole kykyä elää parisuhteessa. Kulttuurien välinen kuilu on leveä, vaikka Tomi on viettänyt Kiinassa pitkiä aikoja liikematkoillaan. Xiaoling jää raskautensa aikana yksin ihmettelemään kodinhoitohuonetta, mankelia, riisinkeitintä ja asuntoa, joka on niin suuri, ettei huutokaan kuulu makuuhuoneesta keittiöön.

Xiaoling, Tomi ja Kimi ovat kaikki kolme hyvin yksinäisiä ja kompleksisia persoonia. Kimillä on kenties toivoa murtaa yksinäisyyden kehä ja elää muutakin elämää kuin steriiliä toimistohotellieksistenssiä. Isän ja pojan kohtaamiset jäävät aina puolitiehen, sillä isä on onnistunut rakentamaan työkiireistään suojamuurin, jonka läpi ei pääse kukaan. Kimin on pelastanut isoisä, jolla on ollut aikaa viedä poikaa kalareissuille ja kertoa sotajuttuja. Isovanhempien ränsistynyt talo Kauniaisissa on romaanissa tavallisen elämän ja hyväksynnän symboli, jonne isä ja poika lopulta palaavat eeppiseltä Kiinan-reissultaan.

Lohikäärmeen värit  herätti minussa valtavan matkakuumeen, mutta myös halun opiskella lisää Kiinan poliittista historiaa. Pikku Lohikäärmeen kasvutarina tuntui yhtä autenttiselta kuin moni lukemani kiinalaisen kirjailijan kertomus kommunismin pimeimmistä vuosista. Eniten teoksen kerronnallinen ote muistutti minua Xinranin tosielämän kertomuksista maaseudun tytöistä ja taloudellisesta taakasta. Teoksessa on vahva feministinen sanoma, jota ei kuitenkaan alleviivata poliittisin sloganein. Ja vaikka kirjailija itse kertoo jälkisanoissaan halunneensa antaa äänen Kiinan naispuolisille seksityöläisille, yhtä lailla teos antaa äänen yksinhuoltajaisille kahdessa eri kulttuurissa.

Henning Mankell RIP (1948-2015)

bookcover_9789511263814Henning Mankellin poistuminen tuonilmaisiin kosketti, vaikka en suuri Wallander-fani ole koskaan ollutkaan. Mankellin tuotannosta olen pitänyt eniten muista romaaneista kuin dekkareista, erityisesti Afrikkaan sijoittuvista. Nyt Maestron kunniaksi luin hänen alkupään tuotannostaan romaanin Isidorin tarina (1984, suom. Kari Koski, Otava 2011), joka sijoittuu Itä-Götanmaan saaristoon, ei niin kauas Gotlannista ja Ahvenanmaalta.

Tarina alkaa vuodesta 1849, jolloin nuori mies Isidor tapaa Resuämmän kapakassa kapteeni Virseuksen, maailman meriä seilanneen vanhan merikarhun, joka haluaa opettaa pojalle jotain maailman menosta. Pontikan voimalla miesten välille syntyy yhteys, jonka molemmat muistavat vuosikausia. Isidor tajuaa mahdollisuutensa häipyä raukoilta rajoiltaan, mutta ei toteuta kapteenin neuvoja, vaan jää kotikonnuilleen asuttamaan kaukaista Stupön saarta  elättäen itseään kalastajana kuten isänsä ja veljensäkin ovat tehneet.

Isidor erakoituu saarellaan pahasti, mutta itsepäisenä jullina hän ei anna periksi, vaan haluaa näyttää sukulaisilleen pystyvänsä miltei mahdottomaan tehtävään. Vaimoa hän ei saarelle saa, eihän hän osaa viedä kylän tyttöjä juhannustansseissakaan, mutta tämä ei ole Isidorille kynnyskysymys. Saatuaan saarensa suht elinkelpoisaksi kuuden vuoden uurastamisen jälkeen hänen yksityiseen onneensa tulee vakava uhka: kruunun omistama kaivosyhtiö haluaa aloittaa kuparin poraamisen Stupöllä. Koska hän ei ole vielä lunastanut koko saarta omakseen ahneelta enoltaan, hän tietää menettävänsä kaiken.

