Oliivipuiden pitkä muisti

fcd27daee12e7a9066d9c79d3a4acd2dPalestiinalaista kaunokirjallisuutta tunnetaan maailmalla melko vähän. Itse en juuri nyt muista yhtään kertojan nimeä, muistan vain lukeneeni runoja ja Edward Saidin kirjallisuustieteellisiä ja poliittisia esseitä. Susan Abulhawan romaani Jeninin aamut (Like 2010, suom. Pauliina Klemola) on kiinnostanut minua jonkin aikaa, olen bongannut sen mainoksia Voima-lehdestä. Voima on minulle jonkinlainen laadun tae, samoin LIKE-kustantamo: näihin päätyvät painotuotteet eivät yleensä ole orientalistisimpia eikä pelkästään tunteisiin vetoavia nyyhkyteoksia. Kiinnostavaa kyllä, Edward Said ehti antaa tälle teokselle siunauksensa ennen kuolemaansa. Teos on elänyt vaiheikkaan elämän ollen alussa amerikkalaisen pienkustantamon helmi, mutta leviten kansainväliseen levitykseen ranskankielisen käännöksen menestyksen kautta.

Jeninin aamut kyllä itketti, loppuvaiheessa vuolaastikin, mutta itku ei ollut ainoa tapa elää al-Hijan suvun noin kuudenkymmenen vuoden saagaa. Teos antoi myös roppakaupalla historiallista tietoa ja työkaluja poliittiseen analyysiin. Monelle lukijalle varmasti Palestiinan ja Israelin konfliktin peruskuviot ovat selvillä, mutta faktoja on vaikea ymmärtää syvällisesti, ellei pysty samalla suhteuttamaan niitä jonkun tai joidenkin tarinaan. Tässä seurataan kotikylästään Ein Hodista 40-luvulla häädetyn  suvun pitkää oleskelua Jeninin pakolaisleirillä ja sen jälkeisissä hatarissa asutuksissa aina 2000-luvun alkuvuosiin saakka. Suku elää kuusikymmentä vuotta poikkeustilassa löytämättä paikkaansa maailmassa, vain siksi, että Israelin valtio on olemassa. Kolmen sukupolven särjetyt haaveet tekevät kipeää, mutta Abulhawa onnistuu kirjoittamaan niistä lyyrisen intohimoisesti ja silti melko kiihkottomasti. Tapaamme suvun, joka on menettänyt kaikki tuhatvuotiset oliivipuunsa, ja täten kulttuuriset juurensa, siitä huolimatta, että puut sijaitsevat vielä kävelymatkan päässä pakolaisleiristä. Puut muistavat asioita, joita ihmiset eivät enää muista.

Teoksessa on monia vahvoja henkilöhahmoja, joista suosikkini on suvun patriarkka Yahya, isoisä, joka Israelin armeijan määräyksiä uhmaten kävelee kahdesti kotikyläänsä vierailemaan sukunsa haudoilla ja keräämään omien puidensa hedelmiä. Ensimmäinen matka on ilkikurinen menestys, jota juhlitaan isoin menoin, mutta toinen matka käy papalle kohtaloksi. Yahyan pojan Hasanin kohtalo vuoden 1967 sodassa jää kaikille tuntemattomaksi, mutta oletettavaa on, että hänkin sai surmansa israelilaisesta luodista. Hasanin pojista vanhin, Yusuf, päätyy sotimaan PLO:ssa ja nuorempi poika Ismail kidnapataan äidiltään lapsettomaan israelilaiseen perheeseen, joka on käynyt läpi holokaustin kauhut. Ismailin muuttuminen Davidiksi on yksi kirjan rankimmista teemoista, jotka käsitellään mielestäni monisyisesti, myös israelilaisten ottovanhempien näkökulmasta. Teoksessa on myös aidosti hyväntahtoisia, arabien kulttuuria ymmärtäviä juutalaishahmoja, joiden yhteys al-Hijan klaaniin säilyy aina 2000-luvulle saakka. Tämä hento dialogin mahdollisuus tekee romaanista toiveikkaan ja vahvan.

Päähenkilöksi nousee Yusufin ja Ismailin nuori sisko Amal, joka menetettyään molemmat vanhempansa joutuu jättämään Jeninin leirin ja muuttamaan Jerusalemiin orpokotiin, joka on samalla eliittikoulu. Amalille käy tuuri, sillä tähtioppilaana hänelle aukeaa opiskelumahdollisuus Yhdysvalloissa. Romaanin ankein osio liittyy Amalin opiskeluvuosiin Amerikassa, sillä se kertoo miltei täydellisestä identiteetin menetyksestä ja halusta sulautua kulttuuriin, jota kohtaan hän ei koe minkäänlaista rakkautta. Amerikka ei kohtele Amalia hyvin, vaan hänestä tulee siellä mauton ja hajuton Amy, jonka taustasta kukaan ei ole kiinnostunut. Koin myös, että Amerikka-osiot olivat hätäisesti kirjoitettuja verrattuna sensuelleihin ja historiaa pursuaviin pääosiin Palestiinassa.

Amalin tarina on läpikotaisin surullinen, mutta onnekseen hän löytää elämänsä lopussa vahvemman yhteyden tyttärensä Saran kanssa. Saran elämänilo ja aktivismi antavat toivoa uusien sukupolvien halusta rakentaa uudelleen rauhanomaista Palestiinaa.

Lapsuuden kuvaus pakolaisleirin niukkuudessa kertoo erikoisesta yhteisöllisyydestä, jossa on myös tähtihetkiä. Tämä ulottuvuus on kirjan universaalein ja ajankohtaisin, olemmehan täällä kotona jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa, joiden lapsuus on kulunut samantyyppisissä merkeissä. Jos haluaa esimerkiksi pohtia tulevien kiintiöpakolaisten vastaanottamista Jordanian ja Libanonin leireiltä, uskoisin, että tämä teos antaa uskottavaa taustoitusta niistä ongelmista ja traumoista, joita maansa menettäneet lapset kantavat sisällään.

Susan Abulhawa on kirjoittajatyyppinä historioitsija, kulttuurintutkija ja faktojen uskollinen taustoittaja. Lyyrisiä jaksojakin teoksessa riittää, mutta näen kirjailijan intohimona Palestiinan pienten ihmisten historian nostamisen maailmankartalle. Tässä on paljon pohjoisamerikkalaista ”vastarintakirjallisuuden” (resistance literature) henkeä, jossa poliittinen tarkoitus tulee usein ennen taiteellisia pyrkimyksiä. Tällainen äänen antaminen tosin tuntuu entistä tärkeämmältä aikoina, jolloin debatoidaan taas siitä, kuka saa esiintyä ”aitona” pakolaisena ja millainen kärsimys on riittävää ihmisen saadakseen pakolaisstatuksen.

Upea kirja, sopii kaikille, joita pakolaisuuskysymykset kiinnostavat, myös niille, jotka eivät muista kaikkia Palestiinan ja Israelin konfliktin vaiheita. Teos auttaa muistamaan ja myös lukemaan lisää arvostetuista lähteistä. Itse odotan jo kirjailijan juuri ilmestynyttä uutuusromaania Sinisen välissä taivaan ja meren (LIKE, 2015), jossa palataan Palestiinan kysymyksiin uudesta näkökulmasta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s