Oppimisen ja himon ylistys

John Williamsin (1922-1994) romaani Stoner (Bazar, 2015, suom. Ilkka Rekiaro) on hätkähdyttänyt kirjafriikkejä ympäri maailmaa kymmenisen vuoden ajan. Tästä vuonna 1965 julkaistusta romaanista otettiin aikanaan vain 2000 painosta, jotka nekään eivät kaikki myyneet. Teos nousi maailmanmaineeseen vuonna 2003, jolloin siitä otettiin uusi painos Vintage-kustantamossa. Sen arvon huomasivat monet kuuluisat kirjailijat – lukemani painoksen esipuheen on kirjoittanut irlantilainen John Mc Gahern, kun taas ranskankieliseen maailmaan teoksen toi Anna Gavalda käännöksellään. Viimeiset vuodet teos on niittänyt ylistystä kulttuuripiireissä ympäri maailmaa, joten on mahtavaa, että Bazar-kustantamo päätti myös suomentaa sen. Mielestäni Stoner on lukemistani Bazarin kustantamista teoksista taiteellisesti merkittävin, ja samalla se tuo virkistävää vaihtelua kustantamon kevyempään linjaan.

Kirjallisuushistorioitsijat ovat luonnehtineet Stoneria ensimmäiseksi ”kampusromaaniksi”, jonka genre on paisunut huomattavasti sitten 1960-luvun. Koska itse vietin puolet elämästäni yliopistomaailmassa, en ole koskaan ollut kampusromaanien suurin fani – aihepiiri tuntuu minulle liian tutulta. Lukiessani kaunokirjallisuutta olen halunnut aina sukeltaa mahdollisimman vieraisiin, ennalta-arvaamattomiin maailmoihin. Lukukokemuksena Stoner tuntui kuitenkin paljon muultakin kuin kampusromaanilta, sillä sen henkinen kypsyys ylitti sen, mihin olen yliopistomaailmaa kuvaavissa teoksissa tottunut. Vaikka tässä kommentoidaan pitkälti yliopiston kirjallisuuden laitoksen keskinäisiä suhteita, Williams ei sorru nokkelaan kalustettujen huoneiden pukudraamaan. Ja vaikka juonellisesti teoksessa on paljonkin ennalta-arvattavaa, kuten keski-ikäisen apulaisprofessorin rakastuminen nuoreen väitöskirjantekijään, teoksen kieli ja tapa jäsentää maailmaa nostavat sen muihin sfääreihin.

Romaanin aika-akseli on viitisenkymmentä vuotta, eli se kuvaa William Stonerin elämää nuoresta ylioppilaasta kuolemaan juuri eläköityneenä vapaaherrana. Stoner ei ole erityisen rohkea eikä eteenpäinpyrkivä kaveri, vaan ehdotus yliopisto-opinnoista tulee hänelle perheen tilalla käyneeltä agronomilta. Köyhät vanhemmat tahtovat ainoalle lapselleen parasta, joten poika lähetetään Missourin yliopistoon hakemaan korkeampaa oppia tilanhoitoon. Stonerista ei kuitenkaan tule agronomia, vaan hän hurahtaa kirjojen maailmaan ja valitsee urakseen englantilaisen kirjallisuuden opetuksen. Stoner ei ole tutkijatyyppiä, eikä hänellä ole sosiaalisia kykyjä edetä uralla yliopiston hallinnossa. Hän jää laitokselle rivilehtoriksi ja myöhemmin edistyy apulaisprofessorin virkaan. Opettajan urallaan hän kokee vaihtelevasti välinpitämättömyyden ja innostuksen jaksoja – hän on kohtuusuosittu, mutta vaativa luennoitsija, joka pakottaa nuoret opiskelemaan keskiajan retoriikkaa. Kun hän vihdoin saa tohtoriopiskelijoiden tutkijaseminaarin vastuulleen, hän herää henkiin pedagogina samalla, kun rakastuu Katherineen.

Stonerin elämässä on kolme naista, vaimo Edith, tytär Grace ja lyhytaikainen rakastettu Katherine. Edith on oikukas, kylmäkiskoinen ja introvertti kotirouva, jolla on satunnaisia luovuuden puuskia, mutta joka enimmäkseen sairastaa uupumusta makuuhuoneessa, jonka ovi sulkeutuu avioliiton iloille. Grace tulee pitkälti isän hoitamaksi varsinkin varhaislapsuudessa, sillä Edithin hermot eivät kestä vaippapyykkiä eikä yösyöttöjä. Stoner esiintyy tässä kärsivällisenä, edistyksellisenä aviomiehenä, joka ei kuitenkaan tee uhrauksistaan numeroa. Isyysjakso sijoittuu tässä 20-luvulle, jolloin naiset leikkaavat itselleen jazz-tukan ja opettelevat tupakanpolttoa, mutta ei Edith esiinny feministisesti vaativana tapauksena. Perhe-elämä ei ole Stonerille voiman lähde eikä pakopaikka – se on vain realiteetti, joka on hyväksyttävä. Tytärtään hän rakastaa enemmän kuin vaimoaan, mutta suhde ei ole helppo vaimon keksittyä keinoja pitää lapsi etäällä isästään.  Avioliitto on onneton, mutta mies oppii elämään vaimonsa kanssa rinnakkain vähäpuheisessa taloudessa.

Katherinen ja Stonerin suhde on teoksen ”pihvi” tai kulminaatiopiste – se kohta elämässä, joka saa Stonerin kerrankin tuntevan elävänsä. Romaani tiivistyy seuraavaan lauseeseen:

”Willliam Stonerille selvisi neljäntenäkymmenentenäkolmantena elinvuotena se, mikä oli selvinnyt muille paljon nuorempana: että ihminen, jota rakastamme aluksi, ei ole sama ihminen, jota rakastamme lopuksi, ja ettei rakkaus ole päämäärä, vaan kehitys, jossa yritetään oppia tuntemaan toinen toistaan.”

Vaikka teos ei ole omaelämäkerrallinen, sen sisällöstä on kaivettu omakohtaisuutta. Historiallisesti se sijoittuu jo aikaan ennen kirjailijan syntymää, mutta on kuvaavaa, että Williams on julkaissut sen juuri tuossa maagisessa 43 vuoden iässä.

Rakkauden kuvaus on lihallista, mutta ei erityisen eroottista – Williams painottaa suhteen intiimiyttä ja sen aikaansaamaa rentoutumista. Lukemisen ja lihallisen himon Stoner kokee pitkälti samankaltaisina, ja rakkauden symboliksi nousee pariskunnan jaettu kirjahylly Katherinen opiskelijaboksissa. Noin vuoden kestävä suhde muuttaa Stonerin perusteellisesti, mutta aikaansaa myös vanhenemista suhteen päätyttyä. Nuoriin opiskelijaneitoihin hatkahtamisesta ei tule hänelle tapa, vaan Katherine jää miehen elämän ainoaksi aidoksi rakkaussuhteeksi – loppuelämän hän suree eroaan ja rohkeuden puutettaan.

John Williamsista tiedetään, että hän oli luovan kirjoittamisen opettamisen uranuurtajia Yhdysvalloissa. Tästä kontekstista voidaan todeta, että Stoner on monella tapaa esimerkki tasapainoisesta romaanista, jossa on poikkeuksellisen vahva kertojan ääni. Stoneria lukemalla taatusti oppii paljon romaanin rakentamisesta, sillä juoni on tässä perinpohjin klassinen. Teema on vuoteen 2015 mennessä puhkikulutettu, eli näillä aineksilla olisi voinut aikaansaada täysin mitäänsanomattoman teoksen. Kuten tiedämme, kehityskertomuskin on romaanimuotona perin läpikoluttu genre. Keski-ikäisen ja keski-luokkaistuneen valkoisen miehen elämäntuska on jotain kovin mainstreamia, mutta tämä teos ei tuntunut keskivertopläjäykseltä.

Koin itse teoksen vahvuudeksi sosiaalihistoriallisen otteen, jossa kuvataan myös Stonerin maalaisia juuria ja vieraantumisen kokemuksia akateemisen eliitin parissa. Teos kertoo syvällisesti Yhdysvaltojen luokkaeroista, yksilön suhteesta sotahistoriaan, pasifismista ja sukupuolten välisistä konflikteista. Rotukysymystäkin sivutaan, tosin ohuesti. Yhdellä mustalla palvelusmiehellä on tässä nimikin. Tobe ottaa Stonerin paikan hänen vanhempiensa tilalla uskottuna miehenä, mutta hänen kohtalostaan emme saa kuulla enempää vanhempien kuoltua.

