Aarteita Senegalista

550x729xmariama-ba-mouchoir-tresses.jpg.pagespeed.ic.IIPWlhDxZASenegalilainen Mariama Bâ (1929-1981) oli yksi varhaisista afrikkalaisista feministikirjailijoista, ja myös muslimifeministinä häntä voidaan tituleerata. Olen onnellinen, koska satun nyt omistamaan hänen klassikkoteoksensa Pitkä kirje (Une si longue lettre, Kirjapaja,1981, suom. Annikki Suni) sekä suomeksi että ranskaksi. Teos lienee Suomessa unohdettu, mutta maailmalla sitä juhlitaan edelleen varhaisena feministisenä klassikkona. Luin teoksen nyt toista kertaa – jo ensimmäisellä lukukerralla 2000-luvun alussa teksti teki minuun suuren vaikutuksen.

Romaanissa tuore leski Ramatulaye on sulkeutunut kotiinsa muslimien neljän kuukauden suruajaksi. Sen aikana hän ryhtyy kirjoittamaan kirjettä parhaalle ystävälleen Aissatoulle, joka on eronnut ja muuttanut työn perässä Yhdysvaltoihin. Nuoruudessaan Aissatou, Ramatulaye ja heidän aviomiehensä elivät nuoren perheen arkea rinnakkain, viettäen pitkiä viikonloppuja merenrantahuvilalla hedelmiä poimien ja luontoretkiä tehden. Ramatulayen lakimiesaviomiehestä tulee merkittävä ammattiyhdistyspomo, joka tunnetaan edistyksellisistä ajatuksistaan. Ramatulaye synnyttää tälle 12 lasta, mutta pitää samalla työpaikkansa lähikoulun opettajana. Perheen elämäntapa on melko länsimaistunut ja lapsia kasvatetaan enemmän lempeydellä kuin kurilla.

BaKirje on koskettava, mutta samalla älyllinen läpileikkaus Bân oman ikäluokan, Senegalin itsenäisyyden puolesta taistelleen sukupolven, ristipaineista moderniteetin ja perinteiden välissä. Aikajana tarinassa on 50-luvulta 70-luvun loppuun. Bâ on kirjailijana tiivistämisen mestari, hän saa 158 sivuun mahdutettua huikean määrän sekä aistillista kuvausta että tietoa maansa lähihistoriasta, uskonnoista ja perinteistä. Vaikka tekstin pohjavire on sureva, Ramatulayen elämänilo on silti käsinkosketeltavaa. Kahdentoista lapsen yksinhuoltajaäiti voisi olla ”lehti, jota kukaan ei uskalla poimia”, mutta yllättävää kyllä, hänen ovellaan alkaa suruajan loppua kohti olla kosijoista tungosta.

Teos on vahva todistajanlausunto siitä, kuinka moniavioisuus ei lähestulkoon koskaan käytännössä toimi. Tässä Ramatulayen fiksuna pidetty mies iskee silmänsä tyttärensä kaveriin, lukiolaistyttöön, joka ei alussa lainkaan lämpene setämiehen kosintoihin, mutta mielellään ottaa vastaan miehen antamia valmisvaatteita. Seurustelun aikana mies joutuu nolaamaan itseään nuorten suosimissa yökerhoissa, joihin hän alkavine kaljamahoineen ei ole erityisen tervetullut. Avioliitto on mieluisampi diili tytön köyhälle äidille kuin tytölle itselleen, sillä sen kautta perhe pääsee muuttamaan moderniin kaupunkiasuntoon ja äiti nousee sosiaalisessa statuksessa paksun rannerenkaan omaavaksi naiseksi. Ramatulayen ja kaksitoista lasta mies hylkää kokonaan, eli mitään islamilaista tasajaon periaatetta ei noudateta.

