Kolme naista perintösohvalla

full25125423En tunne ruotsalaisen työväenkirjallisuuden kaanonia kuin ulkokohtaisesti, mutta olettaisin maan edustavan kärkikaartia sillä saralla ihan maailmanlaajuisesti. Tässä blogissa olen yrittänyt aika ajoin palata suomalaisten työväenluokkaistaustaisten naisten kirjallisuushistoriaan. Tehtävä ei ole mahdoton, sillä kirjailijoiden määrä on vaatimaton, tosin välillä löydän poistokoreista yllätyksiä. Uskoisin, että Ruotsissa työväenluokkaisesta taustasta ponnistaneiden, poliittisesti tiedostavien naiskirjailijoiden määrä on huomattavasti suurempi kuin Suomessa. Ruotsalaisessa kirjallisuudessa luokkakysymys tuntuu muutenkin miltei pakolliselta teemalta, olipa kirjailija itse mistä taustasta tahansa.

Marianne Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johanna (1994) oli aikanaan globaali bestselleri, ja sainkin sen käsiini englanninnoksena Hanna’s Daughters (Orion 1998, kääntäjä Joan Tate). Ruotsalaisen kirjallisuuden lukeminen englanniksi tuntuu kornilta. Ainoa toinen teos, jonka luin aikanaan englanniksi oli Mikael Niemen Popular Music from Vittula. Ehkä kielellisen hämmennyksen vuoksi luin tätä kirjaa todella hitaasti, vaikka teksti sinänsä oli helppolukuista ja Fredrikssonin tyyli ilmaista itseään ilmavaa. Jos vaikka vertaan tätä viimeksi lukemaani Kate Mortonin Hylättyyn puutarhaan, jossa myös kerrottiin noin sadan vuoden mittainen sukutarina, koin tämän teoksen loistavana esimerkkinä tiivistämisen ja olennaisten kysymysten äärellä pysymisen taidosta. Fredriksson on myös kertojana niin suvereeni, ettei hänen tarvitse käyttää erikoisia sivistyssanoja eikä liian maalailevia adjektiiveja. Lopputulos on älykästä proosaa, joka aukeaa myös vähemmän kouluja käyneille lukijoille.

Kai työväenkirjallisuuden pointtina on aina ollut tarjota lukijoilleen ikkuna yhteiskuntakriittisyyteen. Kun työväen lukutottumuksien oletetaan koostuvan silkasta viihteestä (mikä yleensä ei pidä paikkansa), työväenkirjallisuus pyrkii haastamaan tätä oletusta. Tästä näkökulmasta Anna, Hanna ja Johanna on tyypillinen työväenkirjallisuuden helmi – teksti on kaikkea muuta kuin viihteellistä. Mitään naishömppää ei tästä teoksesta voi löytää, vaikka kuinka seuloisi. Näkökulma tosin on matrilineaarinen tai gynosentrinen – miehet ovat teoksessa jonkinlainen vieras planeetta, jonne päähenkilöillä ei ole kulkuoikeutta. Seksuaalisuutta tutkitaan avoimen tiedostavasti, mutta kukaan päähenkilöistä ei tule oman kehonsa kanssa täysin sinuiksi.

Kolmen sukupolven naiset kohtaavat järmlantilaisella perintösohvalla arvioiden toistensa elämäntaitoja, tunneilmaisua ja selviytymistä. Sohva kulkee Taalainmaalta Göteborgiin ja sieltä Tukholmaan. Monen verhoilun läpikäynyt aarre saattaa olla epämukava istua, mutta sen merkitys liittyy arvokkuuteen ja omanarvontuntoon. Naisella on oltava nurkkaus, jossa tarjoillaan kahvit arvovieraille, kuten vaativalle anopille. Isoäiti Hannalle, joka tuli raiskauksen takia raskaaksi 12-vuotiaana ja päätyi sen jälkeen itseään paljon vanhemman myllärin kanssa naimisiin, kunnolliset huonekalut olivat avio-onnen tae. Kodin laittaminen oli hänelle ainoa keino päästä eroon huoruuden leimasta, jonka luterilainen kirkko hänen otsaansa painoi. Suvun epäluulo kaikkea uskonnollisuutta kohtaan juontaa juurensa Hannan nuoruuden kipeistä kokemuksista. Hanna itse ei ehdi mukaan sosialistiseen herätykseen, mutta hänen tyttärensä Johanna ottaa opikseen äidin kokemista vääryyksistä.

