Solidaarisuus sydänjuuria myöten

Joulun ajan ehdoton piristys on ollut Hertta Kuusisesta kertova tv-sarja Punainen kolmio, joka tyylikkäällä puvustuksellaan ja tarkalla ajankuvallaan lievitti piirun verran tämän katsojan historiakuumetta. Moniosaaja Heidi Köngäs on sekä ohjannut ja käsikirjoittanut tv-sarjan, sekä julkaissut romaanin Hertta (Otava, 2015). Sarja ja romaani eivät ole identtisiä, joten sarjan nähneillekin romaani taatusti tarjoaa uuden tulokulman ajan henkeen ja merkittävän ”uuden naisen” legendaan.

Molemmat tuotokset ovat mielestäni tasavahvoja; olisin ehkä mieluummin lukenut romaanin ennen tv-sarjan näkemistä, sillä olisin silloin voinut muodostaa lukemastani vapaampia assosiaatioita. Romaanissa varsinkin Yrjö Leinon hahmo vahvistuu entisestään, ja kolmantena kertojana on Etsivän keskuspoliisin natsisympaattinen johtaja Riekki.

Hella Wuolijoki ja Hertta Kuusinen tunnettiin ”majakkana ja perävaununa”, ja myös ompelijatar Martta Koskisen keskeinen rooli kommunistisessa maanalaisessa toiminnassa tulee teoksessa hyvin esiin. Koskisen kuolemantuomio tuntuu tässä palapelissä täysin kohtuuttomalta; todennäköisesti Hertta olisi saanut osakseen saman kohtalon, ellei olisi ollut Otto Wille Kuusisen tytär. Romaanissa kuvataan Leinon ja Kuusisen yhteiselämän harjoittelua Marlebäckin kartanossa enemmän kuin tv-sarjassa. Molempia, Herttaa ja Yrjöä, uhkasi sodan aattona ja sen aikana työttömyys, mutta luontaisella nokkeluudellaan Hertta hommasi itselleen ja sulhaselleen työpaikat, itselleen Neuvostoliiton lähetystön kielen opettajana ja tulkkina, ja Leinolle pehtorin paikan Wuolijoen kartanosta.

Vaikka teoksessa kuvataan vapaan naisen ja naimisissa olevan miehen suhdetta, kyseessä ei ole tyypillinen kolmiodraama, sillä Hertta ei kunnon kommunistina sallinut itselleen mustasukkaisuuden tunnetta. Leinon elämässä vaikuttivat molemmat ex-vaimot, joista ensimmäinen, Alli Simola vaikutti hyvinkin kiinnostavalta persoonalta. Alli jätti Leinon kasvattamaan heidän yhteistä tytärtään opiskellakseen Kööpenhaminassa kasvissyöntiä ja kukkaistiedettä. Nainen, joka jo 20-luvulla vannoi raakaruoan nimeen, tuntuu oudon anakronistiselta; hän myös perusti Helsinkiin ensimmäisen kasvisravintolan. Allissa ja Hertassa on paljon samaa aatteen ehdottomuutta, kun taas Leinon toinen vaimo Ulla on sovinnainen kansankynttilä, varsinainen siveyden sipuli.

Kun 30-luvulla Suomeen alkoi kiiriä huhuja Siperian kuolemanleireistä, osa kommunisteista ottivat ne vakavasti, varsinkin jos ne tulivat yksityisistä lähteistä. Kirjeenvaihto Neuvostoliittoon oli tarkasti monitoroitua, ja Herttakin kärsii uutispimennosta, vaikka hänen isänsä olisi kai voinut asiaan vaikuttaa. Juri-pojan kohtalo on surullinen ja järkyttävä, eikä selitys ”äiti lähtee, jotta kaikilla lapsilla olisi lämmin ja hyvä” todellakaan toimi lastenkotiin hylätyllä viisivuotiaalla. Hertan saumaton usko Neuvostoliittoon on hänen sokea pisteensä, jota ilman hän tuskin olisi selvinnyt kahdesta pitkästä vankilareissustaan.

Toisen vankilareissun takana ei edes ole tuomiota, vaan kommunisteja pidettiin jatkosodan aikana ”turvasäilössä” – turvassa keneltä, fasisteilta, Neuvostoliitolta vaiko itseltään? Teoksen valoisin hetki liittyy paluuseen vankilasta, kun tuhatpäinen joukko on odottamassa Herttaa ja muita naisia Helsingin asemalla. Vastaanottokomiteaan ei tosin kuulu maan alle kadonnut Leino. Näin Hertta muistelee kokemaansa lämpöaaltoa äitinsä yltäkylläisessä kodissa:

”Makaan silmät auki ja mietin, miten väkevä sana onkaan solidaarisuus, kuinka pyyteetön voi olla ihmisten välinen luja ja tinkimätön myötätunto. Se on kuin joku arka eläin, joka ilmestyy vain halutessaan, jota ei voi koskaan pakottaa esiin. Solidaarisuudella on täysin vapaa oma tahto. Se käyttäytyy aivan samoin kuin rakkaus ja ystävyys, liikkuu vapaasti ja pakottamatta, tulee kun hetki on sopiva ja tarttuu ihmissydämestä toiseen.”

Hertan ja hänen äitinsä Saiman suhde tuntuu mutkattommalta kuin suhde vallanhimoiseen isään. Saima Kuusisen maalaisaateliset juuret Keski-Suomen Luhankaan ovat hyvinkin kiinnostava linkki, varsinkin kun kyläläiset piilottelivat Herttaa ja Leinoa talvisodan aikaan erittäin ankarissa oloissa. Vaikka Hertta rakastaa kaupunkilaiselämän pieniä iloja, kuten Fazerin ja Ekbergin kahviloita, hänessä on myös aimo annos maalaistyttöä. Toisaalta puoluetoverit syyttävät Herttaa ja tämän äitiä ”hienostelusta”, sillä kumpikaan ei suostu täysin luopumaan elämänsä pienistä mukavuuksista kommunismin vuoksi. Neljääkymppiä lähestyvän naisen rakkaus äitinsä lihapulliin on liikuttavaa, varsinkin kun hän itse ei ole talousihmisiä.

Teos on rankoista tapahtumien keskellä poikkeuksellisen vahva ja elämäniloinen. Hertta Kuusisen iloinen luonne juontaa juurensa suht onnellisesta lapsuudesta, ja kirjassa osoitetaan hienosti hänen voimiensa ainainen paluu. Hertan monikielisyys, sivistyneisyys ja oppineisuus vaikuttavat myös hänen elämänhaluunsa. Ottaen huomioon, ettei hänellä ollut muuta muodollista koulutusta kuin lukio (mikä tietysti tuohon aikaan on ollut naiselle jo korkea koulutus), olisin ehkä halunnut lukea hieman lisää hänen ajoistaan Moskovan puoluekaaderikoulussa. Hertan retoriset taidot ainakin tekivät tv-sarjassa vaikutuksen Vappu Nalbantoglun tulkitsemana.

Yrjö Leinon bakteerikammo oli teoksen humoristisin detalji, mikä viittaa jo lievään mielenterveyden ongelmaan. Tälle nauroin ääneen siksikin, että luin teosta samana päivänä, kun olin käynyt hygieniapassikokeessa ja testissä esiinnyin erittäin törkyisin kynsin. Kirkuvanpunaisen lakan rippeet huusivat jynssäämistä, ja mietin, kuinka Leino olisi niihin suhtautunut.

