Äitien ja tytärten tossujen alla

polynimurikauppiasSari Pöyliö oli minulle ennen eilistä uppo-outo esikoiskirjailija. Hänen novellikokoelmansa Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (Atena, 2014) on saanut positiivista huomiota eri medioissa. Itse huomasin teoksesta ensimmäisenä nimen, josta arvasin jotain erikoisempaa proosaa olevan tarjolla. Oman pitkäaikaistyöttömyyteni aikana ainoa te-toimiston minulle ehdottama työpaikka oli  nimenomaan pölynimurikauppiaiden esimiehenä, eli jo valmiiksi sorrettujen sortajana. Ovelta ovelle-kauppiaiden aika kun on ollut auttamattomasti ohi jo parisenkymmentä vuotta. Tässä tosin pölynimurikauppiaaseen retkahtava ja hänen matkaansa lähtevä äiti tekee virheensä pallo-Hoovereiden aikana. Itse sain ovelleni epätoivoisia imurikauppiaita vielä pari-kolme vuotta sitten, mutta en tohtinut pyytää heitä sisään.

Teos siis kertoo äideistä, tyttäristä ja heidän vinksahtaneista huoltosuhteistaan. Novelleja on kahdeksan ja ne valottavat sukupolvien rinnakkaiseloa hyvin erilaisista vinkkeleistä, eri ikäkausina. Hyvän äidin myytin murtaminen ei ehkä ole päällimmäisenä tarkoituksena, onhan sitä tehty kaunokirjallisuudessa jo vuosikymmeniä vaihtelevalla tuloksella. Tässä kai lähdetään jo liikkeelle oletuksesta, että äitiyden arvioiminen hyvä-paha-akselilla on menneen talven lumia. Näissä novelleissa äidit ovat kadonneet, paenneet äitiyden taakkaa, tai he usein kokevat tulevansa nurkkaan ahdistetuiksi sovinnaisempien tytärten vaatimuksista. Kuolleet äidit yrittävät vielä herätä henkiin, tai vaikuttavat tytärten elämään haudan takaa.  Viimeisin novelli ”Melkein ihminen” kertoo kurssista, joka järjestetään kuoleville ja jo vainajille, ja siellä aiempien novellien ongelmaäidit kohtaavat sosiologisen intervention merkeissä. Kurssin tarkoituksena on pohtia, missä vaiheessa naisen elämä on alkanut esiintyä valintojen, ei kohtalon, spektrin kautta. Ideana loppunovelli on kiehtova, mutta toteutus tuntuu hieman päälleliimatulta.

Novellissa ”Vahva vanhemmuus” nyky-yhteiskunnan tekopirteä höpöhöpökurssien maailma esiintyy aidomman tuntuisena. Entisen suurtalouskokki Silla Sahanpään elämä työttömänä yksinhuoltajana ja te-toimiston pakkopullakurssilaisena nauratti ja itketti hyvällä tavalla. Kun Silla ei suostu avautumaan elämänsä kriiseistä jaxuhali-retoriikkaa pursuavalla kurssilla, häntä puhutellaan käytävällä ankarasti motivaation puutteesta. Samalla Silla saa sosiaalitoimistosta laina-auton, jotta hän voisi vihdoin matkustaa synnyinpaikkakunnalleen ratkaisemaan oman äitinsä arvoitusta, Viisitoistavuotiaan tyttären raskausuutinenkin painaa. Ovatko teiniäitiys ja yksinhuoltajuus todella näin periytyvää sorttia? Novelli ei sinänsä kommentoi ilmiöiden yleisyyttä, vaan kertoo ehkä enemmän yhteiskunnan asenteista köyhiin perheisiin.

Toinen suosikkinovellini oli ”Härän haju”, jossa valtion virastossa normaattorina työskentelevä Ritva itsenäistyy ja löytää lihallisen puolensa. Äidin kuoltua hän muuttaa kartanomaisesta residenssistä ihmisten ilmoille rivitaloon, jossa hän kohtaa sosiaalisen naapurin, tanssitaiteilija Helen Ellenin. Ritva joutuu tahtomattaan Helenin tytärten vahdiksi tämän tästä, sillä Helen on rakastunut eikä voi viedä lapsiaan seksitreffeille. Naapurinrouvan estottomuus järisyttää Ritvan maailmaan samalla, kun hän aistii esimiehestään kielletyn myskin tuoksun. Normaattorin tehtäväkin on muutospaineiden alla, ja mahdolliset yt-neuvottelut uhkaavat naista. Äidin siveä esimerkki on saanut Ritvan sonnustautumaan yksinäisessä asunnossaankin nukkumarintaliiveihin. Naapuruussuhteen käsittely oli tässä tarinassa se ”clue”, koska olen ymmärtänyt, että tämän tyyppinen ”yhteisöllisyys” on täysin katoavaa kansanperinnettä. Helen Ellen ei koe käyttävänsä Ritvaa hyväkseen, vaan pitää häntä aidosti ystävänään. Ritva taas ei ole tottunut tällaisiin spontaaneihin tutustumisiin, vaan pyrkii pitämään suhteen etäisenä puhumalla kesäverhoista. Epäsuhtaisesta naapuruussuhteesta saattaa kuitenkin syntyä molemminpuolista hyvää.

Viimeaikaisista lukukokemuksistani nostaisin Pöyliön rinnalle kimpassa luettavaksi Mirjam Lohen novellikokoelman Hissimusiikkia (2014), jossa oli vastaavanlaisia surrealistisia tunnelmia ja vahvaa yhteiskunnallisuutta.  Pöyliön novelleissa jatkuvuus on vahvempaa, kun taas Hissimusiikissa volyymin vaihtelu ja postmoderni kohina olivat varmasti tarkoituksellisia efektejä. Ironia/parodia-akselilla kirjan huumorissa oli jotain yhteistä Antti Holman sketsihahmojen (ja miksei Järjestelijä-romaaninkin) kanssa, ainakin tuo edellämainittu Ritva hieman muistutti minua Pahasen Leenasta.

PS: Olen myös yrittänyt tässä keriä auki ajatuksiani irlantilaisen Colm Tóibinin novellikokoelmasta Äitejä ja poikia (2006/2013), mutta teos oli sen verran kompleksinen, ettei arvio meinaa millään valmistua. Äideistä ja tyttäristä kirjoittaminen tuntuu helpommalta kuin äideistä ja pojista. Tai ehkä tällä bloggarilla on vain tilanne päällä…

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s