Hanna on perinteinen työläisnainen, piika, myllärin rouva ja leskeksi jäätyään leipomotyöläinen. Hänen tyttärensä  Johanna on myös piika, kauppahallin myyjä ja mentyään naimisiin hän jää olosuhteiden pakosta kotirouvaksi. Johannan tytär Anna saa käydä lukion ja pääsee yliopistoon lukemaan tiedotusoppia – hän on perheen kirjuri, joka kokoaa naisten tarinat kolmeen erilliseen vihkoon. Annan on vaikea kirjoittaa äitinsä tarinaa, joka kirjoittamishetkellä on kuolemassa Alzheimerin tautiin. Jostain syystä itse kuitenkin pidin eniten juuri Johannan tarinasta, vaikka se oli vähemmän dramaattinen kuin isoäiti Hannan.

Parasta kirjassa oli poliittisen historian nivoutuminen ihmisten arkeen. Fredriksson kuvaa kiinnostavalla tavalla tavallisten ruotsalaisten politisoitumista ja erityisesti valmistautumista toiseen maailmansotaan. Johanna joutuu tässä nuorena vaimona ja äitinä luopumaan monista haaveistaan, koska naisille ei 30-luvun laman aikana haluttu antaa töitä – miesten työ oli aina etusijalla. Tytär Anna syntyy vuonna 1937 ja sodan pelko ryöstää osan hänen lapsuudestaan. Johannan ystävyys juutalaisten naapureiden kanssa lisää perheen tietoisuutta antisemitismin noususta. Kun Ginfarbien talon oveen ilmestyy eräänä yönä punaisella tuhritut swastikat, Johanna kokee syvää häpeää kansallisuudestaan. Viikon päästä tästä hänen ystävänsä Rakel on jo matkalla Yhdysvaltoihin lapsineen. Anna jatkaa kirjeenvaihtoa Judith-tytön kanssa aikuisikään asti ja saa kutsun tämän häihin Jerusalemiin.

Koska olen aina pitänyt Ruotsia feminismin ja tasa-arvoajattelun kehtona, joka on kaikessa valovuosia Suomea edellä, Fredrikssonin teos muistutti minua siitä, että ennen toista maailmansotaa naapurimaiden naiset elivät pitkälti samanmoisissa olosuhteissa. Taistelut koulutuksesta, omasta rahasta ja oikeudesta elää elämäänsä yksilönä, ei miehen jatkeena ovat olleet Ruotsissa yhtä hidas prosessi kuin Suomessa. Sosialidemokratian kautta tullut feministinen ajattelu tosin on nopeuttanut ruotsalaisten naisten pääsyä yhteiskunnan täysjäseniksi. Tässä esimerkiksi eronnut pariskunta Anna ja Rikhard elävät luontevaa yhteishuoltajuusjärjestelyä saman katon alla jo 60-luvulla. Suomesta en muista edes 70-80-luvuilta vastuuntuntoisia eronneita isiä, vaan avioero merkitsi tuolloin kaiken vastuun automaattista siirtymistä äidille.

Anna, Hanna ja Johanna on ovelalla tavalla poliittinen kirja, joka ei alleviivaa teemojaan, vaan antaa lukijalle mahdollisuuden oivaltaa asioita itse.  Minulle teos antoi avaimia pohtia, kuinka sukulaisuussuhteista ylipäänsä voi kirjoittaa ja mikä on ”totuudessa” pysymisen merkitys. Tässä pohditaan paljon suvun tarinoiden kirjoittamisen oikeutusta, ja myös kirjeenvaihdon tuomia näkökulmia. Kertoja-Annalle on vapauttavaa lopulta sulkea salaisuuksien laatikko ja jatkaa elämäänsä ilman jatkuvaa isoäiti/äitisuhteen vatvomisen taakkaa.

Fredrikssonin (1927-2007) henkilöhistoriasta en tiedä paljoa, mutta pelkkä vilkaisu julkaisuihin kertoo kypsässä iässä läpimurron tehneestä kirjailijasta, joka ehti julkaista huikean määrän erityyppisiä teoksia ja joka oli aktiivinen kuolemaansa saakka. Ennen tätä olen lukenut häneltä teoksen Simon (1985).

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s