 

Unelmien poikamies

Pete on herkkä mohikaani, äiti Ammaa palvova energiahoitaja, rockbändin kitaristi-solisti ja omien polkujensa kulkija, karskin komea Camel-mies. Hänellä on käynyt tasainen flaksi naismaailmassa 15-vuotiaasta saakka, ja vähän kaikkialla pääkaupunkiseudulla on muistomerkkejä hänen eksistään. Peten ikä on monille mysteerio, mutta hänen naisystävänsä vain nuorentuvat ja kaunistuvat. Kun tapaamme hänet, hän on jo pitkällä oman egonsa musertamisessa ja ihmissuhteisiin takertumisesta luopumisessa. Siis hän on unelmien poikamies, harvinaista herkkua sinkkumarkkinoilla. Itsenäinen, henkinen, liikunnallinen, musikaalinen ja tarkasti terveydestään huolehtiva. Iske siis kiinni, jos vain voit!

Tällainen on epäluotettava kertoja Jessica Sunin esikoisromaanissa Hoito (Tammi, 2014). Teoksen nimi viittaa sekä ohimenevään suhteeseen että vaihtoehtohoitojen riemunkirjavaan teollisuuteen, josta varsin monelle on tullut mukava lisätulojen lähde. Kertoja tässä ei ole erityisen menestynyt hoitaja, vaan hän oikeastaan elättää itseään raksahommissa. Hoitojen antaminen on hänelle puolivakava harrastus, johon hänellä on varaa yhtenä päivänä viikossa. Keikkahoitoja hän antaa rikkaille asiakkaille myös tilauksesta kuljettaen hoitopöytää paikasta toiseen, erityisesti juhlapyhien aikaan. Aika usein hän antaa potentiaalisille hoidoilleen ilmaisia hoitokertoja, joiden kautta naiset innostuvat palaamaan hänen hellään huomioonsa.

Kuulostaako tutulta? Pohjimmiltaan romaani kertoo epävakaasta parisuhteesta, jossa toinen on pesunkestävä narsisti ja toinen läheisriippuvainen nössö. Narsistin pauloihin joutumisen saaga ei ole erityisen innovatiivinen, jos lukija on naistenlehtiä ja Inhimillistä tekijää seurannut. Suhteen nainen on nimetön, eikä hänelle myöskään anneta kertomuksessa ääntä kuin satunnaisten repliikkien muodossa. Hän ei kuitenkaan ole kertomuksessa viaton uhri, vaan kyllä hänestäkin löytyy ärsyttäviä piirteitä. Suhteen kuvaus on siinä mielessä tasapuolista, ettei se herätä suuria säälipisteitä kumpaakaan kohtaan. Pitkälti tilanne on Apulantaa siteeraten ”pahempi toistaan.” Nuori nainen on koulutettu, kielitaitoinen, kosmopoliitti toimija, kun taas Peten historiaan mahtuu iso järkäle elämänkoulua. Naisen retkahtaminen mieheen, joka haluaisi kieltää tältä sekä aiemmat ystävyyssuhteet että lukemisen, onkin puhtaasti seksuaalista.

Häiritsevällä tavalla Peten ja nuorikon kuhertelu muistutti minua Heikki Lampelan ja Hanna Kärpäsen kohusuhteesta. Suuri ikäero, pelehtiminen julkisilla paikoilla, riskinotto ja dramaattinen sarjaeroaminen kuuluvat keltaisen lehdistön onnellisuuden reseptiin. Teoksen tarkoituksena on kai parodioida näitä päivittäisiä mediaulostuloja, mutta kerrottuna yksipuolisesti Peten suusta parodia jää jotenkin puolitiehen. Miehen huumorintajutonta narratiivia on paikoitellen tuskaista lukea. Egon murskaaminen on hänen suurin kliseensä, mutta hän toistaa myös suhteen edetessä ”itsensä työstämisen” ja ”emotionaalisen kerjäämisen” metaforia.

Enemmän kuin suhteen kuvauksesta pidin new age-maailman lähiluennasta.  Teos antanee hyviä vinkkejä siitä, kuinka tunnistaa manipuloiva terapeutti. Todellakaan suurin osa heistä ei pyydä hoidettaviaan seksisuhteeseen, mutta vastaavaa aivopesua esiintynee myös muilla tasoilla. Yleensä se, että ammattilainen kertoo asiakkaalleen ensimmäisellä tapaamisella jotain hyvin intiimiä elämästään, on hälyttävää. Näin toimii teoksen Pete, ja valitettavasti itsekin olen kohdannut muutamia vastaavia sankareita, suunnilleen samoin repliikein.

Ruotsinlaivakuvaus sekä retket Vantaan baarien tahmaiseen maailmaan nostivat kerronnan kohti karnivalismia, eli isot pointsit näistä irtiotoista! Pidin myös Peten ja Susannan Aasian-odysseian kuvauksessa, vaikkakin se jäi juonessa jokseenkin irralliseksi.

Hoito rikkoi sopivalla tavalla joulun lukumaratoonini harmittoman hyvän mielen flow’n. Teksti on kielellisesti kevyttä ja nopealukuista, mutta tunnelmaltaan läpikotaisen angstista. Myös tässä vietetään joulua – valtapelien, mustasukkaisuuden ja vainoharhan kyllästämää juhlaa. Tämä oli viimeinen rasti, jolle ehdin noin 42 tunnin rupeamalla – pari muuta teosta jäi kesken ja ison osan aikaa käytin seuraavan teoksen arpomiseen.

Teosta suosittelen jokaiselle, joka on joskus käynyt Viisas elämä– tai Hengen ja tiedon messuilla. Ymmärrätte varmasti ilman selityksiä, miksi.

Lumihanhen siivin

Rakastetun tarinankertoja Maeve Binchyn (1939-2012) tuotanto toimii usein kuin ”kanakeittona sielulle” – ainakin itse palaan siihen aina, kun ulkona tuulee ja sisällä on vilu. Romaani Seitsemän talvista päivää (WSOY 2013, suom. Päivi Pouttu-Delière) jäi hänen viimeisekseen. Lisäksi häneltä on julkaistu postuumisti kaksi novellikokoelmaa.

Seitsemän talvista päivää kertoo Stoneybridgen uneliaasta kylästä länsi-Irlannissa Atlantin rannalla. Kylän nuoriso on valunut Britanniaan, Australiaan ja Amerikkaan jo monen sukupolven ajan. Vähemmän kyvykkäät ja kapinalliset pakenevat juuriaan vain Dubliniin, mutta pääkaupunkikin on tarpeeksi kaukana uuden elämän aloittamiseen. Stoneybridgeä johtavat Ryanin ja O’Haran mahtisuvut, joiden mainetta eivät korista ulkomaiset vävyt, saati aviottomat lapset. Kylästä lähteneet ovat oppineet kertomaan sinne jääneille hyvin taloudellisen version nykyelämästään.

Teoksessa seurataan Stone House-nimisen rakennuksen elvyttämistä ja muuttamista hotelliksi. Stone Housen vanhoista omistajasiskoksista on elossa enää Queenie, joka toivoo talolleen elinvoimaisen jatkajan. Sen pelastajaksi saapuu suoraan New Yorkista energinen keski-ikäinen sinkkunainen Chicky, joka on viettänyt lapsuuden kesiään outojen neitien keittiötouhuja seuraten. Chicky kokee etäisyyttä moneen paikalliseen sukulaiseensa, mutta haluaa silti aloittaa uuden elämän itselleen rakkaassa luonnonmaisemassa.

