Londinium nuubialaisin silmin

51KwHsIqvoL._SX322_BO1,204,203,200_Zuleika on nuubialainen kotirouva, joka on naitettu 11-vuotiaana roomalaiselle pohatalle toiseksi vaimoksi vuonna 211 jkr. Zuleikan maahanmuuttajaperhe on noussut sosiaalisesti tämän naimakaupan ansiosta, mistä tytär on katkera vanhemmilleen. Aviomies Felix käy Londiniumissa työasioilla vain kolme kertaa vuodessa, mikä takaa nuorelle naiselle liikaa vapaa-aikaa runouden ja eroottisten haaveiden parissa. Lapsia ei epäsuhtaisesta liitosta synny, mikä on Zuleikalle suuri helpotus.

Bernardine Evaristo antaa Zuleikalle äänen runomuotoisessa romaanissa The Emperor’s Babe (Penguin, 2001). Kyseessä on anakronismeja pursuava, virallista historiankirjoitusta pilkkaava hybridi pastissi elämästä monikulttuurisessa Lontoossa. Kukaan ei tiedä, asuiko Lontoossa 200-luvulla afrikkalaistaustaisia vapaita sieluja; mustia orjia mahdollisesti on kaupunkiin tullut kauppalaivoissa, mutta heidän historiastaan ei ole todisteaineistoa. Tässä musta nainen nousee merkittävään asemaan ja pitää palvelijoinaan skottilaisia porkkanapäisiä orjia. Vaikka monet aluksi pelkäävät hänen ihonväriään, hän ei kuitenkaan koe rasismia, sillä sitä ei ole vielä keksitty.

Evaristo vaikuttaa todella monipuoliselta kirjailijalta, jolle kokeilevat muodot ovat lähellä sydäntä. Tässä runomuoto on yllättävän viihdyttävää, sillä hän sekoittaa ylevän ja maallisen, virallisen latinan ja rehevän katujen kielen. Teoksen juju on kielellisessä ilottelussa – juoni ei lopulta ole kummoinen, sillä lukija tietää jo alkumetreiltä Zuleikan sekaantuvan keisari Septimus Severukseen. Muuten teoksessa juoruillaan ja biletetään kuten kelpo chicklit-teoksessa, mutta jos tämä olisi chicklitiä, niin äärimmäisen parodista sellaista. Keisari Septimuksella on Armanin silkkitooga, ja Zuleika pukee skottiorjansa Guccin vetimiin. Kaupungissa on jazz-klubeja, joissa Zuleika notkuu ystäviensä Alban ja Venuksen kanssa. Venus on transsukupuolinen trendipelle, joka toimii suhdeneuvojana pumpulissa kasvaneelle ystävälleen. Anakronismien pursuaminen tuo tekstiin pikanttia hohdetta, ja lopulta historiallisella ajanjaksolla ei ole suurta merkitystä. Teoksen tunnelma on kuin astuisi larppaajien vuosikokoukseen : Evaristo kerää yhteen kaikki muinaiseen roomalaiskulttuuriin liittyvät kliseet kuten kylpyläkulttuurin, hedonistisen ruokakulttuurin ja orgiat. Oikeastaan tuntuu, että olisin palannut nuoruuteni toogabileisiin, tosin näissä bileissä vieraat takuulla uskalsivat olla alasti lakanansa alla.

Naisrunouden vaikeudesta Zuleika avautuu näin:

Says all the notable poets were men, except/for some butch dyke who lived with a hunch/of lipstick lesbians on an island in Greece,/but she was really a minor poet and did/I know what asclepiad meant? or trochée/Or spondee? Or dactyl? Or cretic? No?/Oh, surprise, surprise! Well, when I did, then/I could give him backchat, and anyway/I’d never write good poetry because what did/I know about war, death the gods/and the founding of countries?

Kirjaa pitää lukea hitaasti, ja mielellään ääneenkin, jotta kielelliset solmut aukeavat. Tekstissä on myös dramaattista potentiaalia, mutta koska se on monologi, se ei toimisi sellaisenaan näytelmänä. Huomaan, että siitä on tehty radiodraamaversio BBC:llä vuonna 2013. Itse voisin kuunnella tätä äänikirjana (tämä on yksi harvoista kirjoista, jotka ovat koskaan herättäneet minussa halun hankkia äänikirjan). Teoksesta on olemassa myös suomennos, Keisarin kullanmuru, vuodelta 2009 Johnny Knigan kustantamana ja Anni Sumarin kääntämänä.

Vakavammin otettaen teoksessa on ainakin kaksi laajaa teemaa – kysymys lapsiavioliitoista ja postkoloniaalin historiankirjoittamisen haasteet. Jos haluaa esimerkiksi valistaa nuoria ihmiskaupasta, se voisi hyvinkin toimia tämäntyyppisen kevyen fantasian kautta, jossa kritiikki ei kohdistu minkään tämänhetkisen etnisen ryhmän käytäntöihin. Zuleika ei tässä ole uhri, vaan aktiivinen, kriittinen toimija, joka ei kuitenkaan pysty irtaantumaan avioliiton instituutiosta. Zuleikan rakastuminen toiseen afrikkalaiseen, joka on ihonväristään huolimatta noussut valtionpäämieheksi, on myös oman identiteetin etsintää ja halua tuntea vanhempien lähtömaanosaa. Tässä leikitellään selkeästi afrikkalaistaustaisten maahanmuuttajien heikolla Afrikan-tuntemuksella – niiden, jotka ovat syntyneet Euroopassa ja jotka eivät ole päässeet käymään vanhempiensa kotiseuduilla.

Kirjailijan oma juurien etsintä kristallisoituu toisessa runomuotoisessa teoksessa Lara (1997), jonka hän kirjoitti uudelleen vuonna 2009 saatuaan palautetta siitä, ettei hän ollut tutkinut lainkaan äitinsä irlantilais-saksalaista sukua, vaan oli keskittynyt pelkästään isänsä nigerialais-brasilialaiseen taustaan. Lukisin tämän mielelläni pian ”putkeen”, sillä uskoisin näiden kahden teoksen olevan kiinnostavassa dialogissa keskenään.

Vaikuttavia runomuotoisia romaaneja eteeni on tullut ennen tätä vain yksi, Amos Ozin Meri on sama (2003), joka kaihoisalla lyyrisyydellään edustaa täysin toisenlaista maailmaa. On virkistävää, että runoromaani voi olla myös humoristinen. Muistaakseni olen selaillut tätä teosta kirjakaupassa 2000-luvun alussa, mutta jättänyt sen ostamatta, koska teksti tuntui liian vaikealta. Nyt teos tuli eteeni BookCrossingin kautta ja lähtee pian etsimään seuraavaa lukijaa.

 

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s