Suosittelen Stoneria eritoten akateemisessa maailmassa rämpiville tovereille, joiden on vaikea ymmärtää yliopistokulttuurin muutosta. Tämä romaani kun antaa mahdollisuuden verrata prosesseja täällä ja nyt toisen maan aiempiin prosesseihin. Esimerkiksi kyykytys, työpaikkakiusaaminen ja työntekijän tehtävien kaventaminen absoluuttiseen minimiin niin, että päteväkin henkilö saadaan jouhevasti ulostettua, ovat olleet tunnettuja mekanismeja jo kauan ennen SSS-hallituksen ehdottamia koulutuspoliittisia leikkauksia. Ja jos itse opettaisin yliopistolla, yrittäisin keksiä keinon ympätä Stonerin osaksi minkä tahansa kurssin lukemistoa. Ehkä vielä jonain päivänä…

Äitien ja tytärten tossujen alla

Sari Pöyliö oli minulle ennen eilistä uppo-outo esikoiskirjailija. Hänen novellikokoelmansa Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (Atena, 2014) on saanut positiivista huomiota eri medioissa. Itse huomasin teoksesta ensimmäisenä nimen, josta arvasin jotain erikoisempaa proosaa olevan tarjolla. Oman pitkäaikaistyöttömyyteni aikana ainoa te-toimiston minulle ehdottama työpaikka oli  nimenomaan pölynimurikauppiaiden esimiehenä, eli jo valmiiksi sorrettujen sortajana. Ovelta ovelle-kauppiaiden aika kun on ollut auttamattomasti ohi jo parisenkymmentä vuotta. Tässä tosin pölynimurikauppiaaseen retkahtava ja hänen matkaansa lähtevä äiti tekee virheensä pallo-Hoovereiden aikana. Itse sain ovelleni epätoivoisia imurikauppiaita vielä pari-kolme vuotta sitten, mutta en tohtinut pyytää heitä sisään.

Teos siis kertoo äideistä, tyttäristä ja heidän vinksahtaneista huoltosuhteistaan. Novelleja on kahdeksan ja ne valottavat sukupolvien rinnakkaiseloa hyvin erilaisista vinkkeleistä, eri ikäkausina. Hyvän äidin myytin murtaminen ei ehkä ole päällimmäisenä tarkoituksena, onhan sitä tehty kaunokirjallisuudessa jo vuosikymmeniä vaihtelevalla tuloksella. Tässä kai lähdetään jo liikkeelle oletuksesta, että äitiyden arvioiminen hyvä-paha-akselilla on menneen talven lumia. Näissä novelleissa äidit ovat kadonneet, paenneet äitiyden taakkaa, tai he usein kokevat tulevansa nurkkaan ahdistetuiksi sovinnaisempien tytärten vaatimuksista. Kuolleet äidit yrittävät vielä herätä henkiin, tai vaikuttavat tytärten elämään haudan takaa.  Viimeisin novelli ”Melkein ihminen” kertoo kurssista, joka järjestetään kuoleville ja jo vainajille, ja siellä aiempien novellien ongelmaäidit kohtaavat sosiologisen intervention merkeissä. Kurssin tarkoituksena on pohtia, missä vaiheessa naisen elämä on alkanut esiintyä valintojen, ei kohtalon, spektrin kautta. Ideana loppunovelli on kiehtova, mutta toteutus tuntuu hieman päälleliimatulta.

Novellissa ”Vahva vanhemmuus” nyky-yhteiskunnan tekopirteä höpöhöpökurssien maailma esiintyy aidomman tuntuisena. Entisen suurtalouskokki Silla Sahanpään elämä työttömänä yksinhuoltajana ja te-toimiston pakkopullakurssilaisena nauratti ja itketti hyvällä tavalla. Kun Silla ei suostu avautumaan elämänsä kriiseistä jaxuhali-retoriikkaa pursuavalla kurssilla, häntä puhutellaan käytävällä ankarasti motivaation puutteesta. Samalla Silla saa sosiaalitoimistosta laina-auton, jotta hän voisi vihdoin matkustaa synnyinpaikkakunnalleen ratkaisemaan oman äitinsä arvoitusta, Viisitoistavuotiaan tyttären raskausuutinenkin painaa. Ovatko teiniäitiys ja yksinhuoltajuus todella näin periytyvää sorttia? Novelli ei sinänsä kommentoi ilmiöiden yleisyyttä, vaan kertoo ehkä enemmän yhteiskunnan asenteista köyhiin perheisiin.

Toinen suosikkinovellini oli ”Härän haju”, jossa valtion virastossa normaattorina työskentelevä Ritva itsenäistyy ja löytää lihallisen puolensa. Äidin kuoltua hän muuttaa kartanomaisesta residenssistä ihmisten ilmoille rivitaloon, jossa hän kohtaa sosiaalisen naapurin, tanssitaiteilija Helen Ellenin. Ritva joutuu tahtomattaan Helenin tytärten vahdiksi tämän tästä, sillä Helen on rakastunut eikä voi viedä lapsiaan seksitreffeille. Naapurinrouvan estottomuus järisyttää Ritvan maailmaan samalla, kun hän aistii esimiehestään kielletyn myskin tuoksun. Normaattorin tehtäväkin on muutospaineiden alla, ja mahdolliset yt-neuvottelut uhkaavat naista. Äidin siveä esimerkki on saanut Ritvan sonnustautumaan yksinäisessä asunnossaankin nukkumarintaliiveihin. Naapuruussuhteen käsittely oli tässä tarinassa se ”clue”, koska olen ymmärtänyt, että tämän tyyppinen ”yhteisöllisyys” on täysin katoavaa kansanperinnettä. Helen Ellen ei koe käyttävänsä Ritvaa hyväkseen, vaan pitää häntä aidosti ystävänään. Ritva taas ei ole tottunut tällaisiin spontaaneihin tutustumisiin, vaan pyrkii pitämään suhteen etäisenä puhumalla kesäverhoista. Epäsuhtaisesta naapuruussuhteesta saattaa kuitenkin syntyä molemminpuolista hyvää.

Viimeaikaisista lukukokemuksistani nostaisin Pöyliön rinnalle kimpassa luettavaksi Mirjam Lohen novellikokoelman Hissimusiikkia (2014), jossa oli vastaavanlaisia surrealistisia tunnelmia ja vahvaa yhteiskunnallisuutta.  Pöyliön novelleissa jatkuvuus on vahvempaa, kun taas Hissimusiikissa volyymin vaihtelu ja postmoderni kohina olivat varmasti tarkoituksellisia efektejä. Ironia/parodia-akselilla kirjan huumorissa oli jotain yhteistä Antti Holman sketsihahmojen (ja miksei Järjestelijä-romaaninkin) kanssa, ainakin tuo edellämainittu Ritva hieman muistutti minua Pahasen Leenasta.

PS: Olen myös yrittänyt tässä keriä auki ajatuksiani irlantilaisen Colm Tóibinin novellikokoelmasta Äitejä ja poikia (2006/2013), mutta teos oli sen verran kompleksinen, ettei arvio meinaa millään valmistua. Äideistä ja tyttäristä kirjoittaminen tuntuu helpommalta kuin äideistä ja pojista. Tai ehkä tällä bloggarilla on vain tilanne päällä…

Kurkistus Italiaan, joka toimii

En lukenut 90-luvulla dekkareita, mutta muistan Michael Dibdinin (1947-2007) teoksia olleen äitini kirjahyllyssä. Äitikään ei ollut intohimoinen dekkarifani, mutta luki ahkerasti kaikkea Italiaan liittyvää. Nyt sain käsiini Aurelio Zen-sarjan toisen osan, Verikoston (Gummerus, 1999, suom. Seppo Loponen), joka alkoi nyt viiveellä kiinnostaa, vaikka en suurkulutakaan ulkomaalaisten tuottamaa Italia-aiheista kirjallisuutta. Dibdin oli akateemisesti suuntautunut britti, joka vietti nuoruudessaan vuosia Italiassa englannin opettajana, jo 70-luvulla. Taatusti hän on dekkareitaan varten matkustellut ympäri maata myöhemminkin – sen verran monisyistä kulttuurintuntemusta hän tarjoaa.

Koen jopa lievänä vääryytenä sen, että eritoten englanninkielisen maailman kirjailijat rikastuvat Italia-aiheisella viihdeproosallaan, kun taas italialaista kirjallisuutta käännetään muille kielille vähemmän. Ulkomaalaisten kirjoittamista dekkareista olen kuitenkin pitänyt enemmän kuin toscanalaisen maaseudun ihanuuksista toitottavista matkakirjoista.

Vera Valan Italiaan sijoittuvat dekkarit ovat olleet positiivinen yllätys, mutta esimerkiksi Donna Leoniin en ole yrityksistä huolimatta taipunut. Huomaankin Dibdinin ja Valan teoksissa hengenheimolaisuutta, vaikka välissä on vuosikymmeniä, joiden aikana italialainen yhteiskunta on muuttunut. Aurelio Zen ja Ariana de Bellis ovat tietty erityyppisiä etsiviä, mutta kirjoitustyyleissä on paljon yhteistä. Ainakin rakkaus ruokaan, ravintoloihin ja asuinalueiden tarkka sosiologisviritteinen kuvaus yhdistävät heitä.