Hotellin vierailla ja myös henkilökunnalla on takanaan vaikeuksia ja traagisia tapahtumia. Teos koostuukin kymmenestä vinjetistä tai elämäntarinasta, joita voisi erillisinä novelleinakin lukea. Tarinoita yhdistää henkilöiden päätyminen Stoneybridgeen, usein enemmän sattumalta kuin suunnitellusti. Pidin erityisesti siitä, että teos levitti siipensä laajalti Irlannin saaren ulkopuolelle – Kaliforniaan, Britanniaan, Ruotsiin ja maailmaa kiertäville risteilyaluksille. Teoksessa linnut ja lintubongaus ovat keskeisessä asemassa, ja erityisen rakkaita henkilöhahmoille ovat eri lajiset hanhet. Koskettavin tarina liittyi itsemurhaa hautovaan nuoreen, Shay O’Haraan, joka pelastetaan vetoamalla tämän lintutuntemukseen. Islannista Irlantiin talvehtimaan tulevien meri- ja lumihanhien näky rantakallioilla oli pysäyttävää.

Nauroin ääneen lukiessani dublinilaisesta Wallin pariskunnasta, joiden elämä keskittyi erilaisiin kilpailuihin osallistumiseen. Walleille viikko ilman kilpailuvoittoa oli ankeuden perikuva. Tarinassa kysytäänkin, millainen on itseään kunnioittava kilpailunharrastaja. Millaista tyydytystä ihminen saa siitä, ettei ole maksanut matkoistaan tai kodinkoneistaan? Pariskunta joutuu hääpäivää juhlistamaan Stoneybridgeen, sillä eräässä kilpailussa Pariisin-matkan voitti pariskunta, joka selvästi rikkoi kilpailun sääntöjä. Lohdutuspalkinto ei heitä aluksi lämmitä, mutta paikan yhteisöllisyys saa vaativammatkin asiakkaat pian haltioitumaan.

Binchyn kerronnassa leimallista on sydämellisyys, viattomuus ja tietynlainen yltiöpositiivisuus. Kuitenkin henkilöhahmot ovat monisärmäisiä ja yhteiskuntaa analysoidaan syvällisesti. Kokoelmassa aika-akseli on kolmisenkymmentä vuotta, ja Binchy näyttää oivallisesti, kuinka jälkijättöinen ja taikauskoisen uskonnollinen maa on ollut vielä 1980-luvulla. Chickyn koominen kaksoiselämä rouva Starrina, amerikkalaisen interrailaajan leskenä, kertoo paljon siitä, kuinka ahdistavia instituutioita avioliitto ja ydinperhe ovat maassa olleet pitkään. Chicky siis joutuu esittämään leskeä kyläyhteisössä, vaikka ei tosiasiassa ole koskaan ollut naimisissa lunastaakseen kunniallisen naisen statuksen. Teos ottaa myös kantaa maanviljelijöiden ahdinkoon ja sukutilojen traagisiin lopettajaisiin.

Teos oli täydellinen joulun ajan hittikirja, jossa talvinen luonto pääsi loistamaan. Ruokaa siinä laitettiin myös antaumuksella, enkä olisi pannut pahakseni, jos mukana olisi ollut muutama resepti. Teos saattaa herättää voimakasta matkakuumetta – ainakin minua syrjäseutujen perhehotellit kiinnostavat kovasti, ja haluaisin viettää lomaa paikassa, jossa muihin matkalaisiin tutustuu saman illallispöydän ääressä.

Tämä oli lukumaraton-haasteeni rasti numero 4. Luin teosta joulunpyhien jälkeisenä sunnuntaina, kun suklaata oli vielä liikaa jäljellä. Teos sai aikaan ajattomuuden illuusion, eli en tiedä, montako tuntia sen äärellä kulutin. Kirjan rakenteen vuoksi se todennäköisesti tuottaa eniten iloa, jos lukujen välillä pystyy hengähtämään reilusti.

Amiraalin viimeinen vieras

Lukumaratonin rastilta numero kaksi löytyi herkkä ja runollinen nuortenkirja, Maria Aution Varjopuutarha (Karisto,2014). Teoksessa seikkailee 17-vuotias lukiolainen Pihla, joka on elänyt elämäänsä kolmivuotiaasta saakka erityislapseksi leimattuna. Pihlalle on annettu autismidiagnoosi, joka viittaa ehkä lähimmin Aspergerin syndroomaan. Hän on aistiyliherkkä erityisesti äänille ja hajuille, fyysisesti muita kömpelömpi, kasvoiltaan usein ilmeetön. Hänellä on ollut aina erityisiä intressin kohteita, kuten dinosaurukset, kasvit ja paikallishistoria, mutta ei vaikuta klassisen pakkomielteiseltä niiden suhteen. Naapurustossa Pihla tunnetaan avuttomana ”vammaisena”, jolle kioskilla käyminenkin oli lapsena haasteellista. Pihla ei aina löydä määrättyihin paikkoihin ja hermostuessaan hänen kätensä vispaavat pakkoliikkeenomaisesti. Näin hän näkee itsensä:

”Otsassani luki ”outo” kaikilla maapallon kielillä. Toiset vainusivat sen jo kaukaa, toisten piti syynätä vähän tarkemmin. Mutta keneltäkään se ei jäänyt huomaamatta.”

Luin äskettäin samantyyppisen teoksen epilepsiasta, Satu Mattila-Laineen Parantolan (myös Karistolta), ja Varjopuutarha muodostikin tälle kiinnostavan peilin. Tässä romaanissa aikamatkailun teemaa ei viedä yhtä pitkälle kuin Parantolassa, vaan huomio kohdistuu Pihlan kasvukertomukseen, erityisesti karuihin muistoihin ensimmäisestä kouluvuodesta. Pihla joutuu jo ekaluokalta erityisluokalle, jossa hänen kaverinsaantimahdollisuutensa heikkenee, kun opettaja keksii eristää tytön sermillä muusta luokasta ja määrää tälle henkilökohtaisen avustajan myös välitunneille. Vessasta tulee ainoa paikka, jossa Pihla saa hetken hengähtää.

Ensimmäisen luokan keväällä luokkaan tulee paikallisesta perhekodista ylivilkas Matja, jonka kanssa ystävyys sujuu hetken lupaavasti. Pihla ja Matja ovat luonteiltaan kuin yö ja päivä, mutta jaettu yksinäisyys pohjustaa tutustumista. Ystävyys kääntyy kuitenkin kiusaamispainajaiseksi, joka saa jatkoa Pihlan nykyisyydessä järkyttävin seurauksin.

Kaunein ulottuvuus kirjassa liittyy rämettyneeseen ammattikoulun takapihaan, jolla on 1700-luvulla sijainnut geometrisesti symmetrinen kartanon barokkipuutarha. Vaikka teos ei sijoitukaan leimallisesti mihinkään kaupunkiin, en voinut olla näkemättä tapahtumia meidän läheisen amiskan takapihalla, jossa on erityisen huonosti hoidettu rämeikkö. Maantieteellisillä koordinaateilla ei tässä tarinassa ole suurta merkitystä.