Isidor lähtee vaatimaan oikeuksiaan aina Tukholmaan saakka, jossa hän pitkän painostuksen kautta saa audienssin kuninkaan kanssa. Mitään armoa ei ole kuitenkaan näkyvissä, onhan kuninkaalla krapulapäivä ja saariston resupelle on valittajien jonossa viimeinen. Uhmakkaasti Isidor jatkaa asumista jumalanhylkäämällä saarellaan, vaikka häätö on jo käytännössä annettu. Projektin vastaavalla geologi Vegesiuksella ei ole muuta ratkaisua kuin yrittää suostutella Isidoria puolelleen huijaamalla.

Teoksen juoni on satumainen ja omaa jotain piirteitä Keisarin uudet vaatteet-sadusta. Isidorille tehdään omituinen univormu, joka muistuttaa narrin asua ja hänet houkutellaan virkamieheksi, saaren isännöitsijäksi. Isidor ei ole tyhmä eikä mielenvikainen, vaikka hänen älynlahjojaan kylällä pannaankin halvasta. Kylähullun asema on helppo saada saaristossa, jossa ihmiset kommunikoivat keskenään lähinnä pakon sanelemana. Uuden pestin vastaanotto arveluttaa, mutta se takaa hänelle mahdollisuuden pitää kotinsa, jonka rakentamiseen hän on käyttänyt vuosia aikaa. Nöyryyttääkseen miestä lisää Vegesius keksii tälle toimenkuvan, joka pitää tämän poissa pahanteosta: Isidorin kuuluu mitata kallioiden lämpöä omituisella vehkeellä, jonka hän on ristinyt geoskoopiksi. Mittauksia ei kuitenkaan kirjata minnekään. Isidor menee lankaan ja kökkii kallioilla herpaantumattomana säällä kuin säällä. Vegesiuksen rakentama ansa toimii, näin hän uskoo kaivosyhteisön alkavan halveksia hullua saaren alkuasukkia.

Kaivostoiminnan kuvaus on pitkälti sosiaalihistoriallista ja osoittaa köyhän kansan hyväksikäytön kaikessa kurjuudessaan. Työläiset eivät kuitenkaan ole äänettömiä eikä osattomia, vaan kapinan siemenet on kylvetty jo ensimmäisen rankan talven aikana. Kruunun voudit eli työnjohtajat käyttävät suurimman osan kaivoksen rahoista ryyppäämiseen, ja ilman pätevää työnjohtoa työväki ei opi tuloksellisia työtapoja. Kaukaisella luodolla on mahdollista elää täysin siivotonta elämää, sillä lähimpään kirkkoonkin on liian pitkä soutumatka.

Teoksesta tuli mieleeni Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija (kirjasarja, jota en ole lukenut, vain nähnyt lukuisia kertoja TV:ssä) ja myös Kaari Utrion 1800-luvulle sijoittuvat romaanit. Mankell ei tosin ripottele realistisen satunsa joukkoon pisaraakaan romantiikkaa. Isidor on rankan arkensa yläpuolelle ulottuva myyttinen hahmo, legenda jo eläessään, jolle ei sitten lopulta käy hassummin. Parhainta teoksessa on tarinankerronnan muoto, joka nostaa ankeat tapahtumat ylempiin sfääreihin. Pidin teoksessa eniten merenkäynnin teemasta ja aikalaisten tavoista pohtia Amerikkaan lähdön oikeutusta. Loppujen lopuksi tämäkin teos päätyy maastamuuton saagaksi.

Suurin sanoma teoksessa liittyy hajota ja hallitse-aatteeseen ja oletukseen, että köyhiä saa pidettyä kurissa tarjoamalla heille mahdollisuuksia sortaa toisiaan. Miten kouluja käymättömillä osattomilla voi sitten olla poliittista esiymmärrystä sorron mekanismeista, varsinkin aikana, jolloin työväen massaliikkeitä ei vielä ole olemassa? Miksi työläiset eivät pilkkaakaan Isidoria, kun pitkäaikainen huijaus paljastuu? Mistä he keksivät vaatia kohtuumittaista työpäivää?

