Vuosi 2015 on ollut käänteentekevä lukuvuosi siksi, että olen oppimassa kahta uutta taitoa: elektronisten kirjastojen käyttöä ja kirjojen lukemista kännykän pieneltä ruudulta. Kännylukemiseen minut houkutteli aatonaaton liikenteessä Onnibus-yhtiö, joka tarjosi matkustajilleen kuutta ilmaista teosta Adlibris-nettikirjakaupan kautta. Latasin kirjoista neljä ja olen jo suht tyytyväisenä lukenut niistä kolme teosta kokematta silmieni rasittuvan liikaa. Tätä ”ilosanomaa” en kuitenkaan aio välittää liikaa, sillä ihmiset ovat hyvin erilaisia lukijoita ja monille liika ruutujen tuijottaminen voi käydä terveydelle haitalliseksi. E-kirjojen lukeminen ei minulla ole merkittävästi vähentänyt painetun sanan tenhoa, mutta pidän siitä, että lukemiseni ei ole sidottu esimerkiksi kirjastojen tai kirjakauppojen aukioloaikoihin.
Leena Lehtolaisen Veren vimma (Tammi, 2003) on yksi ilmaisista teoksista. Omassa lukuhistoriassani se on neljäs Maria Kallio-romaani, ja olo oli kuin olisi kotiin palannut. Tällä romaanilla aloitin myös vuodenvaihteen lukumaraton-haasteen. Sopivan vauhdikas aloitus, onhan teoksen teemana moottoriurheilu, rallitähteys ja siihen liittyvä mediajulkisuus. Teos asettuu osittain joulunajan maisemiin, vaikka joulun vietto ei siinä olekaan keskiössä. Tapahtumapaikkana on Maria Kallion tutuksi käyneen Espoon lisäksi läntinen Uusimaa, erityisesti Kirkkonummen ja Inkoon seudut. Varsinainen draama keskittyy sodanjälkeiseen aikaan, jolloin Porkkalan alue oli noin vuosikymmenen ajan neuvostomiehityksen alaisena.
Luin myös haasteen aikana Luminaisen (Tammi, 1996). Vasta teoksen aloitettuani huomasin lukevani sitä toista kertaa, mutta koska en muistanut juonesta paljoa, lukukokemus oli edelleen täyteläinen. Kuitenkin tällä kertaa innostuin enemmän Veren vimmasta, sillä siinä käsiteltiin minulle vieraampia aihepiirejä kuin radikaalifeministinen aktivismi ja uskonlahkot. Tekemättä pahaa juonipaljastusta uskallan väittää, että Veren vimman juoni oli loppuun saakka yllätyksellinen. Historiallinen ote ja ”tarina tarinan sisässä” toimivat muuten arkisen ja teknisen kerronnan ehdottomina elävöittäjinä. Lehtolaisen kirjoissa arkisuus on usein valttia, sillä hän onnistuu tuomaan poliisin työn alas jalustaltaan, mutta useamman kirjan lukeneena jatkuvat viittaukset hätäsalmiakkiin, whiskyyn, punk-ikoneihin ja pasta-ateroihin saattavat puuduttaa. Tässä teoksessa päästiin pitkälle Maria Kallion persoonasta ja kotihuolista, vaikka niillekin on annettu paljon tilaa.
Rallikuski Sasha Smedsin sukukronikka on mehevä, tosin lukija voi olla montaa mieltä melodramaattisesta suhdekuviosta. Sasha rallikuskina ja luomutilan isäntänä on ”erilainen” julkkishahmo, jonka ympärille yritetään luoda jonkunlaista pyhimyksen auraa. Suvun naisten omapäisyys ja täydellinen jalat maassa-asenne tuovat kerrontaan syvyyttä. Luomutilan tuvassa on totuttu jatkuviin toimittajien kestityksiin, mutta emäntäväki elää omaa aikatauluaan. Laajennetun perheen teema on kiinnostava jo sinänsä, eli olisin voinut lukea romaanin heistä ilman rikos- ja ralliteemaa.
Arjen poliisityön tasolla Lehtolainen ottaa kantaa naispoliisien asemaan työyhteisössä ja korruption mahdollisuuteen roskalehtien juttuvinkkien kautta. Ursula-niminen kollega aiheuttaa tässä paljon harmia perättömän seksuaalisen häirinnän ilmoittajana ja vinkkipalkkioilla rikastujana. Maria Kallion esimiesasema joutuu syyniin, sillä häntä epäillään puolueellisuudesta miespuolista kollegaa kohtaan. Ursula syyttää häntä ”ainoan naisen syndroomasta” eli solidaarisuuden puutteesta naiskollegoja kohtaan. Äitiyden, naiseuden ja myös ulkonäköpaineiden aiheuttamat hankaluudet nostavat päätään läpi teoksen. Myös lasten kasvattaminen ympäristössä, jossa väkivallan uhka on jatkuvaa, askarruttaa.
Hauskin detalji liittyi postipakettiin, jonka Maria Kallio saa vaaralliselta rikolliselta, ja jonka uskotaan sisältävän pommin. Postiin saapuu poliisin pommiryhmä lähetystä analysoimaan, mutta paketista paljastuukin nukkekoti, jonka pitkäaikaisvanki on tehnyt puhdetöinään. Muiden lapsituttujen puutteessa lahja kohdistuu poliisin skidille. Vastalahjana Maria lähettää vangille itse leipomiaan pipareita. Kapinallisen punkkarin sisältä alkaa kuoriutua yllättäviä piirteitä, kuten talousmartta ja työyhteisön emo.
Molemmat lukemani teokset ovat ehdottomia rikoskirjallisuuden klassikkoja, jotka ovat kestäneet hyvin ajan patinan. Tästä kertoo myös uusien painosten otto ja teosten saatavuus äänikirjoina. Maria Kallio-sarjan uusin osa, Surunpotku, puhuttelee minua myös, sillä olisin kiinnostunut seuraamaan, kuinka Espoossa pärjätään teini-ikäisten ja aikuistuvien nuorten kanssa.
Kokonaiskäsitystä Kallion urasta minulla ei edelleenkään ole, koska olen seurannut hänen vaiheitaan satunnaisesti ja väärässä järjestyksessä. Ylipäänsä minusta ei ole luonteeni vuoksi minkään kirjasarjan uskolliseksi seuraajaksi. Tutuimmiksi kotimaisiksi poliisikavereiksi tosin ovat nyt nousseet Maria Kallio ja Sakari Koskinen.
Anun ihmeelliset matkat 