Puutarhan saloista Pihla kirjoittaa tulevalle rakastetulleen, unelmien poikaystävä Kronokselle, ajan jumalalle. Puutarhan tilannut amiraali on kirjassa merkittävä henkilö, hänen järjestämänsä juhlat tuovat glamouria kerrontaan, ja Pihla myös spekuloi puutarhureiden identiteeteillä, jotka historian kirjoista on systemaattisesti jätetty pois. Rämeikössä hengailu valitettavasti kääntyy Pihlalle kohtalokkaaksi, mikä saa hänen vaihtamaan historian kurssityön aihetta Ulrika Meinhofiin.

Perheen nykyisyydessä tapahtuva telttamatka Keski-Eurooppaan herätti minussa nostalgian puuskan, sillä en ole ainakaan kahteen vuosikymmeneen kuullut ainoastakaan perheestä, joka olisi matkustanut näin nostalgisesti.

Juoni on hyvin vaiheikas ja toiminnallinen. Pihlan ja Matjan suhteen lisäksi siinä puidaan syvällisesti Pihlan äitisuhdetta, äidin ylihuolehtivaisuutta ja myöhempää kriisiä. Pihlan oma ääni on vahva ja uskottava. Sosiaalisesti kömpelön tytön kielenkäyttö ei vaikuta lainkaan ”vammaiselta” ja teoksesta jää tuntu, että tyttö pääsee vielä pitkälle elämässään.

Luin viime talvena Aution Paperisudet, joten tämä on jo toinen teos häneltä samana vuonna. Koin tämän teoksen vahvemmin kuin aiemman, ehkä siksikin, että tunnen monia autismin kirjon diagnoosin saaneita nuoria ja koin teoksen kertovan monesta heistä – ei räikeästi alleviivaten, vaan pohjamudissa luontevasti rämpien. Loppua kohti moni käänne itketti.

Suurajoista neppiskisoihin

Vuosi 2015 on ollut käänteentekevä lukuvuosi siksi, että olen oppimassa kahta uutta taitoa: elektronisten kirjastojen käyttöä ja kirjojen lukemista kännykän pieneltä ruudulta. Kännylukemiseen minut houkutteli aatonaaton liikenteessä Onnibus-yhtiö, joka tarjosi matkustajilleen kuutta ilmaista teosta Adlibris-nettikirjakaupan kautta. Latasin kirjoista neljä ja olen jo suht tyytyväisenä lukenut niistä kolme teosta kokematta silmieni rasittuvan liikaa. Tätä ”ilosanomaa” en kuitenkaan aio välittää liikaa, sillä ihmiset ovat hyvin erilaisia lukijoita ja monille liika ruutujen tuijottaminen voi käydä terveydelle haitalliseksi. E-kirjojen lukeminen ei minulla ole merkittävästi vähentänyt painetun sanan tenhoa, mutta pidän siitä, että lukemiseni ei ole sidottu esimerkiksi kirjastojen tai kirjakauppojen aukioloaikoihin.

Leena Lehtolaisen Veren vimma (Tammi, 2003) on yksi ilmaisista teoksista. Omassa lukuhistoriassani se on neljäs Maria Kallio-romaani, ja olo oli kuin olisi kotiin palannut. Tällä romaanilla aloitin myös vuodenvaihteen lukumaraton-haasteen. Sopivan vauhdikas aloitus, onhan teoksen teemana moottoriurheilu, rallitähteys ja siihen liittyvä mediajulkisuus. Teos asettuu osittain joulunajan maisemiin, vaikka joulun vietto ei siinä olekaan keskiössä. Tapahtumapaikkana on Maria Kallion tutuksi käyneen Espoon lisäksi läntinen Uusimaa, erityisesti Kirkkonummen ja Inkoon seudut. Varsinainen draama keskittyy sodanjälkeiseen aikaan, jolloin Porkkalan alue oli noin vuosikymmenen ajan neuvostomiehityksen alaisena.

Luin myös haasteen aikana Luminaisen (Tammi, 1996). Vasta teoksen aloitettuani huomasin lukevani sitä toista kertaa, mutta koska en muistanut juonesta paljoa, lukukokemus oli edelleen täyteläinen. Kuitenkin tällä kertaa innostuin enemmän Veren vimmasta, sillä siinä käsiteltiin minulle vieraampia aihepiirejä kuin radikaalifeministinen aktivismi ja uskonlahkot. Tekemättä pahaa juonipaljastusta uskallan väittää, että Veren vimman juoni oli loppuun saakka yllätyksellinen. Historiallinen ote ja ”tarina tarinan sisässä” toimivat muuten arkisen ja teknisen kerronnan ehdottomina elävöittäjinä. Lehtolaisen kirjoissa arkisuus on usein valttia, sillä hän onnistuu tuomaan poliisin työn alas jalustaltaan, mutta useamman kirjan lukeneena jatkuvat viittaukset hätäsalmiakkiin, whiskyyn, punk-ikoneihin ja pasta-ateroihin saattavat puuduttaa. Tässä teoksessa päästiin pitkälle Maria Kallion persoonasta ja kotihuolista, vaikka niillekin on annettu paljon tilaa.

Rallikuski Sasha Smedsin sukukronikka on mehevä, tosin lukija voi olla montaa mieltä melodramaattisesta suhdekuviosta. Sasha rallikuskina ja luomutilan isäntänä on ”erilainen” julkkishahmo, jonka ympärille yritetään luoda jonkunlaista pyhimyksen auraa. Suvun naisten omapäisyys ja täydellinen jalat maassa-asenne tuovat kerrontaan syvyyttä. Luomutilan tuvassa on totuttu jatkuviin toimittajien kestityksiin, mutta emäntäväki elää omaa aikatauluaan. Laajennetun perheen teema on kiinnostava jo sinänsä, eli olisin voinut lukea romaanin heistä ilman rikos- ja ralliteemaa.

Arjen poliisityön tasolla Lehtolainen ottaa kantaa naispoliisien asemaan työyhteisössä ja korruption mahdollisuuteen roskalehtien juttuvinkkien kautta. Ursula-niminen kollega aiheuttaa tässä paljon harmia perättömän seksuaalisen häirinnän ilmoittajana ja vinkkipalkkioilla rikastujana. Maria Kallion esimiesasema joutuu syyniin, sillä häntä epäillään puolueellisuudesta miespuolista kollegaa kohtaan. Ursula syyttää häntä ”ainoan naisen syndroomasta” eli solidaarisuuden puutteesta naiskollegoja kohtaan. Äitiyden, naiseuden ja myös ulkonäköpaineiden aiheuttamat hankaluudet nostavat päätään läpi teoksen. Myös lasten kasvattaminen ympäristössä, jossa väkivallan uhka on jatkuvaa, askarruttaa.

Hauskin detalji liittyi postipakettiin, jonka Maria Kallio saa vaaralliselta rikolliselta, ja jonka uskotaan sisältävän pommin. Postiin saapuu poliisin pommiryhmä lähetystä analysoimaan, mutta paketista paljastuukin nukkekoti, jonka pitkäaikaisvanki on tehnyt puhdetöinään. Muiden lapsituttujen puutteessa lahja kohdistuu poliisin skidille. Vastalahjana Maria lähettää vangille itse leipomiaan pipareita. Kapinallisen punkkarin sisältä alkaa kuoriutua yllättäviä piirteitä, kuten talousmartta ja työyhteisön emo.