Isidorin tarina osoittaa taas kerran Henning Mankellin uskomattoman monipuolisuuden kirjailijana. Teos on ajaton klassikko, joka varmasti sopii sellaisillekin lukijoille, jotka eivät suurkuluta historiallisia romaaneja. Historialliseksi romaaniksi teos on ilmava ja detaljeissaan taloudellinen. Siitä voi nauttia täysin rinnoin, vaikka Ruotsin historian vuosiluvut eivät olisi täysin hanskassa.

Seuraavaksi haluaisin nähdä Mankellia teatterin lavalla. Ja mielellään tuon mystisen Lampedusa-näytelmän, josta näen todisteaineistoa vain saksalaisten teattereiden tuotannossa.

 

Oliivipuiden pitkä muisti

fcd27daee12e7a9066d9c79d3a4acd2dPalestiinalaista kaunokirjallisuutta tunnetaan maailmalla melko vähän. Itse en juuri nyt muista yhtään kertojan nimeä, muistan vain lukeneeni runoja ja Edward Saidin kirjallisuustieteellisiä ja poliittisia esseitä. Susan Abulhawan romaani Jeninin aamut (Like 2010, suom. Pauliina Klemola) on kiinnostanut minua jonkin aikaa, olen bongannut sen mainoksia Voima-lehdestä. Voima on minulle jonkinlainen laadun tae, samoin LIKE-kustantamo: näihin päätyvät painotuotteet eivät yleensä ole orientalistisimpia eikä pelkästään tunteisiin vetoavia nyyhkyteoksia. Kiinnostavaa kyllä, Edward Said ehti antaa tälle teokselle siunauksensa ennen kuolemaansa. Teos on elänyt vaiheikkaan elämän ollen alussa amerikkalaisen pienkustantamon helmi, mutta leviten kansainväliseen levitykseen ranskankielisen käännöksen menestyksen kautta.

Jeninin aamut kyllä itketti, loppuvaiheessa vuolaastikin, mutta itku ei ollut ainoa tapa elää al-Hijan suvun noin kuudenkymmenen vuoden saagaa. Teos antoi myös roppakaupalla historiallista tietoa ja työkaluja poliittiseen analyysiin. Monelle lukijalle varmasti Palestiinan ja Israelin konfliktin peruskuviot ovat selvillä, mutta faktoja on vaikea ymmärtää syvällisesti, ellei pysty samalla suhteuttamaan niitä jonkun tai joidenkin tarinaan. Tässä seurataan kotikylästään Ein Hodista 40-luvulla häädetyn  suvun pitkää oleskelua Jeninin pakolaisleirillä ja sen jälkeisissä hatarissa asutuksissa aina 2000-luvun alkuvuosiin saakka. Suku elää kuusikymmentä vuotta poikkeustilassa löytämättä paikkaansa maailmassa, vain siksi, että Israelin valtio on olemassa. Kolmen sukupolven särjetyt haaveet tekevät kipeää, mutta Abulhawa onnistuu kirjoittamaan niistä lyyrisen intohimoisesti ja silti melko kiihkottomasti. Tapaamme suvun, joka on menettänyt kaikki tuhatvuotiset oliivipuunsa, ja täten kulttuuriset juurensa, siitä huolimatta, että puut sijaitsevat vielä kävelymatkan päässä pakolaisleiristä. Puut muistavat asioita, joita ihmiset eivät enää muista.

Teoksessa on monia vahvoja henkilöhahmoja, joista suosikkini on suvun patriarkka Yahya, isoisä, joka Israelin armeijan määräyksiä uhmaten kävelee kahdesti kotikyläänsä vierailemaan sukunsa haudoilla ja keräämään omien puidensa hedelmiä. Ensimmäinen matka on ilkikurinen menestys, jota juhlitaan isoin menoin, mutta toinen matka käy papalle kohtaloksi. Yahyan pojan Hasanin kohtalo vuoden 1967 sodassa jää kaikille tuntemattomaksi, mutta oletettavaa on, että hänkin sai surmansa israelilaisesta luodista. Hasanin pojista vanhin, Yusuf, päätyy sotimaan PLO:ssa ja nuorempi poika Ismail kidnapataan äidiltään lapsettomaan israelilaiseen perheeseen, joka on käynyt läpi holokaustin kauhut. Ismailin muuttuminen Davidiksi on yksi kirjan rankimmista teemoista, jotka käsitellään mielestäni monisyisesti, myös israelilaisten ottovanhempien näkökulmasta. Teoksessa on myös aidosti hyväntahtoisia, arabien kulttuuria ymmärtäviä juutalaishahmoja, joiden yhteys al-Hijan klaaniin säilyy aina 2000-luvulle saakka. Tämä hento dialogin mahdollisuus tekee romaanista toiveikkaan ja vahvan.