Aurelio Zen on keski-ikäinen, eronnut mammanpoika, joka uudessa elämänvaiheessaan on muuttanut takaisin yhteen äitinsä kanssa. Äiti on raahattu asumaan Roomaan suvun juurilta Venetsiasta, eikä kotoutuminen pääkaupunkiin ole ollut helppoa. Kaksikolla on asunto kävelymatkan päässä keskeisistä nähtävyyksistä ja taloudenhoitaja, joka on pääasiallisesti palkattu äidin vahdiksi. Zen pyrkii pitämään yksityiselämänsä äidiltä piilossa – esimerkiksi naisystäviä hän ei tuo äidille näytille. Miehen elämässä on menossa kuiva kausi romantiikan suhteen, tosin sitä tulee piristämään nuorehko konttoriapulainen Tania, joka on onnettomasti naimisissa.

Aurelio Zen on tehnyt pitkän uran rikoskomisariona tavallisessa poliisissa ja myöhemmin sisäministeriön hallinnoimassa Criminalpolissa. Dibdin on kärkäs korruption ja byrokratian paljastaja, tosin systeemin monimutkaisuutta ja urakehitykseen vaikuttavia hyvä veli-kerhoja kommentoidaan kevyen humoristisesti. Zen on kommunistisen vegetaristi-isän kasvattama vastarannan kiiski, joka tutkii yhteiskunnan yleistä juppiutumista kriittisesti. Tässähän eletään kiihkeintä pastellivärien, poreammeiden, laskettelukeskusten ja golf-lomien kulta-aikaa. Ysärihenkisyys aiheuttaa jo nostalgian aaltoja vuonna 2015 – alkuperäisteksti tosin on jo julkaistu vuonna 1990, eli tapahtumat sijoittunevat 80-luvun loppuun. Sarjassa on yhteensä 11 teosta, joista viimeisin on julkaistu postuumisti v. 2007.

Monella tapaa Zen on tyypillinen dekkarien poliisihahmo – ihmissuhteissa poukkoileva, yksinäisyydessä viihtyvä ja jopa viinaanmenevä. Teoksessa matkustetaan Roomasta Sardiniaan, jossa on tapahtunut äkkirikkaan grynderin ja hänen seurueensa poikkeuksellisen väkivaltainen teurastus. Oscar Burolon huvila ei sijaitse Costa Smeraldalla (yleisellä rikkaiden leikkikentällä), vaan sisämaassa, maatilalla, joka on restauroitu ultramoderniksi ja superturvalliseksi piilopirtiksi. Dibdin kuvaa sardinialaisen kulttuurin eristyneisyyttä, kapinallisuutta ja epäilevää suhtautumista ulkomaailmaan. Kylän raitin lounaanaluskävelyillä ”muukalaiset” huomataan välittömästi, ja mannermaalta tuleviin vieraisiin suhtaudutaan epäilevämmin kuin ulkomaisiin turisteihin – voivathan he olla pahaa tarkoittavia ministeriöiden kätyreitä. Saaren outo murre ja foinikialaiset juuretkin pääsevät sivulauseissa esille. Teos muistuttaa minua myös Jari Järvelän Tyttö ja rotta-teoksessa, jossa päädytään samoihin maisemiin tutkimaan luolien graffititaidetta. Orgosolo mainitaan tässäkin teoksessa, vaikka Dibdin ei käsittele kansantaidetta.

Verikosto on toimeksianto, jota voidaan jatkaa, vaikka sen tilaaja olisi jo kuollut. Lukija saakin ironisen koosteen kohtauksia ”siitä Italiasta, joka toimii”, sillä alamaailmassa aikatauluja noudatetaan paljon tunnollisemmin kuin byrokratian rattaissa. Tässä teoksessa jännitys keskittyy Zeniin itseensä kohdistuvaan tappouhkaan, vaikkakin hänet on määrätty ratkaisemaan kahta eri medioissa reposteltavaa verikostoa. Täytyy sanoa, että keskityin kirjassa enemmän pohtimaan komisarion sukutaustaa ja naissuhteita, sekä tuon ajan pinttyneitä sukupuolirooleja – tässähän työssäkäyvien naistenkin ykkösvelvollisuus on siivoaminen, vielä enemmän kuin kokkaaminen.

Uskon, että sarja on tarkoitettu luettavaksi oikeassa järjestyksessä. Sarja kiinnostaa minua ennen kaikkea laajennettuna nojatuolimatkana, sillä jokainen osa sijoittuu eri puolille Italiaa. Erityispisteitä kuivahkosta huumorista, joka kohdistuu usein etsivään itseensä.

Toiseuden suurlähettiläs

Voisi kuvitella, että suulakihalkiosta, puhevammasta, reuman runtelemista nivelistä, kroonikkovaipoista ja autismin leimaamasta elämästä olisi vaikeaa kirjoittaa vetävää tekstiä. Vammaiset autistit ovat harvemmin romaanien päähenkilöitä, ja varsinkaan heidän kielenkäyttöään ei kuvata kuin aniharvoin – ehkä siitä pelosta, että teksti voisi lukijoiden mielestä tuntua pilkkaavalta. Monet vammaisuudesta kertovat teokset ovat järkyttäviä omaelämäkertoja sorrosta ja huonosta hoidosta; usein niissä on uskonnollisia virityksiä. Mutta vammaisuudesta kertovaa taideproosaa en tältä istumalta osaa listata.

Anja Snellmanin Pääoma (Otava, 2013) on monella tapaa erikoinen teos. Muistamme kyllä hänen aiempiakin teoksiaan, joissa käsitellään hänen perheensä ja lähipiirinsä reaalimaailman kokemuksia fiktion keinoin. Itse olen ainakin lukenut Ihon ajan ja Syysprinssin, joista molemmista pidin aikanaan paljon. Snellmanin tuotantoon mahtuu useampi surukirja. Tätä teosta hän kirjoitti kahden vuoden ajan Kreetalla ja Intiassa – fyysisen välimatkan ottaminen on tuonut tekstiin uusia kierroksia ja perspektiivejä, joita hän ei kenties olisi huomannut, jos teksti olisi syntynyt Helsingissä.

Maru oli pitkään kuuluisan kirjailijan elämän salaisuus, josta hän ei avautunut naistenlehtien haastatteluissa. Vain harvat hänen lähipiiristään tutustuivat siskoon, jonka ainoaksi lähiomaiseksi Anja jäi heidän äitinsä kuoleman jälkeen. Glamoröösin kirjailijanelämän keskellä Anja toimi sisarensa tulkkina, kauppa-apulaisena ja myöhemmin aika ajoin myös omaishoitajana. Hänestä tuli ”toiseuden suurlähettiläs”, jolle mikään sairaus tai vamma ei ole eksoottinen.

Kymmenen vuotta vanhempi sisko ei koskaan saanut kunnon hoitoa eikä tarkkaa diagnoosia kaikkiin vaivoihinsa. Suulakihalkiota ei hoidettu, sillä heidän äitinsä laiminlöi kutsut Lastenlinnan tutkimuksiin. Myöhemmin siskolta todettiin autoimmuunisairaus, joka sai aikaan tuhoja hänen jaloissaan jo nuorena. Tämän lisäksi hänellä oli reuma ja oletettavasti aspergerin syndrooma. Maru oli kuitenkin lahjakas piirtäjä ja vaivoistaan huolimatta hän kävi päivätyössä reikäkorttitehtaalla. Sisaren elämäntarinassa minua puhuttelikin eniten työssäkäynnin ihme – jäin kaipaamaan vuosikymmeniä, jolloin Suomessa riitti töitä myös vammaisille, ihan oikeita palkkatöitä.

Kirjan nimi on arvoitus, joka aukeaa sisarusten isän persoonan kautta. Nimeämisen politiikassa on samaa vinksahtanutta huumoria kuin Karl Ove Knausgårdilla. Maru oli Snellmanin elämässä monella tapaa opettaja ja peili, jonka kautta hän oppi suhteuttamaan oman ikäluokkansa ja varsinkin älykköpiirien ylilyöntejä uuteen perspektiiviin. Marun suusta ei koskaan kuulunut sanaa ”kapitalismi” eikä edes ”orgasmi”, hän puhui yksinkertaista ja silti vaikeaa marukieltä, jossa sisko oli Anu, ei vaikeasti lausuttava Angya. Ihailen teoksessa eniten yksityisen ja julkisen historian vuoropuhelua ja ajan tiivistämistä – Snellman onnistuu tekemään sisarestaan myös historiallisen subjektin, jonka elämän kohtalo ei ollut pelkästään geeneistä johtuva virhe. Toisen maailmansodan sekasorto ja Viipurin viimeiset ajat jatkosodan aikana toimivat tässä kasvualustana, josta tuotantoprosessi lähti käyntiin.

