Todellinen ysäri-jysäri

JoelMuistan lukeneeni Pirjo Hassisen Joelin (Otava, 1991) ensimmäisenä opiskeluvuotenani Jyväskylässä, jolloin teoksen elämismaailmassa suht kaikki liippasi läheltä omaa arkeani. Vaikka romaanin tapahtumakaupunki jää avoimeksi, lukija voi helposti sijoittaa tekstin kirjailijan asuinkaupunkiin tiettyjen koordinaattien, kuten yliopiston kirjaston arkkitehtonisen kuvauksen perusteella. No, teoksessa seikkaillaan joka tapauksessa sisämaassa, kaupungissa, jolla on pakkomielle lasikattoisiin ostoskeskuksiin ja salilla käymiseen. Aika-akseli sijoittuu 80-90-lukujen vaihteeseen, jolloin hedonistinen ”juppikulttuuri” oli vielä voimissaan ja Neuvostoliitto veti viimeisiään syvästi korahdellen.

Neuvostoliitolla on merkitys juonen kannalta, sillä päähenkilö Maria on venäjän ikuinen opiskelija, joka ei löydä tarmoa gradun kirjoittamiseen. Hän on löytänyt kapean leipätyön työväenopiston venäjän opettajana, mutta tuuraa välillä äitinsä alusvaateliikkeessä Delilah’ssa. Marian suhde opettamaansa kieleen ei tunnu kovinkaan intohimoiselta, mutta hän löytää aikuisryhmien opettamisesta epämääräistä turvaa. Tyyppinä hän on selkeä ajelehtija, joka on kenties tullut voimakastahtoisen johtajataräitinsä jyräämäksi. Maire Tammiston hahmo onkin romaanissa keskeinen, ja minusta hän tuntui henkilönä särmikkäämmältä kuin Maria ja hänen kaksi miestään, Jyrki ja Joel.

Oikeastaan Marian elämä pyörii pitkälti seksuaalisten fantasioiden ympärillä. Joel on hänen venäjän opiskelijansa, joka urheilumyyjänä on kiinnostunut itäviennistä. Joelin hahmossa keskeisintä on hänen taivaallinen kroppansa, joka muodostuu Marialle pakkomielteeksi. Maria soluttautuu paikallisen kuntosalin vieraaseen maailmaan vain saadakseen ahmia Joelin lihasmassaa silmillään. Seksuaalisuuden kuvaus on suorasukaisen aistillista, rajun imelähköä. Varmasti tuohon aikaan miehen ruumiin esineellistämisessä on ollut jotain radikaalia, mutta feminismin riemuvoitto teos ei ole. Maria on kyllä älyllinen toimija, joka tutkijamiesystävänsä kanssa voi viettää päivän lukien toisilleen ääneen romaaneja. Muun muassa Marguerite Duras pääsee teoksessa ääneen, ja Rakastajaa tässä luetaan ahmien. Samalla Marian maailmassa tiukat sukupuoliroolit ovat itsestäänselvyys. Tapa, jolla hän näkee esimerkiksi turvevoimalan miehen logiikan ylimmäisenä ruumiillistumana, on koominen:

”Maria oli tuntenut outoa nautintoa siitä ristiriidasta, että hän itse oli nainen, ja tuo tuossa oli turvevoimala, miesten suunnittelema ja rakentama ja käyttämä laitos, hänelle avautumaton maskuliinisen voiman ja tenisen tietämyksen salaliitto. Se oli silti tehty hänelle, kaikki tuo käsittämätön, raskas, pikimusta, tekninen oli häntä varten. Että hän saisi lämmintä vettä jolla valella valkoista puhdasta ruumistaan suihkussa.”

Vaikka Maria tunnustaakin himoitsevansa Joelia ikuisuusperspektiivillä, ei orastavan suhteen tulevaisuus vaikuta kovin lupaavalta. Eikä tässä ajetakaan elämänmittaisen parisuhteen asiaa, vaan Hassinen kirjoittaa naisen oikeudesta intohimoon. Eroottiseksi fiktioksi teksti on kiinnostava siksi, että halulle annetaan myös historiallinen ja poliittinen konteksti. Minusta oli lukijana houkuttelevaa muistella aikaa, jolloin maamme yleinen ostovoima oli mittava ja alusvaateputiikeissa luonnonsilkkinen ylellisyys meni kuumille kiville. Samalla tuo aika tuntuu todella kaukaiselta ja miltei utopistisena. Tämän päivän Marioilla ei ehkä ole varaa haahuilla samalla tavalla kuin noina aikoina – ei silloinkaan, jos sattuu perimään äitinsä vaateliikkeen.

Esikoisromaaniksi Joel on omaperäinen ja itsevarma teksti, joka muistaakseni herätti aikanaan paljon keskustelua juuri tuon miehen ruumiin esineellistämisen vuoksi. Nuorena lukijana en aivan pystynyt samastumaan Marian maailmaan, sillä olin juuri silloin hylännyt aiemman merkkivaatekeskeisen maailmankuvani. Nyt luin teosta ilman vaatimusta henkilöhahmoihin samastumisesta, ja nautin eritoten rikkaasta kaupunkikuvauksesta.

Olen menossa pian joulunviettoon aivan tuon edellämainitun turvevoimalan kupeen. Vähänkö naurattaa sen piippujen tuijottelu tästäkin kirjallisesta perspektiivistä, sillä pytinki on oikeasti suuri esteettinen haitta ja kaupungin kasvettua pilaa satojen, ellei tuhansien maiseman. Itse en ole koskaan nähnyt sitä eroottisena. Ehkä mielikuvitukseni on vain rajallinen.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s