Ulsterin hurjat kostajat

Piran_mkue_v_6628Flavia de Luce on yksitoistavuotias näsäviisas kemisti, joka asuu hugenottisukunsa kartanossa isänsä ja kahden vanhemman siskonsa kanssa melko eristyksissä muusta maailmasta. Tyttöjen äiti on kadonnut ja oletettavasti kuollut vuorikiipeilyreissulla Tiibetissä Flavian ollessa vasta vuoden ikäinen. Kymmenen vuoden leskeyden jälkeen tyttöjen isä ei ole vieläkään päässyt eroon surustaan, vaan viettää aikaa vaimonsa jättämässä Rolls Roycessa, jonka sisäosat ovat jo hiirensyömiä. Isä elää tytärten kanssa vaisua rinnakkaiselämää, mutta heidän arjen tarpeistaan huolehtii taloudenhoitaja, rouva Mullett.

Kartanossa leivotaan piirakoita päivittäin, myös lasten inhoamaa vaniljakiisselipiirakkaa, johon kukaan ei koske heikollakaan hetkellä. Kartanon 1700-luvulta peräisin olevan keittokirjan viisaus on: ”Jollei piiraassa maistu maku makea, on koristeilla turha sitä hakea.” Nirsot de Lucet suosivat lähinnä kirpeitä karviais- ja raparperipiiraita, mutta rouva Mullettille vaniljapiiraan leipominen suo mahdollisuuden viedä kotiintuomisia hankalalle aviomiehelle Alfille, jonka ruoansulatus on koko Bishop’s Laceyn kylän tiedossa oleva mysteerio. Kartanon asioistakin tiedetään kylällä enemmän kuin kartanolaiset itse, mutta kukaan ei taida tietää, että perheellä ei taida enää olla varaa asua hulppeissa puitteissaan.

Tällaiset puitteet supersuositulle dekkarisarjalle on luonut kanadalainen Alan Bradley, joka ei ollut luomisvaiheessa koskaan poistunut Pohjois-Amerikasta. Käsissäni on siis sarjan ensimmäinen osa, Piiraan maku makea (Bazar 2014, suom. Maija Paavilainen). Bradley onnistuu vuoden 1950 tunnelman luomisessa siksikin, että hän on luonut hahmon, joka on hänen ikätoverinsa. Toisen maailmansodan kauhut ovat läsnä kartanossa, isän ja puutarhuri-Doggerin kohtaloissa. Dogger on Flavia de Lucen uskottu, kenties läheisempi vierellä kulkija kuin kukaan perheen jäsenistä. Johtuen sotatraumoistaan hänellä on päiviä, jolloin hän ei muista mitään tekemisistään, ja tästä johtuen isä on katsonut parhaaksi pitää häntä puutarhurin pestissä, joka on miehelle parasta terapiaa.

Flavia de Lucesta tulee yksityisetsivä sattuman oikusta, kun hän löytää kurkkupenkistä kuolevan miehen ja kuulee tämän viimeisen sanansa Vale. Kuolemaan nuori neito suhtautuu realistisen varhaiskypsästi, ja eniten häntä tuntuu kiinnostavan, millä aineella mies on myrkytetty. Rikoksen käsittelyyn liittyvää juonipaljastusta en muuten aio tehdä, mutta tämän paljastan: iso osa juonesta liittyy postimerkkeilyyn. Ja olen hyvin hämilläni siitä, että luin teoksen täysin addiktoituneesti, sillä en tiedä tylsempää aihetta kuin filatelia (tosin olen kerännyt postimerkkejä 7-10-vuotiaana, tuntematta lajia lainkaan). ”Ulsterin kostajien” eli kahden katastrofaalisesta painovirheestä säilyneen merkin tarina on hervottoman hauska ja jännittävä. Teoksessa ollaan myös uskollisia monarkisteja eli poliisikuulusteluissa lähdetään olettamuksesta, ettei Yrjö VI ole turha jätkä. Yrjö vastaa myös omakätisen sydämellisesti arvokkaan varastetun merkkinsä palauttajalle.

Teos taatusti puhutteli 11-vuotiasta minääni, eli olisin ollut täysin haltioitunut teoksesta jo varhaisnuorena. Vertaukset Neiti Marplen tarinoihin ja Viisikkoon ovat sinänsä osuvia, mutta Flavia de Luce on henkilöhahmona kompleksisempi kuin edeltäjänsä. Ikäisensä hän on paheksuessaan tyhmien isosiskojensa peiliin tuijottelua ja romanttisia päiväunia, mutta hänessä on myös palanen todella vanhaa sielua. Mitään paluuta ”viattomuuden aikaan” teos ei siis tarjoa, mutta ehkä paluun yhteiskuntaan, jossa oli enemmän luottamusta, armoa ja yhteisöllisyyttä.

Olen todella iloinen, että olen Flavian seikkailuissa vasta alkumetreillä ja toivon, että saan pian loppuosat luettavaksi englanniksi. Käännös oli aivan mahtava, mutta juuri tämäntyyppisestä kirjallisuudesta nauttii enemmän alkukielellä. Toiseksi olen iloinen, että Alan Bradley sai lähdettyä Kanadasta 69 vuoden kypsässä iässä ja matkustelee nyt ympäri maailmaa kirjallisilla turneeilla vaimonsa kanssa pitäen Manin saarta tukikohtanaan. Kolmanneksi olen iloinen siitä, että kypsän iän kirjailijoihin suhtaudutaan Kanadassa kenties kannustavammin kuin missään muualla maailmassa.

Teos taatusti ilahduttaa myös niitä, jotka lukevat dekkarin vain kerran vuosikymmenessä. Perusromaaninakin se on monipuolinen, historiallisesti rikas ja kielellisesti oivaltava.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s