Elämänkoulun yläluokilla

Tr_ske-tIvar Lo-Johansson (1901-1990) on minulle tuttu kirjailijanimi 90-luvulta – taloudessani oli koko hänen tuotantonsa jonkun aikaa, mutta en tuolloin kyennyt lukemaan ruotsiksi noin ”vaikeaa” tekstiä. Enpä muutenkaan harrastanut alle kolmikymppisenä pohjoismaista historiallista työväenkirjallisuutta.  Nyt sain käsiini hänen omaelämäkerrallisen sarjansa kolmannen osan, Parnasson (Tammi, 1984, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen), ja päätin lukea sen 30-lukulaisen ajankuvan vuoksi. Luultavasti tutustuminen tähän klassikkoon olisi lähtenyt jouhevammin liikkeelle jostain romaanista, kuten teoksesta Hyvää yötä maa (1933). Siinä Lo-Johansson nimittäin kerii auki isoimman poliittisen huolensa, kysymyksen muonamiehien oikeuksista. Tässä teoksessa taas kuvataan teoksen syntyprosessia ja yleistä poliittista levottomuutta suuren vastakkainasettelun aikana.

Lo-Johansson aloitti kirjailijanuransa matkakirjailijana. Itseoppinut intellektuelli reissasi ympäri Eurooppaa ja maakunnissa 20-luvulla, mutta palasi Tukholmaan aikomuksenaan aloittaa vakavampi kirjailijanuransa. Hänen vanhempansa olivat syytinkiläisiä lyhyen junamatkan päässä nykyisen Nynäshamnin kaupungin alueelta. Tekstiä leimaa lämpö vanhenevia vanhempia kohtaan, jotka eivät täysin ymmärrä kaupunkilaiseksi ryntyneen kuopuksensa elämänvalintoja. Vaikka pojasta on tullut kuuluisa ja hänestä kirjoitellaan liikaa lehdissä, hän joutuu asumaan vuodesta toisiin luteiden keskellä alkeellisissa vuokrahuoneissa.

Eri osoitteiden ja asuinympäristöjen kuvaus onkin mehevää, ja niiden pohjalta voisi laatia itselleen Tukholman-kävelykierroksen. Luteiden eri lajityyppien luokittelu on yksityiskohtaista. Boheemitaiteilijoiden spontaanien juhlien kuvaus on romantisoivaa, tosin Ivar-Lo ei vaikuta pahimmalta bilehileeltä, vaan siltä, joka herätetään aamuyöstä organisoimaan jatkoja baareista palaaville kollegoille. Pitkäaikaisin koti Lo-Johanssonilla oli Södermalmin Bastugatanilla, jossa toimii nykyään kotimuseo. Toisen maailmansodan aikana kirjailija ei tiennyt asuvansa samalla kadulla Bertolt Brechtin kanssa, vaan tajusi vasta myöhemmin törmänneen useita kertoja maailmankuuluun pakolaiseen. Ilmeisesti Brecht piti matalaa profiilia Pohjoismaissa ollessaan ihan jo siksi, että natsien kannatus oli täällä tiedetty asia.

Kirjailijoiden ja aktivistien luonnekuvaukset tuntuivat paikoitellen pitkäveteisiltä, koostuihan noin puolet teoksesta niistä. Omaelämäkerralliseksi teokseksi Parnasso on ehkä liiankin kollektiivinen, eli tilaa yksityisen alueen tapahtumille jää melko vähän ja senkin kerronta on kovin perinteistä. Naissuhteista hän on tehnyt päätöksen olla avautumatta, joten tässä teoksessa hänen rakkauselämäänsä  käsitellään vain yhden tippuritartunnan hoidon kautta. Jaarittelussa Lo-Johansson yltää päätalomaiselle tasolle ja muuten tyyli liikkuu jossain Linnan ja Päätalon välillä. Olen ymmärtänyt, että hänen romaaneissaan eroottinen kerronta on samansuuntaista kuin Päätalolla, kansanomaisen suorasukaista.

Lo-Johansson antaa yllättävän paljon huomiota suomalaisille, esimerkiksi Norjan rajalla asuneiden metsäsuomalaisten historia kiinnostaa häntä. Tässä tehdään eeppinen vaellusreissu Värmlannin erämaahan, jossa tukholmalaisnuorten selviytymistaitoja koetellaan. Hän myös kehuu Suomen kirjallisuuden modernismia poikkeuksellisen edistyksellisenä, tosin suomalainen kirjallisuus esiintyy hänelle suomenruotsalaisena kirjallisuutena.

Lo-Johansson koki aikansa romaanikirjallisuuden porvarillisuuden läpitunkemana ja irvaili sille osuvasti: kollegoiden romaaneissa kaikki hahmot ovat juuri kylpeneet ja heillä on aikaa keskittyä eroottisiin konflikteihin. Tosin niistä puhutaan hillittyyn äänensävyyn, merkitseehän keskustelun kiihtyminen jo vakavaa ihmissuhdekriisiä. Jään pohtimaan, kuinka Lo-Johansson reagoisi vaikka Solsidan-sarjan huumoriin ja valkoisen Mickanin valkoiseen universumiin. Nimittäin hänkin kuvaa reissuja päivälliskutsuille Saltsjöbadenin rakenteilla olevalle esikaupunkialueelle, joka oli aikanaan astetta köyhemmän kulttuuriväen suosiossa.

Teos vaatii laajaa lukeneisuutta Ruotsin 1900-luvun alun kirjallisuushistoriasta, jotta kaikkien näiden suhteiden vyyhti aukeaisi.  Päällimmäisenä minulle jäi tästä käteen se itseoppineisuus, ja siihen vaadittavat historialliset puitteet. Mikä esimerkiksi kannustaa ihmistä hankkimaan monipuolisen kielitaidon, ellei perusteita kielten opiskeluun ole valettu koulussa? Mitä itseoppineisuus on näinä päivinä, kun perinteisen työväenluokan kategoria on kuopattu? Voiko nykyään kasvaa kirjailijaksi kodissa, jossa tuskin on muuta kirjallista materiaalia kuin Raamattu? Mikä on ns. kulttuurikodin merkitys, ja millainen on sen antiteesi? Millaisia kirjailijoita kasvaa kodeissa, joissa vanhempien ensisijainen tiedon lähde on MV-lehti?  Pitäisikö tästä olla huolissaan, vai onko huolestuminen vain keskiluokkaista öyhötystä? Arroganttia ylenkatsetta? Millaisia ovat huomisen itseoppineet ja tuleeko heistä kansallisia legendoja?

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s