Snellman tuo esiin epäilyksensä äitinsä alkoholin tai huumeiden käytöstä Marua odottaessaan, mutta ei kirjoita siitä syyllistävään sävyyn. Molempien vanhempien narsistinen sisäänpäinkääntyneisyys ja luonneviat ovat vahvasti framilla. Marun piilopaikka isän juomiselta ja äidin hulluuskohtauksilta on vaatekomero, jossa hän saa rauhassa piirtää. Vanhemmat ovat omalla tavallaan älykkäitä ja aikaansa seuraavia ihmisiä, jotka jo 60-luvulla vievät tyttäriään etelänlomille ja joiden elämäntapa keskiluokkaistuu siitä huolimatta, ettei äiti kykene käymään töissä. Samalla he ovat evakkoja, jatkuvia ryssittelyn kohteita, joiden sosiaalinen verkosto on kovin hatara. Marun vammaisuus ei ole ainoa perhettä varjostava asia. Kuitenkin teksti on yllättävän valoisaa, johtuen leikkisästä, rajoja rikkovasta kielestä.

Vanhemmat saavat tässä venäläiset nimet, Ludmila ja Ruslan ovat lainattu Pushkinin runosta ja samannimisestä oopperasta. Venäläistä karhumytologiaa käytetään osoituksena äidin harhaisesta maailmasta, johon kuuluvat karhunkarvat purkeissa ja karhunkynnet talismaaneina käsilaukussa. ”Ludmila on elämänantanut kuolemanväsynyt nainen, hän valuu verta, hän ahmii taskustaan löytämiään pillereitä, hänellä on nestehukka, hän näkee eteenpäin kiiruhtaessaan outoja eläimiä ja kummallisen näköisiä ihmisiä.” Äidin ote vanhempaan tyttäreensä pysyy ehdottomana hänen kuolemaansa saakka, sillä Maru ei osaa ajatella kotoa poismuuttoa. Tavallaan on myös ihmeellistä, että hän selviää elämästään melko täysjärkisenä. Hoitokotiin muutettuaan hän oppii myös ilmaisemaan omaa tahtoaan, ei suurin elkein, mutta kuitenkin.

Teosta on kritisoitu henkilöhahmojen liiallisuudesta – jäin itsekin miettimään, oliko tarinaan pakko tuoda esimerkiksi Anders Breivikin ja Amy Winehousen hahmot. Maru on näiden äärihahmojen vastakohta, henkilö, joka ei halunnut kenellekään pahaa eikä tietoisesti pyrkinyt vahingoittamaan itseään. Ymmärrän vertaukset, mutta en suuremmin kaivannut Amya ja Andersia tähän tarinaan. Intian seikkailujen kuvauksista pidin paljonkin, vaikka nekin tuntuvat hieman irrallisilta Marun elämän juonesta.

Viime postauksessani toivoin Snellmanilta lisää huumoria ja tästä kirjasta sitä löysinkin, vaikka keskeisenä teemana on suru. Teksti oli sen verran kerroksellinen ja rikas, että voisin lukea sen uudelleen keskittyen esimerkiksi vain kieleen. Missään nimessä tätä ei kannata lukea parilla istumalla, kuten itse tein,

Snellman puhuu tänään Tampereella Vihtorin kirjastossa, mutta olen kaamosväsymyksessä siinä pisteessä, etten jaksa käydä kuin lähikaupassa. Aamulehdessäkin oli hänen haastattelunsa erityisherkkyyden hyväksymisestä. Mitähän häneltä on tulossa seuraavaksi? Tämä 26. romaani nimittäin jätti odottavan kutkutuksen tulevasta.

PS: Kiitos vielä lukuvinkistä – botswanalaisen Bessie Headin klassikkoteos Maru (1971) on minulta lukematta.

Kirjallinen hyvästijättö siskolle

Kaamoskirjojen etsinnässä olen nyt rastilla neljä. E-kirjasto tarjosi minulle Anna-Leena Härkösen teoksen Loppuunkäsitelty (Otava, 2005), jota en ole aikanaan rekisteröinyt millään muotoa. 2000-luvun alkupuoliskolla minulla ei ollut aikaa kotimaiselle kirjallisuudelle; jos luin fiktiota, se liittyi jotenkin tutkimuksiini. En luultavasti lukenut paljoa naistenlehtiäkään, jossa uskoisin teoksen aiheen tulleen esille.

Anna-Leena Härkösen pikkusisko Kirsti eli Killi lähti tästä maailmasta oman käden kautta joulukuussa 2003. Surutyö oli Härköselle todellinen pysähtymisen paikka, jonka aikana hän kirjoitti päiväkirjaa tai pitkää kirjettä kuolleelle siskolleen. Lopputulos on häikäisevän intiimi, suorapuheinen elegia herkälle sielulle, jonka sairauden luonnetta kukaan ei hänen elinaikanaan täysin rekisteröinyt. Kirsti oli kuollessaan 31-vuotias ja oli jo ehtinyt aikaansaada paljon. Hän oli muusikko ja ihmisoikeusaktivisti, jonka sydäntä lähellä oli Turkin ja erityisesti Turkin kurdien tilanne. Kirsti oli juuri julkaisemassa ensimmäistä kirjaansa, Kunniallisen naisen taakka (LIKE, 2004), jonka takana oli monia tutkimusmatkoja ja projektityötä väkivaltaa kokeneiden naisten parissa. Herkälle taiteilijalle ihmisoikeustaistelu oli kuitenkin raadollista, hän todennäköisesti poltti itsensä loppuun työnsä äärellä.

Loppuunkäsitelty avaa itsemurhan tehneen lähipiirin tuskaa monelta kantilta. Suru koskettaa tässä vanhoja vanhempia, sisaruksia ja poikaystävää, joka oli nähnyt rakastettunsa viimeiset päivät ja viikot arvaamatta mitään tämän aikeista. Kaikki tunsivat siskon masennuksen oireet ja olivat tukeneet häntä kuntoutumisessa, mutta kukaan ei osannut lukea itsetuhoisia ajatuksia. Härkönen avaa syyllisyydentunteen nyansseja suruprosessin eri vaiheissa – erityisesti kysymys siitä, millaiselta itsemurhakandidaatin uskotaan näyttävän ja kuinka hänen oletaan käyttäytyvän asettuu kyseenalaiseksi. Teos kysyy kriittisiä kysymyksiä avohoidosta ja sairaalahoitoon pääsystä – tässä siskolta on kerran evätty sairaalajakso siksi, että psykiatri piti häntä liian hyväkuntoisena. Jos aiheuttaa harmia ympäristölleen, voi päästä suljetulle osastolle, mutta itsetuhoisen potilaan on usein oltava fyysisesti todella heikossa kunnossa ennen kuin sairaalapaikka järjestyy. Ja jos hoitoon pääsy on ollut näin nihkeää 2000-luvun alussa, voitte hyvin kuvitella, kuinka vaikeaa se on nykyään.

Tällä viikolla on keskusteltu maailman tapahtumien suremisesta ja kysymyksestä, miksi eurooppalaiset heräävät suremaan terrorismia vain, kun isku kohdistuu eurooppalaiseen metropoliin. Hyytävällä tavalla tämäkin teos sivuaa kysymystä, sillä Härkönen muistelee yhteisiä matkoja siskonsa kanssa. Pariisin matka Killin nuoruudessa oli ollut eeppinen, mutta koska teos on kirjoitettu Madridin junapommi-iskujen jälkimainingissa, Härkönen toteaa: ”Matkailusta on tulossa extreme-laji. Pariisiin menokin voi olla typerä teko lähitulevaisuudessa.” Kuinka terrori-iskut vaikuttavatkaan masennukseen taipuvaisiin ihmisiin, ja kuinka maailmantuska tuntemattomien pahantekijöiden aiheuttamista verilöylyistä voikaan ajaa monia kuilun partaalle? Yksityinen ja julkinen suru ovat erilaisia prosesseja, mutta herkille mielille esimerkiksi terrorismin uhrien sureminenkin voi olla kovin raskasta – varsinkin näin kaamosaikaan.

En ole lukenut Härkösen koko tuotantoa, mutta lukemistani teoksista tämä tuntuu ehdottomasti läheisimmältä. Pidin tästä jopa enemmän kuin Häräntappoaseesta, jonka olen ahminut teini-ikäisenä. Sain teoksesta myös monia lukuvinkkejä ”unohtuneista” kirjoista – esimerkiksi Julia Kristevan Musta aurinko pitäisi lukea uudelleen, koska en sitä nuorempana täysin ymmärtänyt. Kuolleen siskon kirjaston kirjojen palautuskin riipaisi syvältä, mutta hyvällä tavalla. Toivon, ettei kenenkään blogini lukijan tarvitse joutua tilanteeseen, jossa käydään läpi itsemurhan tehneen jäämistöä etsien sieltä vinkkejä menneestä hädästä. Silti jos joku on joutunut vastaavaan tilanteeseen, uskoisin tämän teoksen toimivan vertaistukena.

