Solidaarisuus sydänjuuria myöten

20151230_151317Joulun ajan ehdoton piristys on ollut Hertta Kuusisesta kertova tv-sarja Punainen kolmio, joka tyylikkäällä puvustuksellaan ja tarkalla ajankuvallaan lievitti piirun verran tämän katsojan historiakuumetta. Moniosaaja Heidi Köngäs on sekä ohjannut ja käsikirjoittanut tv-sarjan, sekä julkaissut romaanin Hertta (Otava, 2015). Sarja ja romaani eivät ole identtisiä, joten sarjan nähneillekin romaani taatusti tarjoaa uuden tulokulman ajan henkeen ja merkittävän ”uuden naisen” legendaan.

Molemmat tuotokset ovat mielestäni tasavahvoja; olisin ehkä mieluummin lukenut romaanin ennen tv-sarjan näkemistä, sillä olisin silloin voinut muodostaa lukemastani vapaampia assosiaatioita. Romaanissa varsinkin Yrjö Leinon hahmo vahvistuu entisestään, ja kolmantena kertojana on Etsivän keskuspoliisin natsisympaattinen johtaja Riekki.

Hella Wuolijoki ja Hertta Kuusinen tunnettiin ”majakkana ja perävaununa”, ja myös ompelijatar Martta Koskisen keskeinen rooli kommunistisessa maanalaisessa toiminnassa tulee teoksessa hyvin esiin. Koskisen kuolemantuomio tuntuu tässä palapelissä täysin kohtuuttomalta; todennäköisesti Hertta olisi saanut osakseen saman kohtalon, ellei olisi ollut Otto Wille Kuusisen tytär. Romaanissa kuvataan Leinon ja Kuusisen yhteiselämän harjoittelua Marlebäckin kartanossa enemmän kuin tv-sarjassa. Molempia, Herttaa ja Yrjöä, uhkasi sodan aattona ja sen aikana työttömyys, mutta luontaisella nokkeluudellaan Hertta hommasi itselleen ja sulhaselleen työpaikat, itselleen Neuvostoliiton lähetystön kielen opettajana ja tulkkina, ja Leinolle pehtorin paikan Wuolijoen kartanosta.

Vaikka teoksessa kuvataan vapaan naisen ja naimisissa olevan miehen suhdetta, kyseessä ei ole tyypillinen kolmiodraama, sillä Hertta ei kunnon kommunistina sallinut itselleen mustasukkaisuuden tunnetta. Leinon elämässä vaikuttivat molemmat ex-vaimot, joista ensimmäinen, Alli Simola vaikutti hyvinkin kiinnostavalta persoonalta. Alli jätti Leinon kasvattamaan heidän yhteistä tytärtään opiskellakseen Kööpenhaminassa kasvissyöntiä ja kukkaistiedettä. Nainen, joka jo 20-luvulla vannoi raakaruoan nimeen, tuntuu oudon anakronistiselta; hän myös perusti Helsinkiin ensimmäisen kasvisravintolan. Allissa ja Hertassa on paljon samaa aatteen ehdottomuutta, kun taas Leinon toinen vaimo Ulla on sovinnainen kansankynttilä, varsinainen siveyden sipuli.

Kun 30-luvulla Suomeen alkoi kiiriä huhuja Siperian kuolemanleireistä, osa kommunisteista ottivat ne vakavasti, varsinkin jos ne tulivat yksityisistä lähteistä. Kirjeenvaihto Neuvostoliittoon oli tarkasti monitoroitua, ja Herttakin kärsii uutispimennosta, vaikka hänen isänsä olisi kai voinut asiaan vaikuttaa. Juri-pojan kohtalo on surullinen ja järkyttävä, eikä selitys ”äiti lähtee, jotta kaikilla lapsilla olisi lämmin ja hyvä” todellakaan toimi lastenkotiin hylätyllä viisivuotiaalla. Hertan saumaton usko Neuvostoliittoon on hänen sokea pisteensä, jota ilman hän tuskin olisi selvinnyt kahdesta pitkästä vankilareissustaan.

Toisen vankilareissun takana ei edes ole tuomiota, vaan kommunisteja pidettiin jatkosodan aikana ”turvasäilössä” – turvassa keneltä, fasisteilta, Neuvostoliitolta vaiko itseltään? Teoksen valoisin hetki liittyy paluuseen vankilasta, kun tuhatpäinen joukko on odottamassa Herttaa ja muita naisia Helsingin asemalla. Vastaanottokomiteaan ei tosin kuulu maan alle kadonnut Leino. Näin Hertta muistelee kokemaansa lämpöaaltoa äitinsä yltäkylläisessä kodissa:

”Makaan silmät auki ja mietin, miten väkevä sana onkaan solidaarisuus, kuinka pyyteetön voi olla ihmisten välinen luja ja tinkimätön myötätunto. Se on kuin joku arka eläin, joka ilmestyy vain halutessaan, jota ei voi koskaan pakottaa esiin. Solidaarisuudella on täysin vapaa oma tahto. Se käyttäytyy aivan samoin kuin rakkaus ja ystävyys, liikkuu vapaasti ja pakottamatta, tulee kun hetki on sopiva ja tarttuu ihmissydämestä toiseen.”

Hertan ja hänen äitinsä Saiman suhde tuntuu mutkattommalta kuin suhde vallanhimoiseen isään. Saima Kuusisen maalaisaateliset juuret Keski-Suomen Luhankaan ovat hyvinkin kiinnostava linkki, varsinkin kun kyläläiset piilottelivat Herttaa ja Leinoa talvisodan aikaan erittäin ankarissa oloissa. Vaikka Hertta rakastaa kaupunkilaiselämän pieniä iloja, kuten Fazerin ja Ekbergin kahviloita, hänessä on myös aimo annos maalaistyttöä. Toisaalta puoluetoverit syyttävät Herttaa ja tämän äitiä ”hienostelusta”, sillä kumpikaan ei suostu täysin luopumaan elämänsä pienistä mukavuuksista kommunismin vuoksi. Neljääkymppiä lähestyvän naisen rakkaus äitinsä lihapulliin on liikuttavaa, varsinkin kun hän itse ei ole talousihmisiä.

Teos on rankoista tapahtumien keskellä poikkeuksellisen vahva ja elämäniloinen. Hertta Kuusisen iloinen luonne juontaa juurensa suht onnellisesta lapsuudesta, ja kirjassa osoitetaan hienosti hänen voimiensa ainainen paluu. Hertan monikielisyys, sivistyneisyys ja oppineisuus vaikuttavat myös hänen elämänhaluunsa. Ottaen huomioon, ettei hänellä ollut muuta muodollista koulutusta kuin lukio (mikä tietysti tuohon aikaan on ollut naiselle jo korkea koulutus), olisin ehkä halunnut lukea hieman lisää hänen ajoistaan Moskovan puoluekaaderikoulussa. Hertan retoriset taidot ainakin tekivät tv-sarjassa vaikutuksen Vappu Nalbantoglun tulkitsemana.

Yrjö Leinon bakteerikammo oli teoksen humoristisin detalji, mikä viittaa jo lievään mielenterveyden ongelmaan. Tälle nauroin ääneen siksikin, että luin teosta samana päivänä, kun olin käynyt hygieniapassikokeessa ja testissä esiinnyin erittäin törkyisin kynsin. Kirkuvanpunaisen lakan rippeet huusivat jynssäämistä, ja mietin, kuinka Leino olisi niihin suhtautunut.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s