Päähenkilöksi nousee Yusufin ja Ismailin nuori sisko Amal, joka menetettyään molemmat vanhempansa joutuu jättämään Jeninin leirin ja muuttamaan Jerusalemiin orpokotiin, joka on samalla eliittikoulu. Amalille käy tuuri, sillä tähtioppilaana hänelle aukeaa opiskelumahdollisuus Yhdysvalloissa. Romaanin ankein osio liittyy Amalin opiskeluvuosiin Amerikassa, sillä se kertoo miltei täydellisestä identiteetin menetyksestä ja halusta sulautua kulttuuriin, jota kohtaan hän ei koe minkäänlaista rakkautta. Amerikka ei kohtele Amalia hyvin, vaan hänestä tulee siellä mauton ja hajuton Amy, jonka taustasta kukaan ei ole kiinnostunut. Koin myös, että Amerikka-osiot olivat hätäisesti kirjoitettuja verrattuna sensuelleihin ja historiaa pursuaviin pääosiin Palestiinassa.

Amalin tarina on läpikotaisin surullinen, mutta onnekseen hän löytää elämänsä lopussa vahvemman yhteyden tyttärensä Saran kanssa. Saran elämänilo ja aktivismi antavat toivoa uusien sukupolvien halusta rakentaa uudelleen rauhanomaista Palestiinaa.

Lapsuuden kuvaus pakolaisleirin niukkuudessa kertoo erikoisesta yhteisöllisyydestä, jossa on myös tähtihetkiä. Tämä ulottuvuus on kirjan universaalein ja ajankohtaisin, olemmehan täällä kotona jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa, joiden lapsuus on kulunut samantyyppisissä merkeissä. Jos haluaa esimerkiksi pohtia tulevien kiintiöpakolaisten vastaanottamista Jordanian ja Libanonin leireiltä, uskoisin, että tämä teos antaa uskottavaa taustoitusta niistä ongelmista ja traumoista, joita maansa menettäneet lapset kantavat sisällään.

Susan Abulhawa on kirjoittajatyyppinä historioitsija, kulttuurintutkija ja faktojen uskollinen taustoittaja. Lyyrisiä jaksojakin teoksessa riittää, mutta näen kirjailijan intohimona Palestiinan pienten ihmisten historian nostamisen maailmankartalle. Tässä on paljon pohjoisamerikkalaista ”vastarintakirjallisuuden” (resistance literature) henkeä, jossa poliittinen tarkoitus tulee usein ennen taiteellisia pyrkimyksiä. Tällainen äänen antaminen tosin tuntuu entistä tärkeämmältä aikoina, jolloin debatoidaan taas siitä, kuka saa esiintyä ”aitona” pakolaisena ja millainen kärsimys on riittävää ihmisen saadakseen pakolaisstatuksen.

Upea kirja, sopii kaikille, joita pakolaisuuskysymykset kiinnostavat, myös niille, jotka eivät muista kaikkia Palestiinan ja Israelin konfliktin vaiheita. Teos auttaa muistamaan ja myös lukemaan lisää arvostetuista lähteistä. Itse odotan jo kirjailijan juuri ilmestynyttä uutuusromaania Sinisen välissä taivaan ja meren (LIKE, 2015), jossa palataan Palestiinan kysymyksiin uudesta näkökulmasta.

Alkubloggaajan opetuksia etsimässä

1155_Asioita_2014514105830Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen sykkimään nopeammin (Otava, 2013) on pyörinyt muistijälkenä takaraivossani pitkään, tosin luulin kirjan olevan romaani. Sain teoksen vihdoin käsiini viime viikolla osana Hullujen päivien ”sixpackiani”. Kuuden teoksen suunnistuksella Asioita oli vasta neljäs rasti, sillä reittasin sen ensi silmäykseltä hidaslukuiseksi.