Teos ei kuitenkaan tuntunut pelkältä terapiakirjalta, vaan se on kaunokirjallisesti pysäyttävä. Lyhyet lauseet ja intiimi sinä-muotoinen puhuttelu loivat tunteen siskon läsnäolosta. Uskon asioitakin käsitellään kiinnostavalla tavalla. Synkkyyden keskeltä pilkahtelee elämänilo ja kaiken jatkuvuus, joka esiintyy vahvimpana kirjailijan suhteessa poikaansa. Tädin poismenon selittäminen päiväkoti-ikäiselle ei kuitenkaan ole ollut helppo tehtävä.

Tämän kirjan lukeneena voisin seuraavaksi olla kiinnostunut Anja Snellmanin teoksesta Pääoma (2013), joka ei käsittele itsemurhaa, mutta kertoo myös kirjailijan erilaisesta siskosta. Snellmaniin ja Härköseen minulla on ollut ristiriitainen suhde lukijana, mutta koen myös saaneeni molemmilta paljon. Monipuolisten kirjailijoiden kaikki teokset eivät voi kolahtaa kaikkiin. Härkösestä pidän selvästi vakavien asioiden käsittelijänä enemmän kuin komediennenä. Ehkä vastaavasti odottaisin Snellmanilta enemmän huumoria.

Aikuisten lastentarhassa

Viikonloppu ei ollut parasta lukuaikaa, kun piti seurata Pariisin surullisten tapahtumien kehittymistä uutisnarkkarina. Rauhoittaakseni mieltäni luin kuitenkin yön hiljaisina tunteina huumorikirjaa, jossa myös matkustettiin Ranskaan, tosin rauhanomaisissa merkeissä. Teos tupsahti eteeni sattumalta ja lähti mukaani vain kannen iloisen Buddha-teeman vuoksi. Entisenä Buddha-patsaiden keräilijänä en yleensä voi vastustaa teoksia, joissa joku päähenkilöistä on valaistumisen polulla.

Saksalaisen Doris Dörrien teos Mitäs nyt tehdään? (Tammi 2001, suom. Helen Taavila) kertoo müncheniläisestä Kaufmannien perheestä, jossa äiti ja tytär ovat yhdessä saaneet buddhalaisen herätyksen. Fred-isä lupautuu autokuskiksi, kun Franka-tytär haluaa palata Etelä-Ranskaan meditaatiokeskukseen tiibetiläisen rakkaansa, lama Pelgen luo. Isän tajuntaan ei mahdu ajatus tyttären seurustelusta buddhalaisen munkin kanssa, mutta pelastaakseen rakoilevan avioliittonsa hän suostuu kokeilemaan retriittiä, joka muutti hänen vaimonsa elämän.

Matka Ranskaan ei suju kommelluksitta. Matkan varrella Fred kokee tarpeelliseksi varastoida kehoonsa lihallisia nautintoja, sillä leirikeskuksessa todennäköisesti eletään vain riisillä ja tofulla. Vaikka Fred on pitkään elättänyt perhettään menestyvillä kasvisruokaravintoloilla (joiden teemat vaihtuvat keskiluokkaisten puritaanien trendien mukaan), sisimmässään hän kapinoi hippien askeettisuutta vastaan. Sveitsissä hän parkkeeraa perinteisiä pihvejä tarjoavaan Mövenpick-ravintolaan, josta hänen kyytiinsä päätyy traaginen maalaistollo, perheensä hylkäämä opettaja Norbert. Koska Norbertilla ei ole työtä eikä sijaa maailmassa, hän lähtee mielellään mukaan hiljaisuuden retriitille.

Dörrie kuvaa keski-ikäisten ja keskiluokkaisten saksalaisten elämäntuskaa lempeän ironisesti. Ranskalaisen luostarin porukka on iloisen monikulttuurista, mutta tyylitajuttomat, omenanvihreisiin kaapuihin pukeutuvat saksalaiset ovat siellä enemmistönä. Suurimmalla osalla porukasta on aviokriisi käynnissä, ja moni kokee tarvetta paeta alueelta päivittäin harrastamaan kiellettyjä asioita, kuten tupakointia, kaljanjuontia, kahvittelua ja seksiä. Norbert on porukasta ainoa, joka ei kaipaa ulkomaailman syntejä, hän nauttii liihottelusta metsissä aasialaisten nunnien kanssa. Fredin tytär Franka kasvaa yhdessä yössä kiukuttelevasta gootista tasapainoiseksi tiimipelaajaksi, kun taas Fred itse kokee lähinnä taantumista. Monella tapaa luostari onkin poispilattujen aikuisten lastentarha, jonne tullaan oppimaan kädestä pitäen elämän perusasioita kuten hengittämistä.

Ilmiöt, joita tässä teoksessa kuvataan, ovat tulleet Suomeen viiveellä, joten teos on edelleen ajankohtainen ainakin täällä. Dörrie selkeästi kuvaa elämäntapateollisuutta ja henkisiä markkinoita sisäpiiriläisenä, joka ei lyttää kaikkea etsintää tarpeettomana, mutta suosii välimatkan ottoa kritiikittömään hörhöilyyn. Buddhalaisuus esiintyy tässä juurevammassa asemassa kuin new age-terapiat – ilmiö, joka on vasta viime aikoina saavuttanut massojen suosion Suomessa. Kirjan kaikilla hahmoilla on joku esoteerinen maailmantulkintamuoto taskussaan, olipa se kädestäennustamista, enkeliterapiaa tai riimukivien tulkintaa. Kirjaa lukiessa olo oli kuin Hengen ja tiedon messuilla, hyvässä ja pahassa.

Teoksen nimi viittaa Fredin vaimon kontrollifriikkiyteen, siivousvimmaan ja jatkuvaan tulevaisuuden suunnitteluun. Hetkessä eläminen on Claudialle vielä vaikeampaa kuin Fredille, joka ainakin välillä nauttii paheistaan, päihteistä ja avioliiton ulkopuolisesta seksistä. Claudia on henkilö, joka on mielessään kirjoittanut postikortit jo ennen matkalle lähtöään. Hänelle buddhalaiset harjoitukset kuten sadat päivittäiset kokovartalokumarrukset ovat ulkokultaisimpia. ”Mitäs nyt tehdään?” on monien tuntemieni ihmisten elämänlanka, sillä tyhjän vapaa-ajan tuottama kauhu on käsinkosketeltavaa.

Luin joku aika sitten toisen saksalaisen romaanin, jossa vastaavasti kuvattiin perheen kriisiä ja yhteistä matkaa yrityksenä lähentyä uudelleen toisiinsa. Tämä romaani oli terävämpi kuin David Safierin Happy Family, jossa tosin oli vielä vinksahtaneempi juoni. Pidin paljon Dörrien yhteiskunnallisesta huumorista, sivalletaanhan tässä monia länsieurooppalaisten yhteiskuntien kipupisteitä. Teos ei ole erityisen Saksa-keskeinen, vaan Dörrie kuljettaa lukijaa monen maan halki kohdaten kaikkialla samantyyppistä vieraantumista. Ranskan lisäksi tässä matkaillaan Lontoossa ja läpi Belgian ja Hollannin. Amsterdam on paikka, josta perheen kriisi juontaa juurensa ja jonne Fred päätyy sovittamaan pahoja ajatuksiaan. Lopulta hänestä tulee maanteiden ritari, joka ei halua matkoilleen mukaan vaimon pakkaamia myslipatukoita.

Vakavammin ottaen teos voisi olla läpileikkaus länsieurooppalaisen elämäntavan kaoottisuudesta ja juurettomuudesta. Uskonnot ja henkisyys esiintyy tekstissä (kuten monella tosielämässäkin) irtokarkkikauppana, josta valitaan keinoväreillä värjättyä höttöä mielialojen mukaan. Samalla juurettomaan etsintään liittyy vapaus, jonka puolustaminen tuntuu entistä tärkeämmältä. Ehkä henkisten asioiden lastentarhassa on sittenkin kivempaa kuin korkeakoulussa.

 

Me tottelemattomat

Heti vastaanottokeskusaiheisen romaanin perään löysin kiinnostavan paperittomien siirtolaisten terveysasemalle sijoittuvan dekkarin. Ilollahan näitä tämän vuoden kirjauutisia seuraa, kun monikulttuurisuusaiheisia, eri tyylisiä teoksia nousee kuin sieniä sateella!

Mari Pyyn Paperiton (Myllylahti, 2015) iskee ajankohtaisuudellaan moneen hermoon, kertoohan se paperittomien hankalan tilanteen lisäksi kunnallispolitiikasta ja siellä käytävästä maahanmuuttopoliittisesta väännöstä. Jos viimeksi lukemani Vapaa-romaani ei ollut kovin poliittinen eikä yhteiskunnallinen, tämä dekkari taas on ”sitä itteään” perinpohjaisesti. Dekkarin keskiössä tosin ovat enemmän suomalaiset hyväntekijät, aktivistit ja maahanmuuton vastustajat kuin paperittomat siirtolaiset itse. Kirjassa kuvattava Universal Clinic on fiktiivinen paikka, mutta ei varmaan kovin kaukana reaalimaailman helsinkiläisen Global Clinicin toimintaperiaatteista. Helsinkiläisten keskiluokkaisten hyvin koulutettujen maahanmuuttokriittisyys on myös kiinnostava teema sinänsä – itse kun olen enemmän tutustunut maakuntien juurevampaan populismiin.