Molemmat lukemani teokset ovat ehdottomia rikoskirjallisuuden klassikkoja, jotka ovat kestäneet hyvin ajan patinan. Tästä kertoo myös uusien painosten otto ja teosten saatavuus äänikirjoina. Maria Kallio-sarjan uusin osa, Surunpotku, puhuttelee minua myös, sillä olisin kiinnostunut seuraamaan, kuinka Espoossa pärjätään teini-ikäisten ja aikuistuvien nuorten kanssa.

Kokonaiskäsitystä Kallion urasta minulla ei edelleenkään ole, koska olen seurannut hänen vaiheitaan satunnaisesti ja väärässä järjestyksessä. Ylipäänsä minusta ei ole luonteeni vuoksi minkään kirjasarjan uskolliseksi seuraajaksi. Tutuimmiksi kotimaisiksi poliisikavereiksi tosin ovat nyt nousseet Maria Kallio ja Sakari Koskinen.

Rauhaa maailmaan-lukumaraton

Facebookin kirjabloggaajien ryhmässä on käynnissä Rauhaa maailmaan-lukumaratonhaaste, johon varmasti saavat osallistua myös ryhmään kuulumattomat bloggaajat aikavälillä 26.12.2015-2.1.2016. Haasteen tarkoituksena ei kai ole istua viikkoa täysin eristyksissä kirjoihin takertuen, mutta jokainen osallistuja voi omalla tavallaan haastaa itseään ja lukukuntoaan. Itselleni päivä ilman lukemista on aina huono päivä, mutta yleensä maksimaalinen tekstinsietokykyni on yhden romaanin verran päivässä.

Haasteen taka-ajatuksena on kysymys, voiko maailmanrauhaa rakentaa kutsumalla ihmiset lukemaan ja vaihtamaan ajatuksia lukemastaan. Itse en ole osallistunut tässä blogissa kuin ehkä kahteen haasteeseen aiemmin, mutta tämä haaste miellyttää minua siksikin, että se on kirjavalintojen suhteen täysin vapaa. Haastetta emännöi Australiasta saakka Pinon päällimmäinen-blogin Sanna, ja hänen postauksistaan löydätte linkkejä myös muihin haasteeseen osallistuviin blogeihin: http://sannascupoftea.blogspot.fi/2015/12/rauhaa-maailmaan-lukumaraton.html

Talouteemme tuli joululahjoina raskaamman sarjan älyllistä proosaa, mikä ei ole ihanteellista lukumaratonin kannalta – jos näihin nyt ryhtyisin, en ehkä saisi aikaan kuin yhden postauksen. Tosin sekään ei olisi ”väärin luettu”. Olen ajatellut osallistua maratoniin tänä viikonloppuna dekkareilla ja viihteellisemmällä proosalla. Tulevaksi viikoksi on muutakin suunnitelmissa kuin lukemista, mutta jännityksellä seuraan, kuinka lukutuuli minua lähipäivinä kuljettaa.

Listaan tähän alle lukemani teokset ja toivon mukaan ehdin myös kirjoittaa niistä erilliset arviot.

Leena Lehtolainen 2003. Veren vimma (Tammi, Helsinki). Maria Autio 2014. Varjopuutarha (Karisto, Hämeenlinna). Leena Lehtolainen 1996. Luminainen (Tammi, Helsinki). Maeve Binchy 2013. Seitsemän talvista päivää (WSOY, Helsinki). Jessica Suni 2014. Hoito (Tammi, Helsinki).

Kesken jääneet: Kirsti Ellilä 2015. Tuntemattomat (Karisto, Hämeenlinna). Christoffer Carlsson 2013. Varjot (Johnny Kniga, Helsinki).

Tervetuloa mukaan lukemaan aivan simona kanssamme!

Tervetuloa kotiin

Satu Rämö on minulle tuttu bloggari ja matkakirjailija jo takavuosilta, kun suunnittelin vaihtoreissuamme Reykjavíkiin vuonna 2008. Rämön kepeän humoristinen kirjoitustyyli teki vaikutuksen jo matkajournalismin muodossa. Hänen uutukaisensa  Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa (WSOY, 2015) oli siis mieluisa muistutus menneestä. Se ei ehkä enää mahdu matkakirjan kategoriaan, kerrotaanhan siinä maahan juurtuneen ekspatriaatin elämästä.

Lähtökohtana teoksessa on, että rakkaalle ystävälle saa hieman keljuilla. Rämö päätyy Islantiin vuonna 2003 vaihto-opiskelijana, eikä ensi reissun jälkeen osaa pysyä poissa saarelta. Poikaystävä Björgvin (alias Karhuviina) löytyy jossain vaiheessa baarista; tutustumista edistää se, että Björgvin on juuri viettänyt vaihtojakson Helsingissä ja ymmärtää jo jotain melankolisuuteen taipuvien persjalkaisten taiteilijanaisten sieluista. Björgvinin biologian opinnot edistävät kiinnostusta vieraaseen geenipooliin, ja ulkomaalaisten kanssa seurustelu onkin varsin yleistä yliopistopiireissä. Vaikka maan asukkaista jo 7% on ulkomaalaistaustaisia, maassa ei tunneta käsitettä maahanmuuttokriitikko.(Niin, Islannissa en kyllä kokenut edes yhden hiuskarvan vahvuudella rasismia, vaikka maassa asui paljon ulkomaalaisia. Sen ummikko-ulkomaisen lapsen vastaanotto koululuokkaankin kävi kovin helposti. Näkyvästi erilaisista, enimmäkseen aasialaisista, suuri osa oli yrittäjiä. Heillä näytti menevän aika mukavasti.)

Rämön silmäkulman kirkas pilke ei sammu, vaikka noin kolmasosa teoksesta käsittelee maan synkkää periodia, talouskriisiä, joka ei ole vieläkään loppunut. Teoksen lopetusvaiheessa talvella 2015 islantilaiset joutuivat silti näyttämään pankissa lentolippujaan, jos halusivat vaihtaa ulkomaanvaluuttaa. Ekonomitaustaisen kirjailijan perehtyminen aiheeseen on perinpohjaista, ja lukijaa kutkuttaakin, miksi hän ei itse lähtenyt vastavalmistuneena tekijänä hypetykseen mukaan hulluimpina vuosina. Jotain vastaavaa suuruudenhulluutta olen ollut aistivinani irlantilaisista, joiden kelttiläinen tiikeri ei kuitenkaan levittänyt balsamiaan koko kansaan samalla intensiteetillä kuin islantilaisiin. (Ainakaan lapsille ei siellä myönnetty matalakorkoista lainaa vanhempien toiveesta.) Oikeastaan pidin paljonkin kirjassa yrittäjyyden ulottuvuuksien käsittelystä, myös laman pahimman piikin jälkeen. Kirjailijan Suomi PRKL-designkaupalle toivon aidosti menestystä, sillä jotenkin näen ne Oiva Toikan lasilinnut lähempänä osana islantilaista kuin suomalaista sielunmaisemaa.

Itse asuin puolisen vuotta Islannissa talouskriisin aikana, ja kuten olen aiemmissakin bloggauksissani maininnut, se myös vaikutti meihin. Ei tosin järkyttävästi, mutta silti. Kokemus oli silti hyvinkin kasvattava, enkä ainakaan kokenut yhteiskunnan lamaantuneen, vaan monelta taholta löytyi aivan uusia voimia hoitaa asioita myös rahatalouden ulkopuolelta. Kansan ruokavaliosta poistuivat parissa viikossa kalliit ulkomaiset ylellisyystuotteet, kuten kalifornialaiset mansikat marraskuussa, mutta kalan ja lampaan maut eivät kärsineet kruunun arvon puolittamisesta. Islannin työttömyysprosentti ei ole kuitenkaan näkyvästi noussut kriisin johdosta. Rämön mainitsema kansallinen itsetunto ja ihmisten ennakkoluuloton halu kokeilla useampia ammatteja samanaikaisesti ovat taatusti se ”liima”, jolla uskoa tulevaisuuteen pidetään yllä.

