Lohikäärmeperhosen siivin

lohikrmeen_vrit-pekkola_pasi-32880650-frntlJossain on isä, jolle välittäminen merkitsee itse äänittämiä Pupu Tupuna-satukasetteja, postit-lappuja jääkaapin ovessa ja runsaita tuliaisia maailman lentokentiltä. Isällä on poika, joka on isovanhempiensa kasvattama, poika, joka ei muistuta ketään isänpuolisesta suvusta. Yhdessä Vietnamista adoptoidun Miinan kanssa hän on koulunsa ”etninen piristeruiske”. Eniten häntä ei kiusata vinoista silmistä, vaan siitä, ettei hänellä ole äitiä. Äiti on kadonnut pojan elämästä kaukaiseen Kiinaan tämän ollessa vuoden ikäinen. Pojan kiinalainen identiteetti on hauras, mutta täysin suomalaiseksikaan hän ei itseään koe johtuen yhteiskunnan ahtaista oletuksista siitä, kuka voi olla suomalainen.

Pasi Pekkolan romaani Lohikäärmeen värit (Otava, 2015) on erikoinen saaga perheestä, jota ei oikein koskaan ollut olemassa. Se on syväänluotaava kertomus Kiinan lähihistoriasta, erityisesti kulttuurivallankumouksesta ja sen jälkeisestä henkisestä rappiosta, joka rikkoi kyläyhteisöjä ja teki naapureista toistensa ilmiantajia. Se kertoo Kiinan epätasaisesta kehityksestä ja suuresta elintasokuilusta maaseudun ja kaupunkien välillä. Se kertoo nuorista naisista, jotka elättävät maalle jääneitä perheitään prostituutiolla – karaokebaareista, joissa itä kohtaa lännen usein irvokkaalla tavalla. Näistä kohtaamisista Daisyt, Rosiet ja Amyt harvoin nousevat rikkauteen ja menestykseen. Ottamalla länsimaisen nimen naiset kuitenkin suojaavat oikeaa minuuttaan ja taustaansa.

Romaanin päähenkilö on Qiaoling alias Daisy, jonka lempinimi on Pikku Lohikäärme. Qiaoling kasvaa kahdestaan köyhän isänsä kanssa, jonka selkä ei kestä peltotöitä. Tämän vuoksi isää epäillään jatkuvasti kapitalismin kätyrinä toimimisesta. Muutaman kylmän talven yli kaksikko selviää kielletyillä tuloilla, joita he saavat heinäsirkkataisteluista. Qiaolingin kyvyt löytää taistelijasirkkoja ja kasvattaa niistä voittajia ovat ilmiömäiset. Pekkola uppoutuu syrjäisen Shandongin provinssin Neljän tuulen kylän arkeen aistivoimaisella antaumuksella. Qiaolingin lapsuudessa ja nuoruudessa kokema syrjintä ja sorto on lopulta järkyttävämpää kuin hänen myöhemmät kokemuksensa karaoketyttönä.

Qiaolingin ensimmäinen kokemus ulkomaailmasta liittyy kiertävän elokuvateatterin vierailuun, ja poikaan, joka näyttää tälle Kultahattu-elokuvan. Daisyn ja Jayn epäonnisesta rakkaustarinasta tulee Qiaolingille jonkinlainen pakkomielle, johon hän vertaa oman elämänsä kokemuksia. Suomalaisesta kiltistä Tomista tulee Tom Buchanan, joka pelastaa karaoketytön tarjoten tälle ylellistä elämää Helsingissä, hiljaisten ihmisten maassa.

Teoksessa on kolme aikatasoa ja erittäin koukuttava juoni. Pidin kaikista tasoista, mutta erityisen paljon pidin Xiaolingin tavasta kuvata 1980-luvun Suomea ja maahanmuuttajanaisen yksinäisyyttä. Kaikki Suomessa ei ole mykkää eikä surkeaa, viihtyyhän Xiaoling jopa suomen kielen kurssillaan ja saa muodostettua hyvät välit appivanhempiinsa. Silti avioliitto uraohjus-Tomin kanssa vaikuttaa tuhoon tuomitulta, eihän Tomilla ole kykyä elää parisuhteessa. Kulttuurien välinen kuilu on leveä, vaikka Tomi on viettänyt Kiinassa pitkiä aikoja liikematkoillaan. Xiaoling jää raskautensa aikana yksin ihmettelemään kodinhoitohuonetta, mankelia, riisinkeitintä ja asuntoa, joka on niin suuri, ettei huutokaan kuulu makuuhuoneesta keittiöön.

Xiaoling, Tomi ja Kimi ovat kaikki kolme hyvin yksinäisiä ja kompleksisia persoonia. Kimillä on kenties toivoa murtaa yksinäisyyden kehä ja elää muutakin elämää kuin steriiliä toimistohotellieksistenssiä. Isän ja pojan kohtaamiset jäävät aina puolitiehen, sillä isä on onnistunut rakentamaan työkiireistään suojamuurin, jonka läpi ei pääse kukaan. Kimin on pelastanut isoisä, jolla on ollut aikaa viedä poikaa kalareissuille ja kertoa sotajuttuja. Isovanhempien ränsistynyt talo Kauniaisissa on romaanissa tavallisen elämän ja hyväksynnän symboli, jonne isä ja poika lopulta palaavat eeppiseltä Kiinan-reissultaan.

Lohikäärmeen värit  herätti minussa valtavan matkakuumeen, mutta myös halun opiskella lisää Kiinan poliittista historiaa. Pikku Lohikäärmeen kasvutarina tuntui yhtä autenttiselta kuin moni lukemani kiinalaisen kirjailijan kertomus kommunismin pimeimmistä vuosista. Eniten teoksen kerronnallinen ote muistutti minua Xinranin tosielämän kertomuksista maaseudun tytöistä ja taloudellisesta taakasta. Teoksessa on vahva feministinen sanoma, jota ei kuitenkaan alleviivata poliittisin sloganein. Ja vaikka kirjailija itse kertoo jälkisanoissaan halunneensa antaa äänen Kiinan naispuolisille seksityöläisille, yhtä lailla teos antaa äänen yksinhuoltajaisille kahdessa eri kulttuurissa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s