Mietin, olisiko teos toiminut ilman murhavirityksiä  – itseäni nimittäin kiinnosti kirjassa enemmän ihan se paperittomien klinikan perustyö kuin murhat. Pyy jakaa kirjassaan pätevän tietopaketin esimerkiksi ihmiskaupan uhrien suojeluohjelmista. Teos herättää myös eettisiä kysymyksiä paperittomien asemasta ja heidän auttamisestaan: onko miltei maanalainen klinikka paras mahdollinen auttamiskeino? Mihin on varauduttava, kun tarjoaa kotinsa paperittomalle ihmiselle? Voiko joku auttamisen muoto tehdä karhunpalveluksen jo haavoittuvassa asemassa oleville? Teoksen maailma on hankala, eivätkä kaikkien maailmanparantajien motiivit ole siinä puhtaita, kuten ei ole tosimaailmassakaan.

Inka Uusimaa on sosiaalityöntekijänä erilainen rikoksen ratkaisija – hän on nainen, joka tahtomattaan joutuu vaarallisiin tilanteisiin, jotka liittyvät maahanmuuttajiin. Paperittomien klinikan vapaaehtoisena hän uhmaa virka-asemaansa ministeriön asiantuntijana. Hänen miesystävänsä on pakistanilaistaustainen lakimies-poliisi, joka työskentelee Interpolille ja siksi ei voi aina paljastaa Inkallekaan olinpaikkaansa. Mies on huono sitoutumaan perhekuvioihin, ja pian nelikymppisen Inkan biologinen kello on tikittänyt jo liian kauan. Inkan on valittava, lähteäkö Ramin perään maailmalle vai jatkaako yksinäistä adoptioprosessiaan Suomessa. Tykästyin kovasti tähän sisukkaaseen naishahmoon, jonka elämästä ei puuttunut haasteita.

Paperittomien klinikan vapaaehtoisten väliset suhteet ovat mutkikkaat, kuten hyvin kuvitella voi – tuleehan tuon tyyppiseen toimintaan yleensä mukaan vahvoja egoja. Kiinnostavin hahmo on klinikan johtaja Martti Äijälä eli Äijä, joka ei pysty empaattisiin suhteisiin autettaviensa kanssa ja odottaa muiltakin kliinisen etäistä ammattilaisuutta. Äijä on ollut kolmekymmentä vuotta lääkärinä Namibiassa ja on erinomaisesti verkostoitunut poliittisen eliitin kanssa, minkä vuoksi klinikka saa ylipäänsä jatkaa toimintaansa. Suomeen palattuaan Äijä omistautuu ”äijäfeminismille” eli kehitysmaan naisten auttamiselle kotioloissa. Klinikka tuntuu kuitenkin Äijän oman egon kiillotusprojektilta, eikä hän ole helppo työkaveri kenellekään. Valtataistelut ovat verisiä sellaisellakin työpaikalla, jossa ei ole rahasta eikä kenenkään urasta kyse. Kiristyvässä poliittisessa tilanteessa kun tämäntyyppisestä kansalaistottelemattomuudesta ei saa työnhaussa lisäpisteitä, päinvastoin. Tässä aktivistit toimivat kuitenkin oman omantuntonsa mukaan, ja auttamistyö on monille heistä melkein ainoa intohimo elämässä.

Pyy tuo myös kiinnostavalla tavalla ristivalotukseen tämän päivän ja eilispäivän naiskaupan piirteet. Jenni-nimisen lakinaisen äiti on tullut Suomeen Neuvostoliitosta seksiorjana, ja tähän liittyvät asiat piinaavat äitiä vielä romaanin nykyisyydessä. Jenni itse on tullut politiikkaan tositeeveen  malliohjelman kautta, mikä on erikoista vihreälle poliitikolle. Kirjassa virnuillaan paljon medioille ja julkisuuden asettamille paineille. Pidin siitä, että suht raskaan teeman keskelle oli ripoteltu sopivasti huumoria – esimerkiksi klinikan naapurissa asuvan NIMBY-henkisen eläkeläispariskunnan Instagramin käyttö nauratti makeasti.

Paperiton on hyvin tiivis ja nopeatahtinen dekkari, jossa ei tarjota taidepausseja eikä suvantokohtia. Olisin halunnut lukea hieman lisää näistä pakkasessa hytisevistä pieniin vaatteisiin pukeutuneista naisista ihmisinä – eräs heistä joutuu murhayrityksen kohteeksi, mutta ei oikeastaan esiinny muuna kuin seksiobjektina. Ymmärrän hyvin aiheen haasteellisuuden, ja voin kuvitella, miksi tässä on keskitytty kuvaamaan enemmän auttajia kuin autettavia.

Kaiken kaikkiaan teos oli ilahduttava yllätys. Poliittisuudessaan ja ajankohtaisuudessaan se taatusti puhuttelee muitakin kuin dekkareiden suurkuluttajia.

Treffit Konnunsuon baarissa

Turvapaikanhakijoista on olemassa vähän suomenkielistä kaunokirjallisuutta; omaelämäkerrallisia teoksia olen lukenut useammankin. Juuri nyt mieleeni tulee vain Hassan Blasimin novellit, jotka kuitenkaan ei ole kirjoitettu alun perin suomen kielellä. Annamari Marttinen on eteläkarjalainen kirjailija, joka on myös opettanut turvapaikanhakijoille suomea Konnunsuon vastaanottokeskuksessa Joutsenossa. Siksi hänen romaaninsa Vapaa (Tammi, 2015) onkin tarkkapiirtoinen ja todenmukainen kertomus arjesta paikassa, jossa kukaan ei tiedä kohtalostaan ja jossa kaikki ovat vain väliaikaisesti kääntymässä. Entinen vankila ympäristönä on karu ja voi herättää monissa pakokauhun tunteita varsinkin, jos hakija on kotimaassaan ollut vankilassa kidutettuna.

Tällainen henkilö on romaanin Mahdi, kolmikymppinen irakilainen toimittaja, joka on menettänyt vanhempansa ja kadottanut veljensä. Mahdi on täysin yksin maailmassa ja saavuttuaan Suomeen hän kokee taantuvansa vauvan tasolle. Moni muu keskuksen asukeista on kuitenkin huonommassa jamassa kuin Mahdi – itse hän hakee tukea päivittäisestä rukoilemisesta, suomen kielen opinnoista ja lenkkeilystä. Suomen kurssilla käymisestä tulee miehelle melkein pakkomielle, eikä vähiten siksi, että opettajana on lempeä ja kaunis Katariina. Kun Mahdi löytää kirpputorilta Nerudan runokokoelman, jonka välissä on entisen vangin epämääräinen muistivihko, hän kokee tilaisuutensa tulleen esitellä löytöjään opettajalle ja näin tutustua häneen paremmin. Keskuksessa on kuitenkin tiukat säännöt henkilökunnan ja asukkien suhteista, joita Katariina ei voi eikä halua rikkoa. Silti opettaja kääntää oppilaalleen runot ja vihkon sisällön englanniksi.

Romaanin juoni kehkeytyy Mahdin ja huoneessa aiemmin asuneen Patu-nimisen vangin kokemusten ympärille. Mahdi tajuaa olevansa vapaa verrattuna huoneessa aiemmin asuneisiin murhamiehiin ja huumediilereihin. Silti karkotuksen pelko jäytää jokaisen keskuksen asukin sisintä ja kesken päivää tapahtuvat lähdöt ahdistavat kaikkia. Ystävyyssuhteita syntyy, mutta kaikki tietävät niiden jäävän väliaikaisiksi – onhan Konnunsuo transit-keskus, josta ihmisiä siirretään pysyvämpiin osoitteisiin.

Mahdi on henkilöhahmona ns. hyvis, jonka tilanteeseen on lukijan helppo samastua. Muut turvapaikanhakijahahmot jäävät ohuehkoiksi, eikä paljon puhuttuja konfliktitilanteita asukkaiden välillä ilmaannu. Marttinen ei kirjailijana ota kantaa maahanmuuttopolitiikkaan, mikä tekee tekstistä helposti nieltävän, mutta jäin kaipaamaan vahvempaa yhteiskunnallista otetta. On todennäköistä, että suurin osa turvapaikanhakijoista ei ole perillä Suomen poliittisesta tilanteesta, eli kuten kirjassakin kuvataan, heidän ainoat kontaktinsa kantaväestöön muodostuvat lyhyillä kauppareissuilla ja keikoilla legendaariseen Konnunsuon baariin. Tässä ei edes kuvata ainuttakaan rasistista kohtaamista, vaan keskuksen asukkaat elävät täysin eristyksissä muusta maailmasta. En kaivannut teokseen kommentaaria äärioikeiston uhasta, terrorismin pelosta enkä muistakaan ääri-ilmiöistä, mutta olisin mielelläni kohdannut jonkun henkilöhahmon, joka ei olisi ollut niin tyypillinen tai joka olisi pompannut ulos määrätystä roolistaan.