Kirjeenvaihto Ramatulayen ja Aissatoun välillä on tietysti laventelintuoksuista. Naapurissa asuu tuttu ennustaja, joka kaurikotiloita tutkimalla näkee Ramatulayen uuden rakkauden tulevan pian. Kaurikotilot juoruilevat myös tyttären teiniraskaudesta ja muista kohtalon oikuista, joita Allah asettaa perheen kiviselle tielle. Perhe-elämä Ramatulayen talossa on lämpimän kaoottista: teiniäidin tulevaisuutta enemmän äiti on huolestunut nuoremmista sisaruksista, pahiskolmikosta, jotka ovat opetelleet tupakanpolton läksyjä tehdessään. Sukupuolivalistuksen antaminen on välttämätön paha äidille, joka on kasvatettu vaalimaan neitsyyttä ennen avioliittoa – nykynuoriso kun vaatii ehkäisyvälineitä, joiden käyttö on moraalinen dilemma, voivathan ne kannustaa holtittomaan naiskenteluun. Bân kirjeessä on myös ripaus itseironiaa ja lempeää huumoria.

Islam on teoksessa uskonto ja elämäntapa, jota on sovellettu pitkälti mukautumaan modernin elämäntavan paineisiin. Bân usko naisasiaan tuntuu vankemmalta kuin jumalanpelko. Teos tuntuu edelleen yhtä raikkaalta ja ajankohtaiselta kuin ensi lukemallani. Kuultuani uutisen, että Ruotsin valtio jakaa kaikille kuusitoistavuotiaille koululaisille Chimamanda Ngozi Adichien Why We Should All Be Feminist-puheen kirjan muodossa olin haltioissani, mutta samalla jakaisin nuorille tämänkin teoksen, jonka viesti on hyvin samansuuntainen.

Ja milloin meillä Suomessa jaetaan koululaisille luettavaksi afrikkalaisten feministien klassikkoteoksia, oi milloin?

Omanlajisensa tiedustelumatka

eino-205x300Matti Röngän tuotannon makuun olen päässyt vasta tänä syksynä, ja heti ensi lukeman jälkeen mieltäni alkoi kutkuttaa hänen uusin romaaninsa Eino (Gummerus, 2015), joka onkin perinteinen romaani, ei dekkari. Einosta on kuulunut huhuja monilta kirja-aiheisilta rintamilta jo kesästä saakka, ja nyt teos tuli hankittua pukinkonttiin tarkkaharkintaisesti kotimaisten uutuuskirjojen merestä.

Niin. Kaikkihan tietävät, että luen useimmat lahjaksi ostamat kirjat varovaisesti ennen niiden paketointia – tämä on jonkunlainen ammattitauti, tai köyhän bloggarin säästövinkki. Luen myös lahjoittamani lasten- ja nuortenkirjat, ihan kaikki. Se ei toivon mukaan tee lahjasta vähemmän arvokasta, sillä kirjat kuitenkin hankin ensisijaisesti lahjan saajan makua arvaillen. Mielestäni myös yksi painettu kirja ansaitsee useamman kuin yhden lukijan. Kirjojen liikkuminen kodeista toisiin ilman rahallista vaihtoa on aina hyvän elämän merkki.

Eino on kursailematon äijäkirja, sen uskallan sanoa jo alkumetreillä. Se on herkkä ja tunteikas äijäkirja, jossa kolme sukupolvea kohtaavat, ei saumattomasti, eikä välttämättä toisiaan aukottomasti ymmärtäen (hyvin harvoinhan avoin sielujen sympatia esimerkiksi isän ja pojan välillä on mahdollista, itse asiassa se tuntuu melkein luonnottomalta). Heikkisten suku vaikuttaa itäsuomalaiseksi suvuksi jopa vähäpuheiselta. Pääasiallinen tapahtumapaikka on fiktionaalisella Leppäkosken kylällä Koillis-Savossa. Puhumista ja tunteiden vatvomista on paettu yrittämiseen, ja Einon perustama kuljetusalan firma on työllistänyt kaupungista palanneet pojan ja pojanpojan. Ysikymppinen Eino ei ole tyypillinen patriarkka, joka sanelee, mitä jälkipolvien tulisi tehdä. Tyyppinä hän on jopa vetäytyvä, omissa oloissaan viihtyvä. Vasta muistisairauden kolkuttaessa ovelle hän alkaa systemaattisemmin muistella elämänsä seikkailuja.

