Lumihanhen siivin

BinchyRakastetun tarinankertoja Maeve Binchyn (1939-2012) tuotanto toimii usein kuin ”kanakeittona sielulle” – ainakin itse palaan siihen aina, kun ulkona tuulee ja sisällä on vilu. Romaani Seitsemän talvista päivää (WSOY 2013, suom. Päivi Pouttu-Delière) jäi hänen viimeisekseen. Lisäksi häneltä on julkaistu postuumisti kaksi novellikokoelmaa.

Seitsemän talvista päivää kertoo Stoneybridgen uneliaasta kylästä länsi-Irlannissa Atlantin rannalla. Kylän nuoriso on valunut Britanniaan, Australiaan ja Amerikkaan jo monen sukupolven ajan. Vähemmän kyvykkäät ja kapinalliset pakenevat juuriaan vain Dubliniin, mutta pääkaupunkikin on tarpeeksi kaukana uuden elämän aloittamiseen. Stoneybridgeä johtavat Ryanin ja O’Haran mahtisuvut, joiden mainetta eivät korista ulkomaiset vävyt, saati aviottomat lapset. Kylästä lähteneet ovat oppineet kertomaan sinne jääneille hyvin taloudellisen version nykyelämästään.

Teoksessa seurataan Stone House-nimisen rakennuksen elvyttämistä ja muuttamista hotelliksi. Stone Housen vanhoista omistajasiskoksista on elossa enää Queenie, joka toivoo talolleen elinvoimaisen jatkajan. Sen pelastajaksi saapuu suoraan New Yorkista energinen keski-ikäinen sinkkunainen Chicky, joka on viettänyt lapsuuden kesiään outojen neitien keittiötouhuja seuraten. Chicky kokee etäisyyttä moneen paikalliseen sukulaiseensa, mutta haluaa silti aloittaa uuden elämän itselleen rakkaassa luonnonmaisemassa.

Hotellin vierailla ja myös henkilökunnalla on takanaan vaikeuksia ja traagisia tapahtumia. Teos koostuukin kymmenestä vinjetistä tai elämäntarinasta, joita voisi erillisinä novelleinakin lukea. Tarinoita yhdistää henkilöiden päätyminen Stoneybridgeen, usein enemmän sattumalta kuin suunnitellusti. Pidin erityisesti siitä, että teos levitti siipensä laajalti Irlannin saaren ulkopuolelle – Kaliforniaan, Britanniaan, Ruotsiin ja maailmaa kiertäville risteilyaluksille. Teoksessa linnut ja lintubongaus ovat keskeisessä asemassa, ja erityisen rakkaita henkilöhahmoille ovat eri lajiset hanhet. Koskettavin tarina liittyi itsemurhaa hautovaan nuoreen, Shay O’Haraan, joka pelastetaan vetoamalla tämän lintutuntemukseen. Islannista Irlantiin talvehtimaan tulevien meri- ja lumihanhien näky rantakallioilla oli pysäyttävää.

Nauroin ääneen lukiessani dublinilaisesta Wallin pariskunnasta, joiden elämä keskittyi erilaisiin kilpailuihin osallistumiseen. Walleille viikko ilman kilpailuvoittoa oli ankeuden perikuva. Tarinassa kysytäänkin, millainen on itseään kunnioittava kilpailunharrastaja. Millaista tyydytystä ihminen saa siitä, ettei ole maksanut matkoistaan tai kodinkoneistaan? Pariskunta joutuu hääpäivää juhlistamaan Stoneybridgeen, sillä eräässä kilpailussa Pariisin-matkan voitti pariskunta, joka selvästi rikkoi kilpailun sääntöjä. Lohdutuspalkinto ei heitä aluksi lämmitä, mutta paikan yhteisöllisyys saa vaativammatkin asiakkaat pian haltioitumaan.

Binchyn kerronnassa leimallista on sydämellisyys, viattomuus ja tietynlainen yltiöpositiivisuus. Kuitenkin henkilöhahmot ovat monisärmäisiä ja yhteiskuntaa analysoidaan syvällisesti. Kokoelmassa aika-akseli on kolmisenkymmentä vuotta, ja Binchy näyttää oivallisesti, kuinka jälkijättöinen ja taikauskoisen uskonnollinen maa on ollut vielä 1980-luvulla. Chickyn koominen kaksoiselämä rouva Starrina, amerikkalaisen interrailaajan leskenä, kertoo paljon siitä, kuinka ahdistavia instituutioita avioliitto ja ydinperhe ovat maassa olleet pitkään. Chicky siis joutuu esittämään leskeä kyläyhteisössä, vaikka ei tosiasiassa ole koskaan ollut naimisissa lunastaakseen kunniallisen naisen statuksen. Teos ottaa myös kantaa maanviljelijöiden ahdinkoon ja sukutilojen traagisiin lopettajaisiin.

Teos oli täydellinen joulun ajan hittikirja, jossa talvinen luonto pääsi loistamaan. Ruokaa siinä laitettiin myös antaumuksella, enkä olisi pannut pahakseni, jos mukana olisi ollut muutama resepti. Teos saattaa herättää voimakasta matkakuumetta – ainakin minua syrjäseutujen perhehotellit kiinnostavat kovasti, ja haluaisin viettää lomaa paikassa, jossa muihin matkalaisiin tutustuu saman illallispöydän ääressä.

Tämä oli lukumaraton-haasteeni rasti numero 4. Luin teosta joulunpyhien jälkeisenä sunnuntaina, kun suklaata oli vielä liikaa jäljellä. Teos sai aikaan ajattomuuden illuusion, eli en tiedä, montako tuntia sen äärellä kulutin. Kirjan rakenteen vuoksi se todennäköisesti tuottaa eniten iloa, jos lukujen välillä pystyy hengähtämään reilusti.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s