Kirjan sisällöstä kaksi kolmasosaa oli minulle tuttua huttua. Eniten opin uutta Rämön kertomuksesta islannin kielen maisteriopinnoista ja hänen tutkimuksistaan kansatieteen parissa. Kansan usko piilokansaan on häveliästä, mutta gallupien mukaan vain kymmenesosa kansasta pitää sitä hölynpölynä. Pakanat ovat järjestäytyneet maassa omaksi seurakunnakseen, jonka kannatus on vahvaa. Herkullisimmat haastattelut Rämö tekee menninkäisnäkijä Erla Stéfansdottírin ja seksologi Hallgerdur Hallgrímsdottírin kanssa. Siinä missä Islannissa on joulupukkeja 13 eri lajia joulun eri päiville, myös menninkäiskansoja on 80 eri lajia, joista suuri osa haluaa olla piilossa nykymaailmasta ja siellä vaikuttaeessaankin tekevät vain jäynää. Hallgrímsdottírin kirjoitukset esoteerisista seksikokemuksista menninkäisten kanssa jo antaitsevat tarkemman luennan. Jos jo muussa maailmassa uskotaan siemennesteen ihoa parantaviin vaikutuksiin, millaista hehkua voisikaan saada aikaan naisen poskissa islantilaisen menninkäisen glitterinvärinen sperma?

Teos on äärimäisen hauskasti otsikoitu. Graafinen suunnittelu ja runsas kuvamateriaali tukevat tekstiä, mutta yhtäkään kuvaa ei ole liikaa. Vaikka Rämö kertoo tarinaansa vahvasti oman persoonansa kautta, missään ei tule oloa itsensä korostamisesta, vaan henkilökohtainen tarina palvelee suurempaa juonta. Uskon, että moni ERASMUS-sukupolveen kuulumatonkin innostuu tästä kirjasta, sillä teokseen haastatellut henkilöt edustavat islantilaisen elämänmenon suurta sateenkaarta.

Kyllä Rämö osaa piikitelläkin islantilaisten nationalismille ja kotiinpäinvedolle. Onhan se kiinnostavaa, että kansallisen lentoyhtiön spiikkaukset eivät mene yksi yhteen, vaan kansalaisille toivotetaan velkomín heima ja muille welcome to Iceland.  Itse en muista Finnairin lennoilta samanmoista suitsutusta, mutta olen nuorempana saattanut nukkua. Olivatkohan islantilaiset aikoinaan erityisen innostuneita laskun aikana taputtajia? Kuinka paljon he taputtavat tänään?

Koska Islannissa kaikki tuntevat toisensa, vähän pidempään maassa pysynyt tulee tapaamaan Björkin ja Vigdisin jollain tapaa. Itsekin tapasin molemmat, melko läheltäkin, ja siksikin koen olevani osa tämän teoksen elämismaailmaa. Mutta kuten Rämökin osoittaa, maan kulttuuriin kuuluu läheisesti julkkisten yksityisyyden kunnioitus ja what the fuck-mentaliteetti. Valitettavasti maan superjulkkismiesten nimistä en muista yhtäkään. Paitsi sen yhden kivan kirjailijan, joka teki 101-asuinalueesta suositun. Hallgrimúr Helgason.

Tätä kirjaa suitsutan lähipiirini persjalkaisille taiteilijasieluille. Joku heistä saattaa päästä Islantiin residenssiin jossain vaiheessa. Kirja soveltuu erityisesti heille, jotka oikeasti halajavat Islantiin.

Todellinen ysäri-jysäri

Muistan lukeneeni Pirjo Hassisen Joelin (Otava, 1991) ensimmäisenä opiskeluvuotenani Jyväskylässä, jolloin teoksen elämismaailmassa suht kaikki liippasi läheltä omaa arkeani. Vaikka romaanin tapahtumakaupunki jää avoimeksi, lukija voi helposti sijoittaa tekstin kirjailijan asuinkaupunkiin tiettyjen koordinaattien, kuten yliopiston kirjaston arkkitehtonisen kuvauksen perusteella. No, teoksessa seikkaillaan joka tapauksessa sisämaassa, kaupungissa, jolla on pakkomielle lasikattoisiin ostoskeskuksiin ja salilla käymiseen. Aika-akseli sijoittuu 80-90-lukujen vaihteeseen, jolloin hedonistinen ”juppikulttuuri” oli vielä voimissaan ja Neuvostoliitto veti viimeisiään syvästi korahdellen.

Neuvostoliitolla on merkitys juonen kannalta, sillä päähenkilö Maria on venäjän ikuinen opiskelija, joka ei löydä tarmoa gradun kirjoittamiseen. Hän on löytänyt kapean leipätyön työväenopiston venäjän opettajana, mutta tuuraa välillä äitinsä alusvaateliikkeessä Delilah’ssa. Marian suhde opettamaansa kieleen ei tunnu kovinkaan intohimoiselta, mutta hän löytää aikuisryhmien opettamisesta epämääräistä turvaa. Tyyppinä hän on selkeä ajelehtija, joka on kenties tullut voimakastahtoisen johtajataräitinsä jyräämäksi. Maire Tammiston hahmo onkin romaanissa keskeinen, ja minusta hän tuntui henkilönä särmikkäämmältä kuin Maria ja hänen kaksi miestään, Jyrki ja Joel.

Oikeastaan Marian elämä pyörii pitkälti seksuaalisten fantasioiden ympärillä. Joel on hänen venäjän opiskelijansa, joka urheilumyyjänä on kiinnostunut itäviennistä. Joelin hahmossa keskeisintä on hänen taivaallinen kroppansa, joka muodostuu Marialle pakkomielteeksi. Maria soluttautuu paikallisen kuntosalin vieraaseen maailmaan vain saadakseen ahmia Joelin lihasmassaa silmillään. Seksuaalisuuden kuvaus on suorasukaisen aistillista, rajun imelähköä. Varmasti tuohon aikaan miehen ruumiin esineellistämisessä on ollut jotain radikaalia, mutta feminismin riemuvoitto teos ei ole. Maria on kyllä älyllinen toimija, joka tutkijamiesystävänsä kanssa voi viettää päivän lukien toisilleen ääneen romaaneja. Muun muassa Marguerite Duras pääsee teoksessa ääneen, ja Rakastajaa tässä luetaan ahmien. Samalla Marian maailmassa tiukat sukupuoliroolit ovat itsestäänselvyys. Tapa, jolla hän näkee esimerkiksi turvevoimalan miehen logiikan ylimmäisenä ruumiillistumana, on koominen:

”Maria oli tuntenut outoa nautintoa siitä ristiriidasta, että hän itse oli nainen, ja tuo tuossa oli turvevoimala, miesten suunnittelema ja rakentama ja käyttämä laitos, hänelle avautumaton maskuliinisen voiman ja tenisen tietämyksen salaliitto. Se oli silti tehty hänelle, kaikki tuo käsittämätön, raskas, pikimusta, tekninen oli häntä varten. Että hän saisi lämmintä vettä jolla valella valkoista puhdasta ruumistaan suihkussa.”