Romaanin kehyskertomuksena toimii 40-luvun lopussa tehty tiedustelureissu Neuvostoliittoon, jonnekin Vienan Karjalan suuntaan, jossa Einon kuuluu dokumentoida armeijan kasarmien toimintaa ja yleisiä elinoloja. Eino ei ole ollut erityinen sotasankari eikä Lapuan liikkeen kannattaja ennen sotaa, mutta hänen isänsä aiempi kuuluminen suojeluskuntaan tekee hänestä kyläyhteisössä mahdollisen kandidaatin salaiseen tehtävään. Eino houkutellaan tehtävään lähinnä helpon rahan toivossa. Palkkaa hänelle maksetaan Ranskan frangeissa, tosin maksatus tapahtunee vasta onnistuneen reissun jälkeen. Mies kuljetetaan luottomiesten voimin Ilomantsiin, josta hän hiihtää rajan yli. Reissu venyy puolen vuoden mittaiseksi odysseiaksi, josta suurin osa ajasta menee piilotettuna toipilaana suomensukuisen yksinhuoltajaäidin Nastin torpassa.

Nasti on sen verran verevä henkilöhahmo, että olisin halunnut lukea hänestä enemmän. Nastin talous kuuluu elimellisesti Punaisen sarastuksen kolhoosiin numero 31, ja syrjäisestä sijainnistaan huolimatta hän elää täysin kolhoosin johtajien mielivaltaisessa diktatuurissa. Miehen ja naisen välillä on luonnollista eroottista vetovoimaa, vaikka kumpikin on ainakin nimellisesti tahoillaan naimisissa. Reissu muokkaa Einoa persoonana enemmän kuin sotakokemukset, eli hän on sotaveteraanin lisäksi myös jotain muuta nimeltä mainitsematonta. Vakoilijan identiteetti on kielletty puheenaihe, eikä Einolle tule edes selväksi, mihin hänen kaivamiaan tietoja lopulta käytetään.

Myös pojanpoika Joonas on tiedustelumatkalla ukkinsa menneisyyteen. Einon ainoa elämänneuvo pojanpojalle on, ettei naisia, eikä keitään muitakaan ihmisolioita, saa johtaa harhaan. Tällä hän ilmeisesti viittaa omaan avioliittoonsa, joka kesti hautaan saakka, vaikka Eino ei ollutkaan vaimolleen tunteistaan rehellinen. Joonas vaikuttaa vastuuntuntoiselta, jopa perinteitä kunnioittavalta nuorelta mieheltä, joka samalla unelmoi sukellus- ja surffausvälivuosista Balilla. Einon ei ole lainkaan vaikeaa ymmärtää nuorempia sukupolvia, sillä nämä eivät enää nouse kapinaan koulun keittiölle testamentatuista, fasistisista Lotta Svärd-lautasista, vaikka ovatkin usein tatuoituja.

