Kurkistus Italiaan, joka toimii

1155__verikosto3319En lukenut 90-luvulla dekkareita, mutta muistan Michael Dibdinin (1947-2007) teoksia olleen äitini kirjahyllyssä. Äitikään ei ollut intohimoinen dekkarifani, mutta luki ahkerasti kaikkea Italiaan liittyvää. Nyt sain käsiini Aurelio Zen-sarjan toisen osan, Verikoston (Gummerus, 1999, suom. Seppo Loponen), joka alkoi nyt viiveellä kiinnostaa, vaikka en suurkulutakaan ulkomaalaisten tuottamaa Italia-aiheista kirjallisuutta. Dibdin oli akateemisesti suuntautunut britti, joka vietti nuoruudessaan vuosia Italiassa englannin opettajana, jo 70-luvulla. Taatusti hän on dekkareitaan varten matkustellut ympäri maata myöhemminkin – sen verran monisyistä kulttuurintuntemusta hän tarjoaa.

Koen jopa lievänä vääryytenä sen, että eritoten englanninkielisen maailman kirjailijat rikastuvat Italia-aiheisella viihdeproosallaan, kun taas italialaista kirjallisuutta käännetään muille kielille vähemmän. Ulkomaalaisten kirjoittamista dekkareista olen kuitenkin pitänyt enemmän kuin toscanalaisen maaseudun ihanuuksista toitottavista matkakirjoista.

Vera Valan Italiaan sijoittuvat dekkarit ovat olleet positiivinen yllätys, mutta esimerkiksi Donna Leoniin en ole yrityksistä huolimatta taipunut. Huomaankin Dibdinin ja Valan teoksissa hengenheimolaisuutta, vaikka välissä on vuosikymmeniä, joiden aikana italialainen yhteiskunta on muuttunut. Aurelio Zen ja Ariana de Bellis ovat tietty erityyppisiä etsiviä, mutta kirjoitustyyleissä on paljon yhteistä. Ainakin rakkaus ruokaan, ravintoloihin ja asuinalueiden tarkka sosiologisviritteinen kuvaus yhdistävät heitä.

Aurelio Zen on keski-ikäinen, eronnut mammanpoika, joka uudessa elämänvaiheessaan on muuttanut takaisin yhteen äitinsä kanssa. Äiti on raahattu asumaan Roomaan suvun juurilta Venetsiasta, eikä kotoutuminen pääkaupunkiin ole ollut helppoa. Kaksikolla on asunto kävelymatkan päässä keskeisistä nähtävyyksistä ja taloudenhoitaja, joka on pääasiallisesti palkattu äidin vahdiksi. Zen pyrkii pitämään yksityiselämänsä äidiltä piilossa – esimerkiksi naisystäviä hän ei tuo äidille näytille. Miehen elämässä on menossa kuiva kausi romantiikan suhteen, tosin sitä tulee piristämään nuorehko konttoriapulainen Tania, joka on onnettomasti naimisissa.

Aurelio Zen on tehnyt pitkän uran rikoskomisariona tavallisessa poliisissa ja myöhemmin sisäministeriön hallinnoimassa Criminalpolissa. Dibdin on kärkäs korruption ja byrokratian paljastaja, tosin systeemin monimutkaisuutta ja urakehitykseen vaikuttavia hyvä veli-kerhoja kommentoidaan kevyen humoristisesti. Zen on kommunistisen vegetaristi-isän kasvattama vastarannan kiiski, joka tutkii yhteiskunnan yleistä juppiutumista kriittisesti. Tässähän eletään kiihkeintä pastellivärien, poreammeiden, laskettelukeskusten ja golf-lomien kulta-aikaa. Ysärihenkisyys aiheuttaa jo nostalgian aaltoja vuonna 2015 – alkuperäisteksti tosin on jo julkaistu vuonna 1990, eli tapahtumat sijoittunevat 80-luvun loppuun. Sarjassa on yhteensä 11 teosta, joista viimeisin on julkaistu postuumisti v. 2007.

Monella tapaa Zen on tyypillinen dekkarien poliisihahmo – ihmissuhteissa poukkoileva, yksinäisyydessä viihtyvä ja jopa viinaanmenevä. Teoksessa matkustetaan Roomasta Sardiniaan, jossa on tapahtunut äkkirikkaan grynderin ja hänen seurueensa poikkeuksellisen väkivaltainen teurastus. Oscar Burolon huvila ei sijaitse Costa Smeraldalla (yleisellä rikkaiden leikkikentällä), vaan sisämaassa, maatilalla, joka on restauroitu ultramoderniksi ja superturvalliseksi piilopirtiksi. Dibdin kuvaa sardinialaisen kulttuurin eristyneisyyttä, kapinallisuutta ja epäilevää suhtautumista ulkomaailmaan. Kylän raitin lounaanaluskävelyillä ”muukalaiset” huomataan välittömästi, ja mannermaalta tuleviin vieraisiin suhtaudutaan epäilevämmin kuin ulkomaisiin turisteihin – voivathan he olla pahaa tarkoittavia ministeriöiden kätyreitä. Saaren outo murre ja foinikialaiset juuretkin pääsevät sivulauseissa esille. Teos muistuttaa minua myös Jari Järvelän Tyttö ja rotta-teoksessa, jossa päädytään samoihin maisemiin tutkimaan luolien graffititaidetta. Orgosolo mainitaan tässäkin teoksessa, vaikka Dibdin ei käsittele kansantaidetta.

Verikosto on toimeksianto, jota voidaan jatkaa, vaikka sen tilaaja olisi jo kuollut. Lukija saakin ironisen koosteen kohtauksia ”siitä Italiasta, joka toimii”, sillä alamaailmassa aikatauluja noudatetaan paljon tunnollisemmin kuin byrokratian rattaissa. Tässä teoksessa jännitys keskittyy Zeniin itseensä kohdistuvaan tappouhkaan, vaikkakin hänet on määrätty ratkaisemaan kahta eri medioissa reposteltavaa verikostoa. Täytyy sanoa, että keskityin kirjassa enemmän pohtimaan komisarion sukutaustaa ja naissuhteita, sekä tuon ajan pinttyneitä sukupuolirooleja – tässähän työssäkäyvien naistenkin ykkösvelvollisuus on siivoaminen, vielä enemmän kuin kokkaaminen.

Uskon, että sarja on tarkoitettu luettavaksi oikeassa järjestyksessä. Sarja kiinnostaa minua ennen kaikkea laajennettuna nojatuolimatkana, sillä jokainen osa sijoittuu eri puolille Italiaa. Erityispisteitä kuivahkosta huumorista, joka kohdistuu usein etsivään itseensä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s