Ja oikeassa olin. Mian ja 900-luvulla syntyneen Sei Shonagonin symbioottisessa seurassa hurahti kokonainen viikonloppu. Tietysti tein muuta välillä, mutta lukeminen vaati mielen puhdistamista muun maailman meteliltä. Kyseessä on erikoinen matkakirja, jossa on aino annos omaelämäkerrallisuutta ja myös puolifiktiivista elämäkertaa naisesta, josta oikeasti on olemassa kovin vähän historiallista todisteaineistoa. Mia kutsuu idoliaan esibloggaajaksi, eli julkisen päiväkirjan pitäjäksi. Heian-kaudella hovinaisten (jotka usein olivat lähtöisin virkamiesperheistä) oli mahdollista kirjoittaa asioista, joista miehet ja aatelisnaiset eivät olisi kuuna kuunvalkeana kirjoittaneet. Verrattuna maailmankuuluun aikalaiseensa Murasaki Shikibuun, jonka Genjin tarinasta tehty tutkimus luultavasti täyttäisi ainakin pienen kirjaston, Sei Shonagonin elämän ja tuotannon tutkiminen osoittautui kinkkiseksi projektiksi, varsinkin kun Kankimäen japanin taito ei vielä yltänyt lukemisen tasolle.

Teos jäljittelee Sein fragmentaarista kirjoitustyyliä uskollisesti ja vie lukijansa kymmenille kiinnostaville sivupoluille. Rakkaus listoihin on varmasti päällimmäinen piirre, joka teoksesta jää mieleen. Listat ovat elämäniloisia, sensuelleja arjen dokumentteja, jotka haastavat katsomaan lähiympäristöään toisin. Sein tuhat vuotta vanhat ”päivitykset” eivät loppujen lopuksi eroa paljoa Mian ja hänen lähipiirinsä sosiaalisen median ulostuloista. Sei oli omapäinen, seikkaileva ja kapinallinen kirjailija, joka oli palkattu viihdyttämään keisarinnaa ja myös houkuttelemaan keisaria viettämään enemmän aikaa vaimonsa luona. Hänen havaintonsa miehistä, öisistä kohtaamisista ja erotiikasta muistuttavat suorasukaisuudessaan pitkälti Sinkkuelämän naisten analyysejä – Kankimäkeä hämmentää, että länsimaisessa populaarikulttuurissa jouduttiin odottamaan tämäntyyppisiä ei-tunteilevia kuvauksia miehistä 1990-luvulle saakka.

Minua teoksessa kiinnosti eniten nykypäivä ja Mian oma irtiotto mainosmaailman oravanpyörästä. Vuorotteluvapaa taitaa olla kuoleva resurssi nyky-yhteiskunnassa, joten on kiinnostavaa lukea sen vietosta vielä, kun se on ollut joillekuille mahdollisuus. Tässä selvästi oireillaan neljänkympin ikäkriisiä, mutta löydetään voimavaroja sinkkuudesta ja lapsettomuudesta. Lukijana odotin teokselta edes pienimuotoista romanssia, jota ei tullut, mutta se ei ollut pettymys. Jollain tasolla teos muistuttaa minua Elizabeth Gilbertin teoksesta Eat Pray Love (2006), vaikka Kankimäen oman tien etsintä onkin eksentrisempää ja älyllisempää. Molemmissa teoksissa kuitenkin syödään samalla antaumuksella.

Kiotossa Kankimäki ehtii elää paikallista arkea vajaan puoli vuotta, kahdessa jaksossa, joista toisen katkaisee tsunami ja Fukushiman ydinonnettomuus. Pidin paljon ruokakuvauksista ja kuvauksesta elämästä eurooppalaisten vagabondien suosimassa torakkahostellissa. Ystävyydet japanilaisten kanssa rajoittuvat tässä eurooppalaisten miesten tyttöystäviin. Selvästi Kankimäki ei matkustanut Kiotoon saadakseen roppakaupalla uusia japanilaisia ystäviä, vaan tutustuakseen itseensä ja Sei Shonagoniin. Parin viikon evakkoreissulla Thaimaassa hän kauhistuu muiden turistien tarpeesta huolehtia hänen seuraelämästään. Naisen yksin matkustamiseen liittyy Thaimaassa paljon ennakkoluuloja, joita hän ei Japanissa kohtaa. Japani on maa, jossa yksinäinen ulkomainen saa elää rauhassa ilman tungettelevia kysymyksiä.