Teoksessa ansiokkainta oli ajan kerrosten saumaton vaihtelu. Eino onnistuu kertomaan tarinaansa niin, ettei kuulijan tai lukijan tarvitse tehdä suurta työtä päästäkseen samalle aaltopituudelle. Tarina on syvälle savolaiseen peltoon juurtunut, mutta samalla universaali. Minulle vannoutuneena Karjala-friikkinä Einon vakoilutarinassa ei ollut tarpeeksi yksityiskohtia – olisin ehkä halunnut lukea romaanin pelkästään noista kuudesta kuukaudesta, jotka Eino vietti rajan takana. Samalla uskon, että teos saattaa koskettaa syvemmin toisenlaisia lukijoita kuin itse olen. Teksti on perinpohjin tavallista, arkista ja lakonista, eli tässä on tavoitettu savolaisen tervaskannon mielenmaisema. Teos puhuttelee niitä, joilla sukupolvien välinen dialogi on vaikeaa, keskeneräistä tai kuoleman vuoksi pakolla keskeytynyttä. Uskoisin myös, että teos puhuttelee niitä, jotka eivät välttämättä lue kovin montaa romaania vuodessa. Tätä teosta kuuluu lukea hitaasti, jokaista sammalta ja juurentynkää makustellen.

Olen viime aikoina lukenut lähinnä humoristista kirjallisuutta vanhuudesta Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjasta Minna Lindgrenin Ehtoolehto-trilogiaan. Humoristinen ote vaikeisiin perhepoliittisiin ja yhteiskunnallisiin teemoihin tuntuukin helpommalta kuin vakavampi, realistinen genre. Einoa lukiessani naurahdin muutaman kerran ukin kommenteille nykymenosta, esimerkiksi omaisten mahdollisuudesta seurata vanhuksen päivää työpaikan päätteeltä. WILMA-ohjelmahirvitys on siis ilmeisesti arkipäivää myös joissain hyvin varustelluissa palvelutaloissa anno domini 2015!

Eilen illalla televisiossa alkanut Punainen kolmio-draama Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon suhteesta kyllä tavallaan komppaa Einon lukukokemusta, vaikka tässä ei kerrotakaan julkisuuden henkilöistä, vaan tuiki tavallisista ihmisistä. Hertasta kertovan sarjan aloitusosa veti minulta jalat alta. Samalla tuli mieleen, että Einonkin tarina voisi toimia hyvin elokuvan tai tv-sarjan muodossa.

PS: Kiitos Jenni Noposelle kauniin vähäeleisestä, mutta silti syvällisestä kannen suunnittelusta.

Joulumatka Belgraviaan

Rendell ZitaKun ei jaksa siivota tai leipoa, joulutunnelmaa voi taikoa nurkkiin lukemalla jouluaiheisia kirjoja kynttilänvalossa. Hyvin harvoin olen itse etsinyt jouluaiheisia teoksia sesonkituotteina, mutta koska joulusta kirjoitetaan verrattaen paljon, aina joulukuussa eteen osuu ainakin yksi täsmäteos. Nyt kolmantena adventtina luin Ruth Rendellin teoksen The St.Zita Societyn (Arrow Books, 2015), jossa joulua ja muitakin juhlia valmistellaan Lontoon Belgraviassa, kadulla nimeltä Hexham Place. Kyseessä on jo edesmenneen paronittaren 62. teos, minkä jälkeenkin hän julkaisi vielä viisi teosta. Itselläni tämä oli vasta toinen kohtaaminen hänen tuotantonsa kanssa; Barbara Vinen nimellä kirjoitetusta teoksesta bloggasin viime kesänä.

Hexham Place on vain lyhykäinen kadunpahanen, mutta asuntojen arvo näillä hoodeilla on tähtitieteellinen. Osoite on vain kivenheiton päästä Buckingham Palacesta ja nurkilla ovat kaikki merkittävät lähetystöt. Monet talonomistajat ovat pitäneet kiinni omaisuudestaan vuosikymmeniä, ja joillain myös palveluskunta on pysynyt samana nuoruusvuosista saakka. ”Prinsessa”-nimisen ysikymppisen rouvashenkilön seuraneiti June on korkeasta iästään huolimatta aktiivinen naapurustonsa kehittäjä, ja hänen aloitteestaan paikallisessa pubissa alkaa kokoontua St. Zita Society, eli palveluskunnan yhdistys, johon kutsutaan lastenhoitajia, au paireja, autonkuljettajia, puutarhureita ja siivoojia lähitaloista. Koska osa palveluskunnasta myös asuu isäntäväkensä luona, he kokevat olevansa yhtä lailla osana paikallista yhteisöä, joka tosin ei ole kovin tiivis eikä idyllinen.

