Oppimisen ja himon ylistys

john_williams_stonerJohn Williamsin (1922-1994) romaani Stoner (Bazar, 2015, suom. Ilkka Rekiaro) on hätkähdyttänyt kirjafriikkejä ympäri maailmaa kymmenisen vuoden ajan. Tästä vuonna 1965 julkaistusta romaanista otettiin aikanaan vain 2000 painosta, jotka nekään eivät kaikki myyneet. Teos nousi maailmanmaineeseen vuonna 2003, jolloin siitä otettiin uusi painos Vintage-kustantamossa. Sen arvon huomasivat monet kuuluisat kirjailijat – lukemani painoksen esipuheen on kirjoittanut irlantilainen John Mc Gahern, kun taas ranskankieliseen maailmaan teoksen toi Anna Gavalda käännöksellään. Viimeiset vuodet teos on niittänyt ylistystä kulttuuripiireissä ympäri maailmaa, joten on mahtavaa, että Bazar-kustantamo päätti myös suomentaa sen. Mielestäni Stoner on lukemistani Bazarin kustantamista teoksista taiteellisesti merkittävin, ja samalla se tuo virkistävää vaihtelua kustantamon kevyempään linjaan.

Kirjallisuushistorioitsijat ovat luonnehtineet Stoneria ensimmäiseksi ”kampusromaaniksi”, jonka genre on paisunut huomattavasti sitten 1960-luvun. Koska itse vietin puolet elämästäni yliopistomaailmassa, en ole koskaan ollut kampusromaanien suurin fani – aihepiiri tuntuu minulle liian tutulta. Lukiessani kaunokirjallisuutta olen halunnut aina sukeltaa mahdollisimman vieraisiin, ennalta-arvaamattomiin maailmoihin. Lukukokemuksena Stoner tuntui kuitenkin paljon muultakin kuin kampusromaanilta, sillä sen henkinen kypsyys ylitti sen, mihin olen yliopistomaailmaa kuvaavissa teoksissa tottunut. Vaikka tässä kommentoidaan pitkälti yliopiston kirjallisuuden laitoksen keskinäisiä suhteita, Williams ei sorru nokkelaan kalustettujen huoneiden pukudraamaan. Ja vaikka juonellisesti teoksessa on paljonkin ennalta-arvattavaa, kuten keski-ikäisen apulaisprofessorin rakastuminen nuoreen väitöskirjantekijään, teoksen kieli ja tapa jäsentää maailmaa nostavat sen muihin sfääreihin.

Romaanin aika-akseli on viitisenkymmentä vuotta, eli se kuvaa William Stonerin elämää nuoresta ylioppilaasta kuolemaan juuri eläköityneenä vapaaherrana. Stoner ei ole erityisen rohkea eikä eteenpäinpyrkivä kaveri, vaan ehdotus yliopisto-opinnoista tulee hänelle perheen tilalla käyneeltä agronomilta. Köyhät vanhemmat tahtovat ainoalle lapselleen parasta, joten poika lähetetään Missourin yliopistoon hakemaan korkeampaa oppia tilanhoitoon. Stonerista ei kuitenkaan tule agronomia, vaan hän hurahtaa kirjojen maailmaan ja valitsee urakseen englantilaisen kirjallisuuden opetuksen. Stoner ei ole tutkijatyyppiä, eikä hänellä ole sosiaalisia kykyjä edetä uralla yliopiston hallinnossa. Hän jää laitokselle rivilehtoriksi ja myöhemmin edistyy apulaisprofessorin virkaan. Opettajan urallaan hän kokee vaihtelevasti välinpitämättömyyden ja innostuksen jaksoja – hän on kohtuusuosittu, mutta vaativa luennoitsija, joka pakottaa nuoret opiskelemaan keskiajan retoriikkaa. Kun hän vihdoin saa tohtoriopiskelijoiden tutkijaseminaarin vastuulleen, hän herää henkiin pedagogina samalla, kun rakastuu Katherineen.

Stonerin elämässä on kolme naista, vaimo Edith, tytär Grace ja lyhytaikainen rakastettu Katherine. Edith on oikukas, kylmäkiskoinen ja introvertti kotirouva, jolla on satunnaisia luovuuden puuskia, mutta joka enimmäkseen sairastaa uupumusta makuuhuoneessa, jonka ovi sulkeutuu avioliiton iloille. Grace tulee pitkälti isän hoitamaksi varsinkin varhaislapsuudessa, sillä Edithin hermot eivät kestä vaippapyykkiä eikä yösyöttöjä. Stoner esiintyy tässä kärsivällisenä, edistyksellisenä aviomiehenä, joka ei kuitenkaan tee uhrauksistaan numeroa. Isyysjakso sijoittuu tässä 20-luvulle, jolloin naiset leikkaavat itselleen jazz-tukan ja opettelevat tupakanpolttoa, mutta ei Edith esiinny feministisesti vaativana tapauksena. Perhe-elämä ei ole Stonerille voiman lähde eikä pakopaikka – se on vain realiteetti, joka on hyväksyttävä. Tytärtään hän rakastaa enemmän kuin vaimoaan, mutta suhde ei ole helppo vaimon keksittyä keinoja pitää lapsi etäällä isästään.  Avioliitto on onneton, mutta mies oppii elämään vaimonsa kanssa rinnakkain vähäpuheisessa taloudessa.