Minulla oli jotain esitietoa japanilaisnaisten muinaisesta tyynynaluskirjaperinteestä, joten olen mahdollisesti törmännyt Sei Shonagonin nimeen. Japanin naiskirjallisuuden historian kuuluisi olla pakollinen opintokokonaisuus sukupuolentutkimuksessa, mutta omana aikanani Euroopan ulkopuolisiin kulttuureihin saattoi perehtyä vain marginaalisesti ja silloinkin länsimaisten tutkijoiden johdattelemana. Kiinnostuin itse Japanin naishistoriasta siksi, että pääsin opiskeluaikana reissaamaan sinne ja vierailin muutamissa naisjärjestöissä. Kankimäen suhde feministiseen tutkimukseen on uteliaan avoin, mutta hän kokee paljon lukemastaan esoteeriseksi sanahelinäksi. Tutkimusta hän selvästikin tekee, mutta ei perinteistä akateemista sellaista. Tutkimusmetodina hänellä on tutkimuskohteeseen mahdollisimman täydellinen samastuminen. Tutkimuskysymyksistä en päässyt täysin selville. Tämän tyyppinen fiktion, tietokirjallisuuden ja tieteen rajamailla käynti on kieltämättä haasteellista ja kiinnostavaa. Teoksesta kuitenkin saa eniten irti, jos lopettaa sen kategorisoimisen totuttuihin kirjoittamisen genreihin ja antautuu sen tarjoamalle flow’lle.

Heian-ajan kulttuurissa oli tapana huomioida rakastajaa seuraavan aamun runolla, jonka tyylistä ja paperin laadusta pystyi päättelemään intohimon intensiteetin. Kaikista masentavinta tietysti oli, jos runoa ei koskaan saapunut, mutta toiseksi masentavinta oli, jos miehellä oli ruma käsiala tai jos hän teki kirjoitusvirheitä. Kankimäki itse vertaa perinnettä tämän päivän tekstiviestikulttuuriin, ja kysyy itseltään rehellisesti: voisinko jatkaa tapaamisia miehen kanssa, joka ei osaa kirjoittaa yhdyssanoja oikein? Tämä osio nauratti minua teoksessa eniten.

Hienointa ja hämmentävintä minulle oli huomata, että suuren elämänmuutoksen keskellä voi pysyä näinkin selväpäisenä. Kankimäki kuvaa paria meditaatiosessiota, joissa toisessa munkki lyö osanottajia kepillä selkään ja toisessa hän pelkää jalkojensa puutuvan amputaatiokuntoon. Henkisen tien etsinnästä kerrotaan kauttaaltaan humoristisesti, mutta minua jopa hämmentää, ettei kirjailija ”hurahda” mihinkään buddhalaisuuden haaraan eikä erityisruokavalioon, kun tarjonta ympärillä on taatusti ollut runsasta. Itselleni teos antoi paljon sisäisen keskustelun ja itsetuntemuksen tasolla, paljon enemmän kuin ns. elämäntaito-oppaat, joiden sivuilla sana ”henkisyys” esiintyy toistettavana mantrana.

Uskon, että Asioita on teos, joka tulee hurmaamaan vielä moninaisia yleisöjä ja jolle kahden vuoden suomenkielinen hyllyelämä kirjakaupassa on vasta menestyksen alku. Teos on toistaiseksi käännetty italiaksi ja käännösoikeudet on myyty Hollantiin.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kanssabloggareille, sillä se saa miettimään kirjallisen itsensäpaljastamisen genreä aivan uusista näkökulmista. Itse toivon, että se tulee vielä auttamaan minua kirjoittamaan tyylikkäämpää ja oivaltavampaa blogia.

PS: Teoksessa mainittu Peter Greenawayn The Pillow Book-DVD on katsomattomana kellarivarastossani, eli voisin jatkaa Sei Shonagon-festareita – jos jaksaisin tunkeutua läpi kymmenien avaamattomien muuttolaatikoiden.

PS2: Valitettavasti en löydä näppikseni erityismerkeistä japanilaista o-kirjaimen ylle kuuluvaa pystyviivaa, joten olen kirjoittanut teoksen päähenkilön nimen systemaattisesti väärin.