Vaikka Maria tunnustaakin himoitsevansa Joelia ikuisuusperspektiivillä, ei orastavan suhteen tulevaisuus vaikuta kovin lupaavalta. Eikä tässä ajetakaan elämänmittaisen parisuhteen asiaa, vaan Hassinen kirjoittaa naisen oikeudesta intohimoon. Eroottiseksi fiktioksi teksti on kiinnostava siksi, että halulle annetaan myös historiallinen ja poliittinen konteksti. Minusta oli lukijana houkuttelevaa muistella aikaa, jolloin maamme yleinen ostovoima oli mittava ja alusvaateputiikeissa luonnonsilkkinen ylellisyys meni kuumille kiville. Samalla tuo aika tuntuu todella kaukaiselta ja miltei utopistisena. Tämän päivän Marioilla ei ehkä ole varaa haahuilla samalla tavalla kuin noina aikoina – ei silloinkaan, jos sattuu perimään äitinsä vaateliikkeen.

Esikoisromaaniksi Joel on omaperäinen ja itsevarma teksti, joka muistaakseni herätti aikanaan paljon keskustelua juuri tuon miehen ruumiin esineellistämisen vuoksi. Nuorena lukijana en aivan pystynyt samastumaan Marian maailmaan, sillä olin juuri silloin hylännyt aiemman merkkivaatekeskeisen maailmankuvani. Nyt luin teosta ilman vaatimusta henkilöhahmoihin samastumisesta, ja nautin eritoten rikkaasta kaupunkikuvauksesta.

Olen menossa pian joulunviettoon aivan tuon edellämainitun turvevoimalan kupeen. Vähänkö naurattaa sen piippujen tuijottelu tästäkin kirjallisesta perspektiivistä, sillä pytinki on oikeasti suuri esteettinen haitta ja kaupungin kasvettua pilaa satojen, ellei tuhansien maiseman. Itse en ole koskaan nähnyt sitä eroottisena. Ehkä mielikuvitukseni on vain rajallinen.

 

Hovineiti ja syytinkimuori

On aina virkistävää löytää kirjailijoita, jotka ajautuvat kirjoittamaan itselleen vieraassa genressä. Mikaela Strömberg löysi historiallisen romaanin vietettyään aikaa Pietarin Suomi-talon residenssissä ja muisteltuaan lapsuuden maisemiensa legendaa, Lapinjärven Sophie von Behseä (1828-1886). Sophien tarina vei kirjailijan mennessään ja tuloksena syntyi monisyinen portretti naisesta, joka kulki omia polkujaan Pietarin hovin kupeesta Lapinjärvelle, itäisen Uudenmaan synkkiin metsiin. Sophie. (Schildts&Söderströms, 2015) onkin romaani, jossa pisteen paikka on merkittävä.

Minulle mikä tahansa teos, joka käsittelee Pietaria 1800-luvulla, on aina lukemisen arvoinen, ja tämä romaani on hyvin lähellä omia historiallisia intressejäni, olenhan kiinnostunut tsaarinaikaisen Pietarin suomalaisista ammattilaisista. Sophien tarina alkaa Pietarin saksalais-pohjoismaisten porvarien kortteleista, jossa nuori nainen elää suojeltua elämää. Näissä piireissä tyttöjen koulunkäynti on itsestäänselvyys jo 1840-luvulla, ja Sophie siskoineen pääsee opiskelemaan Smolnan kunnianarvoiseen akatemiaan. Nuorten neitien katselmuksessa Sophie valitaan hovineidin ylevään tehtävään, mikä on kunniaksi pappisperheelle. Vastaavaa iloa hänen vanhempansa eivät koe joutuessaan ottamaan sukunimeensä von-etuliitteen tsaarin huomionosoituksena – saksalaiset kokevat venäläisten aatelisnimitykset noloina, sillä ne eivät perustu suvun perimään, vaan kuka tahansa voi tulla aateloiduksi. Korkeammalla tasolla Pietarin maahanmuuttajaporvarien kulttuuri keskittyy pinnallisella tavalla vaalimaan ”kunnia-asioita, joista kukaan ei piitannut vähääkään.”

Sophien kohtalo on kivikkoinen, sillä hän joutuu puoliksi järjestettyyn avioliittoon tahrattuaan maineensa salasuhteessa tsarevits Aleksanterin kanssa. Raskausepäilys osoittautuu vääräksi, mutta siitä huolimatta Sophien kohtalo kaupungin seurapiireissä on sinetöity. Hollantilainen sulhanen ei välitä morsiamensa neitsyyden menetyksestä, sillä synnillinen Pietari on korruptoinut hänetkin. Avioliitto alkaa miehen pitkillä poissaoloilla, joiden aikana raskaana oleva vaimo masentuu homeisessa kellariasunnossa. Koska Pietari ei tarjoa kasvavalle perheelle tarvittavaa elintasoa, jalokivikauppias Engbertus Jansen päättää vuokrata kartanon Suomesta ja alkaa maanviljelijäksi. Maata viljellään Pernajalla ja Lapinjärvellä, ja pian Sophie huomaa joutuvansa vastuuseen kaikesta tilanhoitoon liittyvästä. Jansen alkoholisoituu ja sairastuu kuppaan, ja hän myös kunnostautuu kyläyhteisössä auttamattomana riitapukarina, jonka edesottamuksia ruoditaan joka vuosi syys- ja talvikäräjillä.

Kiinnostavinta perhedraamassa olikin tuon ajan oikeuskäytäntöjen esittely. Sophien ja Jansenin torainen liitto saa niin paljon huomiota osakseen, että kirkko kutsuu pariskunnan kahdesti sopimaan välejään, ensin paikalliseen rovastilaan ja myöhemmin Porvoon tuomiokapituliin asti. Kehotus sopuisaan yhteiselämään on vakava moite, jota ainakin Sophie häpeää, vaikka tahtoisikin hulttiomiehestään eroon. Aviomiehen joutuminen vaimonsa holhoukseen ja sitä seurannut virallinen ero kuulostavat poikkeuksisilta järjestelyiltä tuon ajan yhteiskunnassa varsinkin, kun toinen osapuoli oli pappissäätyä.

Vastaavasti käräjillä riidellään palvelijoiden ja syytinkiläisten työsuhteista ja huoltosopimuksista. Jossain vaiheessa Sophie muuttaa lapsineen kahden eksentrisen syytinkimamsellin tupaan, sillä vanhoilla neideillä on sivistystä opettaa viittä tytärtä, joiden koulutukseen ei muuten ole mahdollisuutta. Strömberg tutkii ansiokkaasti palveluskunnan ja vähävaraisten syytinkiläisten (eli kunnan elättien) toimijuutta ja myös vastavuoroisia riippuvuussuhteita. Elämäkerralliseksi romaaniksi teos onkin erikoisen yhteisöllinen.

Strömberg taitaa 1800-luvun sivistyneistön monikielisyyden ja korukielen, mutta samalla onnistuu puhumaan naisen elämän kriiseistä ihmeellisen suoraan. Sophien vanhempien käytännöllisyys ja henkinen joustavuus tilanteessa, jossa papin tytär jää kiinni suuresta rajojen rikkomisesta, tuntuu poikkeukselliselta. Uskonnollinen ekumeenisuus tuntuu myös olevan muotia noissa piireissä, rukoillaanhan luterilaisen papin kotialttarilla ikonien keskellä. Sophien päädyttyä elämään elämäänsä metsävaltakunnassaan vanhemmat toimittavat hänelle englantilaisia lastenvaunuja ja italialaisia käsinukkeja lasten viihdytykseksi.