Pidin eniten opetustilanteiden kuvauksista, sillä ne muistuttivat minua omista ajoistani maahanmuuttajien luokkahuoneissa. Aikuisten ihmisten väritystuokiot on tässä kuvattu lämmöllä – uudet tulokkaat eivät protestoi lapsellisia menetelmiä vastaan, vaan nauttivat mahdollisuudesta keskittyä johonkin muuhun kuin ahdistavaan tilanteeseensa värien, musiikin ja tanssin kautta. Mahdin ja ystävien hahmoista välittyy kiitollisuus ja vastaanottavaisuus. He ovat monella tapaa ihanneopiskelijoita, jotka tarttuvat kielen opiskeluun kuin pelastusrenkaaseen. Kuten teos kuitenkin osoittaa, kaikki eivät ole tarpeeksi terveitä osallistuakseen kursseille.

Uniosuuksia oli teoksessa runsaasti ja jäin miettimään niiden tarpeellisuutta. Koin itse ne toisiaan toistaviksi ja luin ne hätäisen kursorisesti. Tarkoituksena tässä on kuvata kidutusta kokeneen ihmisen sisäistä maailmaa, mutta en kuitenkaan lukijana päässyt täysin Mahdin pään sisälle.

Kirjan kieli kuvaa hienosti maahan juuri tulleen ummikon hämmennystä. Lauseet ovat lyhyitä ja sanasto selkokielistä. Tuli mieleeni, että teos on ehkä osittain kirjoitettu turvapaikanhakijoille itselleen – kukaan tuskin tulovaiheessa oppii niin hyvin suomea, että pystyisi romaanin lukemaan, mutta he saattavat lukea sen myöhemmin. Koska kirjassa kiitetään useita entisiä oppilaita, koin, että kirjailijalla on ollut toive, että oppilaat lukisivat teoksen joku päivä. Itse aion vinkata tästä kirjasta maahanmuuttajaystävilleni, sillä tunnen muutamia, jotka pystyisivät tämän teoksen lukemaan.

Minulle teoksen maailma oli entuudestaan tuttu, joten en kokenut oppivani paljoa, vaikka tyylistä ja tunnelmista nautinkin. Teos voi olla hyvinkin opettavainen sellaiselle lukijalle, joka ei ole koskaan käynyt vastaanottokeskuksessa ja myös niille, joilla on turvapaikanhakijoihin liittyviä ennakkoluuloja tai pelkoja. Se ei pyri tuputtamaan lukijalleen mitään ideologiaa, vaan keskittyy erään yksilön tarinaan. Uskon, että juuri siksi teos tavoittaa monenlaisia lukijoita, ei pelkästään monikulttuurisuuden parissa työskenteleviä aktivisteja eli ns. ”suvakkeja”. Toivon myös, että teos rohkaisee lukijoitaan käymään vastaanottokeskuksissa ja tutustumaan kaiken maailman Mahdeihin, ei pelkästään romaanihenkilöihin. Jos ensi visiitti jännittää, tämä kirja voi toimia kävelykeppinä.

PS: Kirjoitettuani arvion muistan yrittäneeni lukea Arto Salmisen karun kyynistä esikoisromaania Turvapaikka, mutta en saanut sitä loppuun. Päähenkilö oli muistaakseni siinä paljon luotaantyöntävämpi kuin perussuomalaisten Juho Eerola, joka nuivistui työskenneltyään vastaanottokeskuksessa. Marttisen teosta ei voi verrata Salmiseen, tulevat sen verran eri planeetoilta.

Kolme naista perintösohvalla

En tunne ruotsalaisen työväenkirjallisuuden kaanonia kuin ulkokohtaisesti, mutta olettaisin maan edustavan kärkikaartia sillä saralla ihan maailmanlaajuisesti. Tässä blogissa olen yrittänyt aika ajoin palata suomalaisten työväenluokkaistaustaisten naisten kirjallisuushistoriaan. Tehtävä ei ole mahdoton, sillä kirjailijoiden määrä on vaatimaton, tosin välillä löydän poistokoreista yllätyksiä. Uskoisin, että Ruotsissa työväenluokkaisesta taustasta ponnistaneiden, poliittisesti tiedostavien naiskirjailijoiden määrä on huomattavasti suurempi kuin Suomessa. Ruotsalaisessa kirjallisuudessa luokkakysymys tuntuu muutenkin miltei pakolliselta teemalta, olipa kirjailija itse mistä taustasta tahansa.

Marianne Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johanna (1994) oli aikanaan globaali bestselleri, ja sainkin sen käsiini englanninnoksena Hanna’s Daughters (Orion 1998, kääntäjä Joan Tate). Ruotsalaisen kirjallisuuden lukeminen englanniksi tuntuu kornilta. Ainoa toinen teos, jonka luin aikanaan englanniksi oli Mikael Niemen Popular Music from Vittula. Ehkä kielellisen hämmennyksen vuoksi luin tätä kirjaa todella hitaasti, vaikka teksti sinänsä oli helppolukuista ja Fredrikssonin tyyli ilmaista itseään ilmavaa. Jos vaikka vertaan tätä viimeksi lukemaani Kate Mortonin Hylättyyn puutarhaan, jossa myös kerrottiin noin sadan vuoden mittainen sukutarina, koin tämän teoksen loistavana esimerkkinä tiivistämisen ja olennaisten kysymysten äärellä pysymisen taidosta. Fredriksson on myös kertojana niin suvereeni, ettei hänen tarvitse käyttää erikoisia sivistyssanoja eikä liian maalailevia adjektiiveja. Lopputulos on älykästä proosaa, joka aukeaa myös vähemmän kouluja käyneille lukijoille.

Kai työväenkirjallisuuden pointtina on aina ollut tarjota lukijoilleen ikkuna yhteiskuntakriittisyyteen. Kun työväen lukutottumuksien oletetaan koostuvan silkasta viihteestä (mikä yleensä ei pidä paikkansa), työväenkirjallisuus pyrkii haastamaan tätä oletusta. Tästä näkökulmasta Anna, Hanna ja Johanna on tyypillinen työväenkirjallisuuden helmi – teksti on kaikkea muuta kuin viihteellistä. Mitään naishömppää ei tästä teoksesta voi löytää, vaikka kuinka seuloisi. Näkökulma tosin on matrilineaarinen tai gynosentrinen – miehet ovat teoksessa jonkinlainen vieras planeetta, jonne päähenkilöillä ei ole kulkuoikeutta. Seksuaalisuutta tutkitaan avoimen tiedostavasti, mutta kukaan päähenkilöistä ei tule oman kehonsa kanssa täysin sinuiksi.

Kolmen sukupolven naiset kohtaavat järmlantilaisella perintösohvalla arvioiden toistensa elämäntaitoja, tunneilmaisua ja selviytymistä. Sohva kulkee Taalainmaalta Göteborgiin ja sieltä Tukholmaan. Monen verhoilun läpikäynyt aarre saattaa olla epämukava istua, mutta sen merkitys liittyy arvokkuuteen ja omanarvontuntoon. Naisella on oltava nurkkaus, jossa tarjoillaan kahvit arvovieraille, kuten vaativalle anopille. Isoäiti Hannalle, joka tuli raiskauksen takia raskaaksi 12-vuotiaana ja päätyi sen jälkeen itseään paljon vanhemman myllärin kanssa naimisiin, kunnolliset huonekalut olivat avio-onnen tae. Kodin laittaminen oli hänelle ainoa keino päästä eroon huoruuden leimasta, jonka luterilainen kirkko hänen otsaansa painoi. Suvun epäluulo kaikkea uskonnollisuutta kohtaan juontaa juurensa Hannan nuoruuden kipeistä kokemuksista. Hanna itse ei ehdi mukaan sosialistiseen herätykseen, mutta hänen tyttärensä Johanna ottaa opikseen äidin kokemista vääryyksistä.

Hanna on perinteinen työläisnainen, piika, myllärin rouva ja leskeksi jäätyään leipomotyöläinen. Hänen tyttärensä  Johanna on myös piika, kauppahallin myyjä ja mentyään naimisiin hän jää olosuhteiden pakosta kotirouvaksi. Johannan tytär Anna saa käydä lukion ja pääsee yliopistoon lukemaan tiedotusoppia – hän on perheen kirjuri, joka kokoaa naisten tarinat kolmeen erilliseen vihkoon. Annan on vaikea kirjoittaa äitinsä tarinaa, joka kirjoittamishetkellä on kuolemassa Alzheimerin tautiin. Jostain syystä itse kuitenkin pidin eniten juuri Johannan tarinasta, vaikka se oli vähemmän dramaattinen kuin isoäiti Hannan.

