Henning Mankell RIP (1948-2015)

bookcover_9789511263814Henning Mankellin poistuminen tuonilmaisiin kosketti, vaikka en suuri Wallander-fani ole koskaan ollutkaan. Mankellin tuotannosta olen pitänyt eniten muista romaaneista kuin dekkareista, erityisesti Afrikkaan sijoittuvista. Nyt Maestron kunniaksi luin hänen alkupään tuotannostaan romaanin Isidorin tarina (1984, suom. Kari Koski, Otava 2011), joka sijoittuu Itä-Götanmaan saaristoon, ei niin kauas Gotlannista ja Ahvenanmaalta.

Tarina alkaa vuodesta 1849, jolloin nuori mies Isidor tapaa Resuämmän kapakassa kapteeni Virseuksen, maailman meriä seilanneen vanhan merikarhun, joka haluaa opettaa pojalle jotain maailman menosta. Pontikan voimalla miesten välille syntyy yhteys, jonka molemmat muistavat vuosikausia. Isidor tajuaa mahdollisuutensa häipyä raukoilta rajoiltaan, mutta ei toteuta kapteenin neuvoja, vaan jää kotikonnuilleen asuttamaan kaukaista Stupön saarta  elättäen itseään kalastajana kuten isänsä ja veljensäkin ovat tehneet.

Isidor erakoituu saarellaan pahasti, mutta itsepäisenä jullina hän ei anna periksi, vaan haluaa näyttää sukulaisilleen pystyvänsä miltei mahdottomaan tehtävään. Vaimoa hän ei saarelle saa, eihän hän osaa viedä kylän tyttöjä juhannustansseissakaan, mutta tämä ei ole Isidorille kynnyskysymys. Saatuaan saarensa suht elinkelpoisaksi kuuden vuoden uurastamisen jälkeen hänen yksityiseen onneensa tulee vakava uhka: kruunun omistama kaivosyhtiö haluaa aloittaa kuparin poraamisen Stupöllä. Koska hän ei ole vielä lunastanut koko saarta omakseen ahneelta enoltaan, hän tietää menettävänsä kaiken.

Isidor lähtee vaatimaan oikeuksiaan aina Tukholmaan saakka, jossa hän pitkän painostuksen kautta saa audienssin kuninkaan kanssa. Mitään armoa ei ole kuitenkaan näkyvissä, onhan kuninkaalla krapulapäivä ja saariston resupelle on valittajien jonossa viimeinen. Uhmakkaasti Isidor jatkaa asumista jumalanhylkäämällä saarellaan, vaikka häätö on jo käytännössä annettu. Projektin vastaavalla geologi Vegesiuksella ei ole muuta ratkaisua kuin yrittää suostutella Isidoria puolelleen huijaamalla.

Teoksen juoni on satumainen ja omaa jotain piirteitä Keisarin uudet vaatteet-sadusta. Isidorille tehdään omituinen univormu, joka muistuttaa narrin asua ja hänet houkutellaan virkamieheksi, saaren isännöitsijäksi. Isidor ei ole tyhmä eikä mielenvikainen, vaikka hänen älynlahjojaan kylällä pannaankin halvasta. Kylähullun asema on helppo saada saaristossa, jossa ihmiset kommunikoivat keskenään lähinnä pakon sanelemana. Uuden pestin vastaanotto arveluttaa, mutta se takaa hänelle mahdollisuuden pitää kotinsa, jonka rakentamiseen hän on käyttänyt vuosia aikaa. Nöyryyttääkseen miestä lisää Vegesius keksii tälle toimenkuvan, joka pitää tämän poissa pahanteosta: Isidorin kuuluu mitata kallioiden lämpöä omituisella vehkeellä, jonka hän on ristinyt geoskoopiksi. Mittauksia ei kuitenkaan kirjata minnekään. Isidor menee lankaan ja kökkii kallioilla herpaantumattomana säällä kuin säällä. Vegesiuksen rakentama ansa toimii, näin hän uskoo kaivosyhteisön alkavan halveksia hullua saaren alkuasukkia.

Kaivostoiminnan kuvaus on pitkälti sosiaalihistoriallista ja osoittaa köyhän kansan hyväksikäytön kaikessa kurjuudessaan. Työläiset eivät kuitenkaan ole äänettömiä eikä osattomia, vaan kapinan siemenet on kylvetty jo ensimmäisen rankan talven aikana. Kruunun voudit eli työnjohtajat käyttävät suurimman osan kaivoksen rahoista ryyppäämiseen, ja ilman pätevää työnjohtoa työväki ei opi tuloksellisia työtapoja. Kaukaisella luodolla on mahdollista elää täysin siivotonta elämää, sillä lähimpään kirkkoonkin on liian pitkä soutumatka.

Teoksesta tuli mieleeni Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija (kirjasarja, jota en ole lukenut, vain nähnyt lukuisia kertoja TV:ssä) ja myös Kaari Utrion 1800-luvulle sijoittuvat romaanit. Mankell ei tosin ripottele realistisen satunsa joukkoon pisaraakaan romantiikkaa. Isidor on rankan arkensa yläpuolelle ulottuva myyttinen hahmo, legenda jo eläessään, jolle ei sitten lopulta käy hassummin. Parhainta teoksessa on tarinankerronnan muoto, joka nostaa ankeat tapahtumat ylempiin sfääreihin. Pidin teoksessa eniten merenkäynnin teemasta ja aikalaisten tavoista pohtia Amerikkaan lähdön oikeutusta. Loppujen lopuksi tämäkin teos päätyy maastamuuton saagaksi.

Suurin sanoma teoksessa liittyy hajota ja hallitse-aatteeseen ja oletukseen, että köyhiä saa pidettyä kurissa tarjoamalla heille mahdollisuuksia sortaa toisiaan. Miten kouluja käymättömillä osattomilla voi sitten olla poliittista esiymmärrystä sorron mekanismeista, varsinkin aikana, jolloin työväen massaliikkeitä ei vielä ole olemassa? Miksi työläiset eivät pilkkaakaan Isidoria, kun pitkäaikainen huijaus paljastuu? Mistä he keksivät vaatia kohtuumittaista työpäivää?

Isidorin tarina osoittaa taas kerran Henning Mankellin uskomattoman monipuolisuuden kirjailijana. Teos on ajaton klassikko, joka varmasti sopii sellaisillekin lukijoille, jotka eivät suurkuluta historiallisia romaaneja. Historialliseksi romaaniksi teos on ilmava ja detaljeissaan taloudellinen. Siitä voi nauttia täysin rinnoin, vaikka Ruotsin historian vuosiluvut eivät olisi täysin hanskassa.

Seuraavaksi haluaisin nähdä Mankellia teatterin lavalla. Ja mielellään tuon mystisen Lampedusa-näytelmän, josta näen todisteaineistoa vain saksalaisten teattereiden tuotannossa.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s