Katherinen ja Stonerin suhde on teoksen ”pihvi” tai kulminaatiopiste – se kohta elämässä, joka saa Stonerin kerrankin tuntevan elävänsä. Romaani tiivistyy seuraavaan lauseeseen:

”Willliam Stonerille selvisi neljäntenäkymmenentenäkolmantena elinvuotena se, mikä oli selvinnyt muille paljon nuorempana: että ihminen, jota rakastamme aluksi, ei ole sama ihminen, jota rakastamme lopuksi, ja ettei rakkaus ole päämäärä, vaan kehitys, jossa yritetään oppia tuntemaan toinen toistaan.”

Vaikka teos ei ole omaelämäkerrallinen, sen sisällöstä on kaivettu omakohtaisuutta. Historiallisesti se sijoittuu jo aikaan ennen kirjailijan syntymää, mutta on kuvaavaa, että Williams on julkaissut sen juuri tuossa maagisessa 43 vuoden iässä.

Rakkauden kuvaus on lihallista, mutta ei erityisen eroottista – Williams painottaa suhteen intiimiyttä ja sen aikaansaamaa rentoutumista. Lukemisen ja lihallisen himon Stoner kokee pitkälti samankaltaisina, ja rakkauden symboliksi nousee pariskunnan jaettu kirjahylly Katherinen opiskelijaboksissa. Noin vuoden kestävä suhde muuttaa Stonerin perusteellisesti, mutta aikaansaa myös vanhenemista suhteen päätyttyä. Nuoriin opiskelijaneitoihin hatkahtamisesta ei tule hänelle tapa, vaan Katherine jää miehen elämän ainoaksi aidoksi rakkaussuhteeksi – loppuelämän hän suree eroaan ja rohkeuden puutettaan.

John Williamsista tiedetään, että hän oli luovan kirjoittamisen opettamisen uranuurtajia Yhdysvalloissa. Tästä kontekstista voidaan todeta, että Stoner on monella tapaa esimerkki tasapainoisesta romaanista, jossa on poikkeuksellisen vahva kertojan ääni. Stoneria lukemalla taatusti oppii paljon romaanin rakentamisesta, sillä juoni on tässä perinpohjin klassinen. Teema on vuoteen 2015 mennessä puhkikulutettu, eli näillä aineksilla olisi voinut aikaansaada täysin mitäänsanomattoman teoksen. Kuten tiedämme, kehityskertomuskin on romaanimuotona perin läpikoluttu genre. Keski-ikäisen ja keski-luokkaistuneen valkoisen miehen elämäntuska on jotain kovin mainstreamia, mutta tämä teos ei tuntunut keskivertopläjäykseltä.

Koin itse teoksen vahvuudeksi sosiaalihistoriallisen otteen, jossa kuvataan myös Stonerin maalaisia juuria ja vieraantumisen kokemuksia akateemisen eliitin parissa. Teos kertoo syvällisesti Yhdysvaltojen luokkaeroista, yksilön suhteesta sotahistoriaan, pasifismista ja sukupuolten välisistä konflikteista. Rotukysymystäkin sivutaan, tosin ohuesti. Yhdellä mustalla palvelusmiehellä on tässä nimikin. Tobe ottaa Stonerin paikan hänen vanhempiensa tilalla uskottuna miehenä, mutta hänen kohtalostaan emme saa kuulla enempää vanhempien kuoltua.

Suosittelen Stoneria eritoten akateemisessa maailmassa rämpiville tovereille, joiden on vaikea ymmärtää yliopistokulttuurin muutosta. Tämä romaani kun antaa mahdollisuuden verrata prosesseja täällä ja nyt toisen maan aiempiin prosesseihin. Esimerkiksi kyykytys, työpaikkakiusaaminen ja työntekijän tehtävien kaventaminen absoluuttiseen minimiin niin, että päteväkin henkilö saadaan jouhevasti ulostettua, ovat olleet tunnettuja mekanismeja jo kauan ennen SSS-hallituksen ehdottamia koulutuspoliittisia leikkauksia. Ja jos itse opettaisin yliopistolla, yrittäisin keksiä keinon ympätä Stonerin osaksi minkä tahansa kurssin lukemistoa. Ehkä vielä jonain päivänä…

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s