Kirjallinen hyvästijättö siskolle

lataus (5)Kaamoskirjojen etsinnässä olen nyt rastilla neljä. E-kirjasto tarjosi minulle Anna-Leena Härkösen teoksen Loppuunkäsitelty (Otava, 2005), jota en ole aikanaan rekisteröinyt millään muotoa. 2000-luvun alkupuoliskolla minulla ei ollut aikaa kotimaiselle kirjallisuudelle; jos luin fiktiota, se liittyi jotenkin tutkimuksiini. En luultavasti lukenut paljoa naistenlehtiäkään, jossa uskoisin teoksen aiheen tulleen esille.

Anna-Leena Härkösen pikkusisko Kirsti eli Killi lähti tästä maailmasta oman käden kautta joulukuussa 2003. Surutyö oli Härköselle todellinen pysähtymisen paikka, jonka aikana hän kirjoitti päiväkirjaa tai pitkää kirjettä kuolleelle siskolleen. Lopputulos on häikäisevän intiimi, suorapuheinen elegia herkälle sielulle, jonka sairauden luonnetta kukaan ei hänen elinaikanaan täysin rekisteröinyt. Kirsti oli kuollessaan 31-vuotias ja oli jo ehtinyt aikaansaada paljon. Hän oli muusikko ja ihmisoikeusaktivisti, jonka sydäntä lähellä oli Turkin ja erityisesti Turkin kurdien tilanne. Kirsti oli juuri julkaisemassa ensimmäistä kirjaansa, Kunniallisen naisen taakka (LIKE, 2004), jonka takana oli monia tutkimusmatkoja ja projektityötä väkivaltaa kokeneiden naisten parissa. Herkälle taiteilijalle ihmisoikeustaistelu oli kuitenkin raadollista, hän todennäköisesti poltti itsensä loppuun työnsä äärellä.

Loppuunkäsitelty avaa itsemurhan tehneen lähipiirin tuskaa monelta kantilta. Suru koskettaa tässä vanhoja vanhempia, sisaruksia ja poikaystävää, joka oli nähnyt rakastettunsa viimeiset päivät ja viikot arvaamatta mitään tämän aikeista. Kaikki tunsivat siskon masennuksen oireet ja olivat tukeneet häntä kuntoutumisessa, mutta kukaan ei osannut lukea itsetuhoisia ajatuksia. Härkönen avaa syyllisyydentunteen nyansseja suruprosessin eri vaiheissa – erityisesti kysymys siitä, millaiselta itsemurhakandidaatin uskotaan näyttävän ja kuinka hänen oletaan käyttäytyvän asettuu kyseenalaiseksi. Teos kysyy kriittisiä kysymyksiä avohoidosta ja sairaalahoitoon pääsystä – tässä siskolta on kerran evätty sairaalajakso siksi, että psykiatri piti häntä liian hyväkuntoisena. Jos aiheuttaa harmia ympäristölleen, voi päästä suljetulle osastolle, mutta itsetuhoisen potilaan on usein oltava fyysisesti todella heikossa kunnossa ennen kuin sairaalapaikka järjestyy. Ja jos hoitoon pääsy on ollut näin nihkeää 2000-luvun alussa, voitte hyvin kuvitella, kuinka vaikeaa se on nykyään.

Tällä viikolla on keskusteltu maailman tapahtumien suremisesta ja kysymyksestä, miksi eurooppalaiset heräävät suremaan terrorismia vain, kun isku kohdistuu eurooppalaiseen metropoliin. Hyytävällä tavalla tämäkin teos sivuaa kysymystä, sillä Härkönen muistelee yhteisiä matkoja siskonsa kanssa. Pariisin matka Killin nuoruudessa oli ollut eeppinen, mutta koska teos on kirjoitettu Madridin junapommi-iskujen jälkimainingissa, Härkönen toteaa: ”Matkailusta on tulossa extreme-laji. Pariisiin menokin voi olla typerä teko lähitulevaisuudessa.” Kuinka terrori-iskut vaikuttavatkaan masennukseen taipuvaisiin ihmisiin, ja kuinka maailmantuska tuntemattomien pahantekijöiden aiheuttamista verilöylyistä voikaan ajaa monia kuilun partaalle? Yksityinen ja julkinen suru ovat erilaisia prosesseja, mutta herkille mielille esimerkiksi terrorismin uhrien sureminenkin voi olla kovin raskasta – varsinkin näin kaamosaikaan.

En ole lukenut Härkösen koko tuotantoa, mutta lukemistani teoksista tämä tuntuu ehdottomasti läheisimmältä. Pidin tästä jopa enemmän kuin Häräntappoaseesta, jonka olen ahminut teini-ikäisenä. Sain teoksesta myös monia lukuvinkkejä ”unohtuneista” kirjoista – esimerkiksi Julia Kristevan Musta aurinko pitäisi lukea uudelleen, koska en sitä nuorempana täysin ymmärtänyt. Kuolleen siskon kirjaston kirjojen palautuskin riipaisi syvältä, mutta hyvällä tavalla. Toivon, ettei kenenkään blogini lukijan tarvitse joutua tilanteeseen, jossa käydään läpi itsemurhan tehneen jäämistöä etsien sieltä vinkkejä menneestä hädästä. Silti jos joku on joutunut vastaavaan tilanteeseen, uskoisin tämän teoksen toimivan vertaistukena.

Teos ei kuitenkaan tuntunut pelkältä terapiakirjalta, vaan se on kaunokirjallisesti pysäyttävä. Lyhyet lauseet ja intiimi sinä-muotoinen puhuttelu loivat tunteen siskon läsnäolosta. Uskon asioitakin käsitellään kiinnostavalla tavalla. Synkkyyden keskeltä pilkahtelee elämänilo ja kaiken jatkuvuus, joka esiintyy vahvimpana kirjailijan suhteessa poikaansa. Tädin poismenon selittäminen päiväkoti-ikäiselle ei kuitenkaan ole ollut helppo tehtävä.

Tämän kirjan lukeneena voisin seuraavaksi olla kiinnostunut Anja Snellmanin teoksesta Pääoma (2013), joka ei käsittele itsemurhaa, mutta kertoo myös kirjailijan erilaisesta siskosta. Snellmaniin ja Härköseen minulla on ollut ristiriitainen suhde lukijana, mutta koen myös saaneeni molemmilta paljon. Monipuolisten kirjailijoiden kaikki teokset eivät voi kolahtaa kaikkiin. Härkösestä pidän selvästi vakavien asioiden käsittelijänä enemmän kuin komediennenä. Ehkä vastaavasti odottaisin Snellmanilta enemmän huumoria.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s