Joulumatka Belgraviaan

Rendell ZitaKun ei jaksa siivota tai leipoa, joulutunnelmaa voi taikoa nurkkiin lukemalla jouluaiheisia kirjoja kynttilänvalossa. Hyvin harvoin olen itse etsinyt jouluaiheisia teoksia sesonkituotteina, mutta koska joulusta kirjoitetaan verrattaen paljon, aina joulukuussa eteen osuu ainakin yksi täsmäteos. Nyt kolmantena adventtina luin Ruth Rendellin teoksen The St.Zita Societyn (Arrow Books, 2015), jossa joulua ja muitakin juhlia valmistellaan Lontoon Belgraviassa, kadulla nimeltä Hexham Place. Kyseessä on jo edesmenneen paronittaren 62. teos, minkä jälkeenkin hän julkaisi vielä viisi teosta. Itselläni tämä oli vasta toinen kohtaaminen hänen tuotantonsa kanssa; Barbara Vinen nimellä kirjoitetusta teoksesta bloggasin viime kesänä.

Hexham Place on vain lyhykäinen kadunpahanen, mutta asuntojen arvo näillä hoodeilla on tähtitieteellinen. Osoite on vain kivenheiton päästä Buckingham Palacesta ja nurkilla ovat kaikki merkittävät lähetystöt. Monet talonomistajat ovat pitäneet kiinni omaisuudestaan vuosikymmeniä, ja joillain myös palveluskunta on pysynyt samana nuoruusvuosista saakka. ”Prinsessa”-nimisen ysikymppisen rouvashenkilön seuraneiti June on korkeasta iästään huolimatta aktiivinen naapurustonsa kehittäjä, ja hänen aloitteestaan paikallisessa pubissa alkaa kokoontua St. Zita Society, eli palveluskunnan yhdistys, johon kutsutaan lastenhoitajia, au paireja, autonkuljettajia, puutarhureita ja siivoojia lähitaloista. Koska osa palveluskunnasta myös asuu isäntäväkensä luona, he kokevat olevansa yhtä lailla osana paikallista yhteisöä, joka tosin ei ole kovin tiivis eikä idyllinen.

Teos ei ole tyypillinen dekkari siksi, että kukaan päähenkilöistä ei varsinaisesti osallistu murhien ratkaisuun, eikä rikostutkintaakaan suuremmin valoteta. Murhat tai tapot eivät myöskään ole tässä erityisen kylmäverisesti suunniteltuja, vaan ihmiset kuolevat sattuessaan väärälle paikalle väärään aikaan. Kuvauksen keskipiste on palveluskunnan välisissä sosiaalisissa suhteissa, eli juonen kehittely ei eroa paljoa esimerkiksi Downton Abbeystä. Tämän ajan palvelijoilla tosin saattaa olla yliopistotutkintoja takanaan, eivätkä heistä kaikki edes tule erityisen köyhistä oloista. Moni pitää kiinni palvelussuhteesta vain asumisoikeuden vuoksi. Palveluskunta on tietysti kirjavan monikulttuurista, ja osa säästää palkkarahoja palatakseen kotimaahansa rikkaina yrittäjinä. Pohjimmillaan teos on kertomus tämän päivän brittiyhteiskunnan muuttuvista luokkasuhteista ja vallankäytön mikroskooppisesta arjesta, jossa au pairista saattaakin tulla yhdessä yössä vaativa dominatrix.

Teoksessa ei ole yhtä päähenkilöä, vaan kadun arkea kuvataan eri ikäisten ja taustaisten yksilöiden silmin. Minulle kiinnostavin henkilöhahmo oli pakistanilaistaustainen lastenhoitaja Rabia, joka on jo kolmikymppisenä menettänyt kaksi lastaan ja jäänyt leskeksi. Rabia ei tule köyhästä perheestä, mutta hän pakenee toista järjestettyä avioliittoa työhön, joka mahdollistaa ”säädyllisen” kotoa poismuuton – eihän hän musliminaisena saa asua itsenäisesti ilman suvun miesten valvontaa. Rabia toimii romaanissa jonkunlaisena moraalisena peilinä, jonka kautta isäntäperheen elämäntapa esittäytyy entistä oudompana. Lucy-äidin haluttomuus olla äiti, hänen muodin orjuutensa ja uskottomuutensa nousevat uskovaisen naisen maailmassa äärimmäisiksi esimerkeiksi länsimaailman korruptiosta ja synnistä. Rabian hahmo on kieltämättä mustavalkoinen, mutta samalla tarina hänen menestyneestä yrittäjäsuvustaan tuntuu uskottavalta. Rabia tosin paheksuu tässä isänsä myymiä joulukuusen jalkojakin, sillä niihin on maalattu eläinten ja ihmisten kuvia. Herra Siddiqui ei taas suhtaudu islamiin yhtä fanaattisesti kuin tyttärensä.

Belgravian kaamosaikaan kuuluu myös häiden suunnittelua, sillä kolme pariskuntaa ovat löytäneet toisensa. Asiaan kuuluvat tietty homohäät, sekä shotgun wedding konservatiivipoliitikon tyttären ja tämän autonkuljettajan välillä, sillä poliitikko ei voi sietää yksinhuoltajia perhepiirissään. Joulun viettoon liittyy Hexham Placella perinteitä, kuten puolipakollinen kynttilävalaistus katupuolen ikkunoissa – tapa, jonka eräs vanhoista asukkaista on oppinut Norjan-matkallaan. Kadun asukkaiden keskinäinen kyttääminen ja pikkumainen itse keksimiin järjestyssääntöihin vetoaminen tuntuu hyvin pohjoismaiselta. Kovin rennolta ei ilmapiiri siellä tunnu muuten kuin alkoholin voimalla, ja moni palveluskunnan jäsenistä viettääkin jouluaan varsin kosteissa merkeissä.

Palveluskunnan yhdistyksen kokousten kuvaus oli romaanissa omaperäisintä; muuten teos viihdytti ja naurattikin, mutta ei varsinaisesti herättänyt kysymään uusia kysymyksiä. Lontoon ”paskaduuneista” kun on kirjoitettu paljon kyynisempiä, analyyttisempiä ja hyisempiä kuvauksia, joissa rikollisuus usein liittyy ihmiskauppaan. Väkivaltaisista kuolemista huolimatta teoksen ilmapiiri oli jopa hilpeä, ja keskeisen murhaajan motiivit jokseenkin ymmärrettäviä. Syrjäytymisestäkin teos kertoi, ja mielenterveyskuntoutujien arjesta. Taatusti tässä tavoitettiin jonkinlainen miniatyyrikuva yhteiskunnasta ja sen läpikäymästä murroksesta.

PS: Jos joku blogini lukija etsii keinoa opiskella englantia kotikonstein, suosittelen hänelle Rendellin teosten lukemista (tai äänikirjojen kuuntelua) alkukielellä. Varsinkin, jos et ole koskaan lukenut romaania englanniksi, Rendellin teoksista voi olla helppo aloittaa. En sanoisi, että kieli on selkokieltä, mutta lauseet ovat lyhyehköjä ja rakenteet yksinkertaisia.

 

 

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s