Korvan takana ripaus Punaista Moskovaa

metropoliitta-panteleimon-kohtalokas_leningradin-matkaAh, nuo entisaikojen myyttiset Leningradin-matkat ja niihin liittyvä nostalgia! Viimeksi muistaakseni luin kuvauksen 60-luvun maalaisten ensiretkestä itärajan taa Kalle Päätalolta, ja nyt kohtalokkaaseen bussiin pääsee nousemaan itse Metropoliitta Panteleimonin kyyditsemänä.

Kohtalokas Leningradin-matka (Myllylahti, 2015) on Panteleimonin kolmas dekkari Koskijärvi-sarjassa, joka sijoittuu Pohjois-Savoon. Itse olen lukenut sarjasta nyt kaksi teosta; Murha näyttämöllä (2013) oli ensikosketukseni savolaisen kirkonkylän mysteerioihin 50-60-luvuilta. Täytyy sanoa, että Panteleimon on kirinyt tahtia dekkaristina, eli tässä kolmannessa osiossa oli enemmän jännitystä ja tiiviimpi juoni kuin toisessa. Kyseessä on sarja, jota suosittelen luettavaksi ”oikeassa” järjestyksessä, koska henkilöhahmot tuntuvat syvenevän edellisten teosten tarjoamaan infoon pohjautuen.

Teoksessa Koskijärven ”sivistyneistö”, jota hapankermaksikin tituleerataan, tulee kutsutuksi matkalle, jota järjestää kylän puuhamies, evakkotaustainen osuuskaupan hoitaja Sergei Huttu. Mukaan lähtee vanhoja pariskuntia, mutta myös kylään äskettäin muuttaneita sinkkuihmisiä uusien ystävyyksien toivossa. Meininki ei ole äärimmäisen raisua eikä kosteaa, sillä koskijärveläiset rouvat pitävät miehiään tiukassa kontrollissa. Osalla on laukuissaan tyypillisiä vaihtokaupan artikkeleita, kuten nailonisia vaatteita ja purukumia. Purukumipaketin nähdessään inkeriläisopas vakuuttaa isojen tuotantolaitosten olevan jo rakenteilla, jotta seuraavana vuonna suomalaisturisteilla olisi neuvostopurkkaa kotiin vietäväksi.

Matkaa terrorisoi metsäteknikko Hämäläisen rouva Ester, joka ei aina muista ottaa lääkkeitään ja jolla on hurjat salaliittoteoriat meneillään. Ester on sairaalloisen mustasukkainen itseään nuoremmasta miehestään Ilmarista, jolla riittäisi vientiä siitä huolimatta, että hän käyttää vihkisormustaan. Reissuillaan hermoparantolaan hän on tutustunut muihinkin kylän hermoheikkoihin naisiin, joista yksi, apteekkarin rouva Ingrid, on jo kuollut epämääräisissä olosuhteissa. Mielenterveyden horjuminen ja tuon ajan yhteisöjen asennoituminen ”kylähulluihin” onkin romaanin keskeinen teema. Ester ja kirkkoherran rouva Raakel ovat molemmat läheisen mielisairaalan vakiasiakkaita, mutta heidän ystävyytensä ei ole aukotonta. Esterin on mahdotonta muodostaa ystävyyksiä kenenkään kanssa vainoharhaisen luonteensa vuoksi. Noihin aikoihin ”vaikean ihmisen” leima viittaa kai nykyajan narsismin tai persoonallisuushäiriön diagnooseihin.

Murhan ratkaisun yksityiskohtia en nyt paljasta, mutta on ilmiselvää, että tutkintaan osallistuu eläkkeellä olevan konstaapelin rouva Elisabet, joka on koko trilogian epävirallinen Miss Marple. Rikosten ratkaisussa christiemäiset keinot ovat laajalti käytössä, esimerkiksi epäiltyjä kutsutaan yhteisiin iltamiin, joissa jännitys tiivistyy keissistä keskusteltaessa. Ratkaisu etenee hidastempoisesti ja pitkälti epämuodollisesti. Kuulusteluissa keskiöön nousevat paikalliset ihmissuhdejuorut, ja varsinkin entinen sentraalisantra, vanhaksipiiaksi jäänyt Impi, tuntuu toimivan yhden naisen avioliittotoimistona. Panteleimonin kerronta on paikoitellen niin letkeän humoristista, etten muistanut lukevani rikosromaania, mutta itseäni tämä ei haitannut.

Punainen Moskova-niminen hajuvesi toimii tässä viettelykeinona, onhan se pietarilaisen oppaan mukaan tuoksu, ”joka herättää miehissä tunteita”. Naiset nousevat romaanissa muutenkin kompleksisemmiksi ja nyansoituneemmiksi hahmoiksi kuin miehet. Naisten aseman määräytyminen aviostatuksen mukaan on koskijärveläisessä universumissa melko aukotonta, tosin tässä rouvashenkilöt tuntuvat olevan onnettomampia kuin neiti-ihmiset.

Koskijärven kylänraitti alkaa romaanin aikana uhkaavasti tyhjetä, kun eläkkeelle jääneitä virkaihmisiä houkutellaan muuttamaan läheiseen kaupunkiin. Etsivä Elisabet on miehineen jo kovassa muuttoruljanssissa. Sarjaan on luvassa neljäskin osa, mutta saa nähdä, tapahtuuko se enää tutuksi tulleessa kylässä.

Edelleen totean, että Panteleimonin dekkarit sopivat niille, jotka pitävät viattomuudesta ja verkkaisuudesta. Minusta on virkistävää lukea välillä dekkaria, jossa teknistä brassailua ei ole lainkaan ja jossa paikallishistoria on keskiössä. Kahvila-majatalo Herkku-Nurkan haukiannoskin maistui jo näin kirjallisessa muodossa. Uskon kirjasarjan fanimäärän lisääntyvän tämän kolmannen osan kautta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s