Mustakielinen kauhujuttu

9789513180270_frontcover_final_original”Sä olet lapsuudenmaisemissasi nyt ja mä ymmärrän, että se hohkaa jotain menetetyn nuoruuden Duran Durania.”

Näin pilkkaa uskontotieteen professori väitöskirjaopiskelijaansa Maisa Riipistä, joka on päättänyt tutkia lapsuuden kasvuympäristönsä suullista kauhutarinankerrontaa Vaasan Suvikylän lähiössä. Tarina kuokkamummosta, joka tappaa lapsia läheisen merenlahden niemenkärjellä ja kirotulla huvilasaarella, kiertää edelleen urbaanilegendana teinien parissa 2010-luvulla. Maisa onnistuu soluttautumaan nuorten salaisiin initiaatiomenoihin lahjomalla seurueeseen kuuluvan somalitytön Sagalin, joka nauhoittaa tarinankerrontaa mp3-soittimelle. Samalla Sagal asettaa itsensä tietämättään suureen vaaraan, sillä kuokkamummo ei armahda ilmiantajiaan. Maisan tutkimusmenetelmissä olisi säädettävää erityisesti eettiseltä kannalta, mutta hän tuntuukin tutkivan aihetta ensisijaisesti avatakseen nuoruutensa traumaa, ei niinkään akateemisesta kunnianhimosta. Yliopisto antaa kyseenalaiselle tutkimukselle sopivan alibin. Ja kun ohjaaja on sopivasti alkoholisoitumassa ja tuntuu enimmäkseen kerjäävän nuorilta naisopiskelijoiltaan säälipillua, hän huomaa saavansa työlleen vapaat kädet.

Tässä yksi näkökulma Marko Hautalan psykologiseen trilleriin Kuokkamummo (Tammi, 2014). Lähdin lukemaan teosta sen vetävän nimen vuoksi, joka kutsuu meitä nelikymppisiä muistelemaan lapsuudessa suosittua Kauhujuttu-lehteä ja autiotaloja, joissa vietettiin hyytäviä hetkiä aikoina, jolloin monilla meistä oli hyllyssä vain muutama puhkikulutettu VHS-kasetti. Ja kirja imikin maailmaansa tehokkaasti kuljettaen rinnakkain nykyhetken ja vuoden 1987 tapahtumia. Meininki Suvikylän vuokrakerrostaloilla ei ole muuten muuttunut radikaalisti vajaassa 30 vuodessa, mutta nykyisyydessä grillikatosten alla ei pahemmin hengailla ja maahanmuutto on tuonut maisemaan lautasantennien meren.

Kauhutarinaksi Kuokkamummo on vahvan yhteiskunnallinen: se kuvaa kahtiajakaantunutta asuinaluetta, jossa ystävyyssuhteet omakotitalojen ja kerrostalojen kakaroitten välillä ovat pahimmillaan kielletyt. 80-luvun todellisuudessa jako porvarien ja kommunistien välillä on jyrkkä, mutta osalla kommunisteista on vielä vahva oma-arvontunto jäljellä, kuten Samuel Aution yksinhuoltajaisällä. Samuel kasvaa isänsä ja veljensä kanssa beigessä muovimattotodellisuudessa, jossa lapsilla ei ole minkäänlaista yksityisyyttä. Veljekset havainnoivat toisen jokaisen pierunpäästön ja munakarvan kasvun, ja huumori on sen mukaista.

Tähän tunkkaiseen todellisuuteen astuu Los Angelesista juuri muuttanut Julia, jonka isällä on ökytalo niemen nokassa. Julialla on supercooli lelu, camcorder, josta hän ei pysty olemaan erossa hetkeäkään. Julian hahmo on herkullinen, mutta kieltämättä liioiteltu – Hautala ymppää häneen kaikki mahdolliset Hollywood-kliseet, kokaiinipöllyisen isän, AIDS-hautajaisia viettävät naapurin homot, Chuck Norrisin, Miami Vice-värimaailman ja jatkuvat barbecue-juhlat. Samuelin ja Julian rakkaustarina on lyhyt ja traaginen, ja kaikki on riivatun camcorderin syytä.

Kuokkamummon hahmon monet ilmentymät olivat veret seisauttavia, mutta loppua kohti tarina hiipui teholtaan siksi, että tapahtumat alkoivat keskittyä liikaa von Bondorffien huvilaan. Samalla Hautala painaa kielellisesti turbo-napin päälle, ja tekstin poeettinen charmi vähenee. Minulle tehokkain kuokkamummon ilmestys tapahtui öisellä huoltoasemalla ihmisten ilmoilla, kun taas hylätyn huvilan tapahtumat tuntuivat ennalta-arvattavilta. Tarinan kietominen paikallishistoriaan ja alueella mahdollisesti todellisuudessakin asuneiden hahmojen kohtaloihin oli kiehtovaa, mutta von Bondorffin aatelissuvun hirviömäisyydessä oli jotain päälleliimattua. Talon löyhkä ja saaren maanalaiset käytävät muistuttivat minua myös liikaa vasta lukemastani H.P. Lovecraftin klassikosta Charles Dexter Wardin tapaus. Hautala näyttääkin olevan aktiivinen Suomen historiallisessa Lovecraft-seurassa, ja on luonnollista, että tekstiin suodattuu ripaus fanifiktiota. Tyylillisesti Hautala tosin on löytänyt aivan oman kielensä, eikä pyri imitoimaan amerikkalaisia esikuviaan. Pidin arkisesta puhekielenomaisuudesta, johon sekoittuu ripaus luonnonläheistä magiaa.

Monikulttuurisuus on tekstissä luontevaa, ja erityisen hyvin Hautala on saanut tallennettua otteita nykynuorison kielenkäytöstä. Sagal on Miralle ainoa tyttö, jota hän voi pitää kädestä ilman, että siitä tulee ”lesboällöä”. Mira syyttää Sagalia ”muslimimielipiteistä”, jotka yleensä ovat mitä tahansa mielipiteitä, joista Mira, ja samalla loppujengi, on eri mieltä. Sagal on kahden kulttuurin välissä surffaileva sopeutuja, joka kyllä kuuntelee isäänsäkin, muttei aina tarpeeksi. Islamia ei kirjassa eksotisoida eikä tarjoilla mässäiltäväksi erityisellä tarjottimella.

Hautalaa on kutsuttu Suomen Stephen Kingiksi, eikä varmaan suotta. Tämä oli ensimmäinen lukemani teos häneltä, ja olen kiinnostunut aiemmistakin teoksista. Kirjailijan blogissa kerrotaan, että Kuokkamummo on juuri tullut ulos Yhdysvalloissa nimellä The Black Tongue (käännös Jenni Salmi), mikä on loistava nimikäännös. Tarina on sen verran universaali, että se taatusti aukeaa ulkomaisille yleisöille, ja varmasti myös sen amerikkalainen ulottuvuus saattaa huvittaa jenkkilukijoita. Menestystä toivon kirjalle maailmalla ja ilman muuta näkisin tarinan myös leffamuodossa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s