Kaikkitietävä kertoja kulkee Sophien rinnalla ottaen kuitenkin vaaksan verran etäisyyttä pariskunnan pahimmista ylilyönneistä. Tarinassa ei ole selkeitä pahiksia eikä hyviksiä, vaan myös Sophien osallisuus perhedraaman kärjistymiseen osoitetaan selkeästi. Hänen mielensä järkkyy pahasti neljännen lapsen kuoltua, ja hän on taipuvainen silmittömiin raivokohtauksiin. Keski-ikäisen ja vanhenevan Sophien uusi elämän merkityksen etsintä peltotöistä ja epävirallisen kätilön hommista nousevat tarinassa valoisimmiksi episodeiksi. Sophie kasvaa ihmisenä ja oppii ymmärtämään itselleen vieraan kansan tapoja ja kieltä. Nautinnollisimpia kohtauksia käydään naurispellolla ja perunan kylvössä, johon osallistuvat myös kartanon armon tyttäret.

Romaanissa hienointa ovat kieli ja kerronta, sillä kertojan ääni nostaa kurjia ja dramaattisiakin käänteitä sisältäneen elämäntarinan ulos perinteisestä sukudraamasta ja kalustetuista huoneista. Sophie ei ole pelkästään äiti, vaimo ja tytär, vaan itsenäinen toimija, jolla on myös omat heikkoutensa. Teosta voisi lukea myös saagana hyvin integroituneesta maahanmuuttajanaisesta, jos sallitte anakronismin.

Teosta suosittelen erityisesti niille, jotka karttavat historiallisia romaaneja, sillä Sophie. ei luennoi, opeta eikä yritä hurmata lukijaa liiallisella oppineisuudellaan. Yhtään tylsää hetkeä tai turhaa kohtausta en romaanista löytynyt. Teos on kuin hyvin kätketty viimeinen sukukalleus, josta sen haltija pitää kiinni viimeisin voimin – vaikka Sophie kokee vanhana naisena olevansa lähellä syytinkimuorin asemaa, ei kukaan voi viedä häneltä tärkeintä aarrettaan, rikkaasti elettyä elämää.

Vintage-aikamatka parantolaan

Satu Mattila-Laine on porilainen kirjastonhoitaja, jonka esikoisromaani Parantola (Karisto, 2015) on kai ensisijaisesti suunnattu teineille ja nuorille aikuisille. Itse lähestyin teosta sen kiinnostavan teeman vuoksi: aikamatka 1930-luvun naisten kaatumatautiparantolaan ei ole tavallisin tyttökirjan aihe. Päähenkilö Elisa on intohimoinen vintage-harrastaja ja bloggaaja, jonka elämää varjostaa epilepsia. Hän on kiinnostunut paikkakuntansa hylätystä parantolarakennuksesta lähinnä muotikuvien kuvauspaikkana, mutta eräänä kesäpäivänä hän eksyy rakennuksen lääkevarastoon yksin. Varastossa tapahtuu kummia ja yhtäkkiä hän huomaa siirtyneensä ajassa vuoteen 1934.

Rientolan parantolassa Elisa saa suojelijakseen luottohoidokin Annan, joka hyvästä kunnostaan johtuen saa vastuullisia tehtäviä liinavaatevarastossa. Parantolassa on ensimmäisen ja toisen maksuluokan potilaita, eli osa heistä on vapautettu ruumiillisesta työstä perheen maksukyvyn vuoksi. Siellä asuu myös pitkäaikaissairaita asylisteja eli työkyvyttömiä vanhuksia, jotka ovat kenties kunnan hoidokkeja. Kaikki tietävät paikkansa laitoksen universumissa, jossa kuri ja nuhde vallitsevat. Uskonnollisuus on pakotettua iäisyyskasvatusta, josta tosin osa potilaista löytää ainoan turvan.

Parantolan henkilökunnalle Anna valehtelee Elisan olevan siskonsa, ja Elisa saa jäädä vierailulle sillä ehdolla, että osallistuu Annan rinnalla päivittäisiin askareisiin. Elisalle tulevat tutuksi niin lypsyhommat, perunan kylvö kuin liinavaatteiden mankelointi. Erityistä huomiota silityshuoneessa saavat tyynyliinojen nauhat, jotka käherretään koreiksi. ”Ahkeruus on ilomme” lukee ruokalan seinävaatteessa, ja ruoaksi hoidokeille tarjoillaan suolatonta kasvisruokaa, joka tuntuu kovin lanttupitoiselta.

Elisalla on vaikeuksia tuunata puhettaan tuon ajan kielelle, ja vielä vaikeampaa hänen on seurata jälkijättöisiä hoitokäytäntöjä. Potilaiden eristäminen ja sitominen kohtausten ajaksi puistattaa häntä, samoin huhut sterilisaatioiden käytäntöönpanosta improvisoidussa leikkaussalissa. Parantolan johtaja Groman on reippaan natsihenkinen piilottaen aikeensa kansanterveyden bannerin taa. Myös hoidokkien mahdollisia seurustelusuhteita pyritään rajoittamaan, mutta Anna onnistuu uhmaamaan laitoksen pakkosiveyssääntöjä.

Vaikka romaanin juoni on melko simppeli, nautin sen ilmapiiristä ja kulttuurihistoriallisista yksityiskohdista, kuten Elokuva-Aitta-lehden kuvista, Markus-sedän radio-ohjelmasta ja pitsinnypläyksen saloista. Olettaisin, että teoksen päällimmäinen tarkoitus on saada nuoret lukijat pohtimaan suhtautumista kroonisiin sairauksiin ja löytämään keinoja tsempata esimerkiksi epilepsiaa sairastavaa kaveria. Varmasti teos voi toimia myös vertaistukena, sillä teoksen nykyisyydessä vuonna 2014 Elisa edelleen kärsii sairautensa noloudesta, vaikka siihen ei enää liitykään kohtalokasta stigmaa. Nykyisyyden kuvaus on kuitenkin romaanissa jotakuinkin ohutta, eli en saanut Elisan perheestä ja kaveripiiristä juuri minkäänlaista otetta. Kiinnostavin ja syvällisin henkilöhahmo oli silittäjätär-Anna, jonka myöhemmistä vaiheistakin löytyy vinkkejä poikaystävän sukualbumin lehdiltä.

Lähipiirini nuoret eivät kuulu tämän teoksen kohderyhmään, sillä he eivät suhtaudu intohimoisesti johonkin historialliseen kauteen. Tapaamani vintage-harrastelijat eivät ole olleet ihan teinejä, vaan pikemminkin yliopisto-opiskelijoita – eli ihanteellinen lukija voisi olla iältään lähempänä kahtakymmentä kuin kymmentä. Voisin hyvin kuvitella tämän kirjan inspiroivan esimerkiksi teemabileitä, saahan tästä hienoja pukeutumis- ja ehostautumisvinkkejä. Erikoinen tuttavuus kertakaikkiaan. Lisäpisteitä antaisin kielenkäytöstä: alan tästedes itsekin viljellä arkipuheessani sanoja ”hyväkäs” ja ”parahultaisesti”.