Joihinkin dekkarihahmoihin vain ihastuu, usein ulkokirjallisista syistä. Eilen illalla kohtasin Viktor Kärpän, helsinkiläisen yksityisetsivän, joka pelaa sököä moneen pussiin. Kärppä asuu Kalliossa ja saa toimeksiantoja entisiltä lapsuuden- ja nuoruudenkavereiltaan, joiden jauhot eivät aina ole oikeassa pussissa. Kärppä on paluumuuttaja ja neuvostokasvatti, joka ei täysin tunnista kotiaan tässä maailmassa. Hänellä on huollettava äiti Sortavalassa ja uraa tekevä insinööriveli Moskovassa. Miehen ylirajainen elämä ei ole yksinkertaista, eivätkä naisetkaan yleensä pysy mukana vauhdikkaassa kyydissä.
Tämän siis opin Matti Rönkän dekkarista Tappajan näköinen mies (Gummerus, 2002). Dekkarisarjasta olin kuullut huhuja juuri karjalaiskytköksen vuoksi, ja se kiinnosti ehkä enemmän kuin rikokset. Koska olen opiskellut virtuaalisesti Sortavalan kaupungin historiaa viime kuukaudet, Kärpän kotiinpaluun tunnelmat ihastuttivat erityisesti. Paikannimet kuten Vakkosalmi ja Riekkalansaari kuulostivat jo melkein tutuilta. Mitään leppoisia kotilomia ei ole tiedossa miehelle, joka miltei nukkuu äitinsä talossa Kalashnikov kainalossa. Rönkä kertoo kipeällä tavalla Karjalan tasavallan postsosialistisesta arjesta, josta Viktor Kärpän ikätoverien on ollut vaikea selviytyä ilman sotkeutumista rikollisuuteen tai prostituutioon. Suomen-vuosien aikana aktiivisten hustlereiden kasvot ovat katukuvassa vaihtuneet nuorempiin, mutta toimenkuva pysyy ja paranee. Teoksen Sortavala ei ole idyllinen, runollinen laulujen kaupunki, vaan paikka, jossa asukkaiden kaikki energia kuluu selviytymiseen.
Dekkarisarjan avausosan varsinainen päätapahtuma ei kuitenkaan liity Karjalaan, vaan virolaistaustaisen Sirje Larssonin katoamiseen. Toimeksiannon Sirjen etsimiseen Viktorille antaa tämän aviomies, eksentrinen bibliofiili ja antikvariaatin pitäjä, joka on erikoistunut sotahistoriaan ja heimoaatteeseen. Virolaisen nuoren naisen pokaaminen toiselle kierrokselle oli ilmeisesti ollut Aarne Larssonin heimofantasioiden huipentuma. Sirje kuitenkin on pahamaineisen rikollisen, Jaak Lillepuun sisko – asia, jonka hän haluaa jäädä unohduksiin. Suomessa Sirje on elänyt hiljaista ylläpidetyn vaimon elämää ilman urahaaveita. Naisen ainoat sosiaaliset kontaktit ovat olleet työväenopiston taidekursseihin. Pariskunnan yhteiselo kuulostaa kovin ahdistavalta.
Juonessa on sopivasti yllätyksiä, joten lukijan kiinnostus taatusti säilyy aivan loppusivuun saakka. Aseellisia välikohtauksia on runsaasti. Viktor Kärpän machoidentiteetti on selkeästi olemassa, mutta häilyvä. Orastavassa suhteessaan ekohippi-Marjan kanssa hän selkeästi haluaa olla toiminnan mies, verrattuna Kallion opiskelijabileiden besserwissereihin. Esittääkseen venäläistä machoa hän kuitenkin joutuu usein vetämään vodkaa hampaat irvessä. Miehen armeija- ja urheilijamuistot tuovat persoonaan uskottavuutta ja särmää. Rajankäynnin teema heijastuu myös parisuhteeseen, sillä Marjan ei ole helppoa käsittää kahden maan elintasokuilua. Paljon romaanin problematiikasta tiivistyy tähän toteamukseen:
”Mua kuule naurattaa, kun mä luen, että maailman jyrkin elintasokuilu on Meksikon ja Kalifornian rajalla. Paskan marjat ja mansikat, se suurin rotko on tossa Värtsilässä, kun ajat Ruskealan puolelle. Siinä alkaa kerjuu, saasta, kaikki perkeleen likainen resu ja tuberkkeli. Amputoidut sotainvalidit myyvät torilla käyttämättömiä vasemman jalan kenkiä. Ja tämä kaikki on totta, ja tämän totuuden hiljaisessa hyväksymisessä sinä ja kaikki rikkaat suomalaiset olette ihan yhtä suuria rosvoja kuin minä.”
Jään siis odottamaan innolla Sortavalan salaisuuksien lisäpaljastuksia myöhemmissä jaksoissa. Sarjaa on yhteensä kahdeksan teosta, ja Rönkä on osannut myös päättää sarjansa tyylikkäästi.
Anun ihmeelliset matkat 