Parasta kirjassa oli poliittisen historian nivoutuminen ihmisten arkeen. Fredriksson kuvaa kiinnostavalla tavalla tavallisten ruotsalaisten politisoitumista ja erityisesti valmistautumista toiseen maailmansotaan. Johanna joutuu tässä nuorena vaimona ja äitinä luopumaan monista haaveistaan, koska naisille ei 30-luvun laman aikana haluttu antaa töitä – miesten työ oli aina etusijalla. Tytär Anna syntyy vuonna 1937 ja sodan pelko ryöstää osan hänen lapsuudestaan. Johannan ystävyys juutalaisten naapureiden kanssa lisää perheen tietoisuutta antisemitismin noususta. Kun Ginfarbien talon oveen ilmestyy eräänä yönä punaisella tuhritut swastikat, Johanna kokee syvää häpeää kansallisuudestaan. Viikon päästä tästä hänen ystävänsä Rakel on jo matkalla Yhdysvaltoihin lapsineen. Anna jatkaa kirjeenvaihtoa Judith-tytön kanssa aikuisikään asti ja saa kutsun tämän häihin Jerusalemiin.

Koska olen aina pitänyt Ruotsia feminismin ja tasa-arvoajattelun kehtona, joka on kaikessa valovuosia Suomea edellä, Fredrikssonin teos muistutti minua siitä, että ennen toista maailmansotaa naapurimaiden naiset elivät pitkälti samanmoisissa olosuhteissa. Taistelut koulutuksesta, omasta rahasta ja oikeudesta elää elämäänsä yksilönä, ei miehen jatkeena ovat olleet Ruotsissa yhtä hidas prosessi kuin Suomessa. Sosialidemokratian kautta tullut feministinen ajattelu tosin on nopeuttanut ruotsalaisten naisten pääsyä yhteiskunnan täysjäseniksi. Tässä esimerkiksi eronnut pariskunta Anna ja Rikhard elävät luontevaa yhteishuoltajuusjärjestelyä saman katon alla jo 60-luvulla. Suomesta en muista edes 70-80-luvuilta vastuuntuntoisia eronneita isiä, vaan avioero merkitsi tuolloin kaiken vastuun automaattista siirtymistä äidille.

Anna, Hanna ja Johanna on ovelalla tavalla poliittinen kirja, joka ei alleviivaa teemojaan, vaan antaa lukijalle mahdollisuuden oivaltaa asioita itse.  Minulle teos antoi avaimia pohtia, kuinka sukulaisuussuhteista ylipäänsä voi kirjoittaa ja mikä on ”totuudessa” pysymisen merkitys. Tässä pohditaan paljon suvun tarinoiden kirjoittamisen oikeutusta, ja myös kirjeenvaihdon tuomia näkökulmia. Kertoja-Annalle on vapauttavaa lopulta sulkea salaisuuksien laatikko ja jatkaa elämäänsä ilman jatkuvaa isoäiti/äitisuhteen vatvomisen taakkaa.

Fredrikssonin (1927-2007) henkilöhistoriasta en tiedä paljoa, mutta pelkkä vilkaisu julkaisuihin kertoo kypsässä iässä läpimurron tehneestä kirjailijasta, joka ehti julkaista huikean määrän erityyppisiä teoksia ja joka oli aktiivinen kuolemaansa saakka. Ennen tätä olen lukenut häneltä teoksen Simon (1985).

Merentakaisen esiäidin jäljillä

Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha (1911) oli yksi lapsuuteni suurista aarteista, ja sen lukemisen jälkeen olen aina halunnut asua muratin peittämässä tiilitalossa. Tämän fiksaation vuoksi tartuin australialaisen Kate Mortonin romaaniin Hylätty puutarha (Bazar, 2014, suom. Hilkka Poutanen) suurella uteliaisuudella. Osasin jo arvata lastenkirjayhteyden ja kirjailijan rakkauden vanhoihin tyttökirjoihin kansikuvan ja -tekstin perusteella. Morton onkin toiselta ammatiltaan viktoriaanisen kirjallisuuden tutkija, ja vaikka kyseessä on viihderomaani, hänen perehtyneisyytensä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Britannian kirjallisuuteen, taiteeseen ja historiaan ovat ehdotonta plussaa kerronnassa.

Olin suorastaan hurmaantunut teoksen alkuasetelmaan, jossa kolmikymppinen sinkkunainen Cassandra saattaa isoäitinsä tuonilmaisiin Brisbanessa ja saa pian sen jälkeen tietää perineensä talon Cornwallista. Koska luen Australiaan sijoittuvia romaaneja vain aniharvoin, jo pelkästään sen pään luonnon ja historian kuvaus oli kiehtovaa, varsinkin, kun päähenkilöt olivat kovin introverttejä antiikkikauppiaita. Cassandran omistautuminen isoäitinsä antiikkibisneksien jatkajana tuntui raikkaalta kertomukselta, kun päällimmäiset mielikuvani Australiasta liittyvät surffaukseen, grillaamiseen rannoilla ja yleiseen ulkoilmaelämään. Mortonin kuvaamassa Australiassa viihdytään paljon sisätiloissa ja harrastetaan ylirajaista sukututkimusta. Cassandra päähenkilönä on vahva oman polkunsa kulkija, jonka taustalla on paljon surua ja luopumista.

Luin siis kirjaa vajaaseen puoleenväliin inspiroituneena. Teoksessa on useita ajallisia kerroksia ja se vie lukijansa Australian eri paikkojen ja Cornwallin lisäksi myös Lontooseen ja New Yorkiin. Nelivuotiaan Nellin yksinäinen laivamatka Australiaan on kehyskertomus, jonka ympärille draaman kaari jännittyy. Nell ei pysty muistamaan laivaan joutumisestaan muuta kuin, että hänet sinne kuljetti Kirjailijatar – täti, jonka kanssa hänen isällään oli tapana riidellä salaisessa puutarhassa. Nell on kuollessaan 95-vuotias, eikä hän ole avautunut kohtalostaan tyttärelleen eikä tyttärensä tyttärelle. Sukusalaisuudet alkavat paljastua pikkuhiljaa, ja teos herättääkin kysymyksiä biologisen sukuyhteyden merkityksestä. Suku ja sukulaisuus kun ovat paljon muutakin kuin veren perimää. Tässä korostetaan varsin kauniilla tavalla adoptiosuvun merkitystä.

Puolenvälin jälkeen juonessa oli vain liikaa kierroksia. En edes häiriintynyt henkilöhahmojen runsaudesta, vaan juonen saippuaoopperamaisesta rakenteesta. Ymmärrän kyllä, että tässä on pyritty rakentamaan mahdollisimman koukuttava tarina, joka kiinnostaisi laajoja kansainvälisiä yleisöjä, mutta yrittämisen meininkiä oli mielestäni liikaa. Lisäksi kieli on paikoitellen adjektiivitautiin sairastunutta kiiltokuvamaista maalailua. Ymmärrän kyllä, että Morton pyrkii kielellisestikin myötäilemään viktoriaanisen ajan sisäsiistiä, eufemismeja pursuavaa sananpartta, mutta sanoja oli liikaa. Lisäksi pahikset olivat aivan liian pahoja, ja esimerkiksi Lontoon kurjuuksien kuvaus oli vielä kliseisempää kuin Cornwallin kartanoelämän. Loppua kohti juoni sortuu jopa Harlekiini-tasoisiin viritelmiin, jotka pomppaavat aiemmasta suht järkiperäisestä juonen kehittelystä kuin vieteriukot.

Ikuisia pikkutyttöjä teoksessa ihastuttavat monet yksityiskohdat. Itsekin olin innoissani mm. entisaikojen leikekirjoista, harvinaisista satukirjoista, labyrinteistä, kaleidoskoopeista ja erikoisista kasveista kuten suklaapelargonia. Cornwallin Tregennan kylän merirosvouden historia herätti mielikuvia Jack Sparrow’sta. Muuten rivien välissä voi törmätä myös Viisikkojen, Sound of Musicin ja Ihmemaa Ozin kaltaisiin visioihin.  Runsas intertekstuaalisuuskaan ei ollut ongelma, vaikka osa kirjallisista viitteistä tuntui yliviivaustussilla korostetuilta.

Koin lukevani hienon kuvauksen australialaisesta nykykulttuurista ja siirtolaisuudesta. Britannian osuus olisi toiminut paremmin, jos juonesta olisi poistettu puolet mahtipontisuudesta. Nykyisessä muodossaan teos pyrkii hurmaamaan pelkän hurmaamisen vuoksi ja peittämään lukijan sellaisella aistivoimaisuudella, että sen alle voi nujertua tai siihen ainakin turtuu. Hyvä kirjallisuus nimittäin saa aikaan paljon muutakin kuin pikkutyttömäisiä kiljahduksia. Jopa Downton Abbey:ssä on enemmän historiallista analyysiä ja älyllistä potentiaalia kuin tässä romaanissa.  Pukudraaman tasolla liikutaan suunnilleen samoissa vesissä. Downtonin hahmot tosin ovat ilkeämpiä ja nyansoituneempia kuin nyyhkyhahmot Rose ja Kirjailijatar.

Kai joistain kirjoista voi pitää puoliksi?