Teos ei ole tyypillinen dekkari siksi, että kukaan päähenkilöistä ei varsinaisesti osallistu murhien ratkaisuun, eikä rikostutkintaakaan suuremmin valoteta. Murhat tai tapot eivät myöskään ole tässä erityisen kylmäverisesti suunniteltuja, vaan ihmiset kuolevat sattuessaan väärälle paikalle väärään aikaan. Kuvauksen keskipiste on palveluskunnan välisissä sosiaalisissa suhteissa, eli juonen kehittely ei eroa paljoa esimerkiksi Downton Abbeystä. Tämän ajan palvelijoilla tosin saattaa olla yliopistotutkintoja takanaan, eivätkä heistä kaikki edes tule erityisen köyhistä oloista. Moni pitää kiinni palvelussuhteesta vain asumisoikeuden vuoksi. Palveluskunta on tietysti kirjavan monikulttuurista, ja osa säästää palkkarahoja palatakseen kotimaahansa rikkaina yrittäjinä. Pohjimmillaan teos on kertomus tämän päivän brittiyhteiskunnan muuttuvista luokkasuhteista ja vallankäytön mikroskooppisesta arjesta, jossa au pairista saattaakin tulla yhdessä yössä vaativa dominatrix.

Teoksessa ei ole yhtä päähenkilöä, vaan kadun arkea kuvataan eri ikäisten ja taustaisten yksilöiden silmin. Minulle kiinnostavin henkilöhahmo oli pakistanilaistaustainen lastenhoitaja Rabia, joka on jo kolmikymppisenä menettänyt kaksi lastaan ja jäänyt leskeksi. Rabia ei tule köyhästä perheestä, mutta hän pakenee toista järjestettyä avioliittoa työhön, joka mahdollistaa ”säädyllisen” kotoa poismuuton – eihän hän musliminaisena saa asua itsenäisesti ilman suvun miesten valvontaa. Rabia toimii romaanissa jonkunlaisena moraalisena peilinä, jonka kautta isäntäperheen elämäntapa esittäytyy entistä oudompana. Lucy-äidin haluttomuus olla äiti, hänen muodin orjuutensa ja uskottomuutensa nousevat uskovaisen naisen maailmassa äärimmäisiksi esimerkeiksi länsimaailman korruptiosta ja synnistä. Rabian hahmo on kieltämättä mustavalkoinen, mutta samalla tarina hänen menestyneestä yrittäjäsuvustaan tuntuu uskottavalta. Rabia tosin paheksuu tässä isänsä myymiä joulukuusen jalkojakin, sillä niihin on maalattu eläinten ja ihmisten kuvia. Herra Siddiqui ei taas suhtaudu islamiin yhtä fanaattisesti kuin tyttärensä.

Belgravian kaamosaikaan kuuluu myös häiden suunnittelua, sillä kolme pariskuntaa ovat löytäneet toisensa. Asiaan kuuluvat tietty homohäät, sekä shotgun wedding konservatiivipoliitikon tyttären ja tämän autonkuljettajan välillä, sillä poliitikko ei voi sietää yksinhuoltajia perhepiirissään. Joulun viettoon liittyy Hexham Placella perinteitä, kuten puolipakollinen kynttilävalaistus katupuolen ikkunoissa – tapa, jonka eräs vanhoista asukkaista on oppinut Norjan-matkallaan. Kadun asukkaiden keskinäinen kyttääminen ja pikkumainen itse keksimiin järjestyssääntöihin vetoaminen tuntuu hyvin pohjoismaiselta. Kovin rennolta ei ilmapiiri siellä tunnu muuten kuin alkoholin voimalla, ja moni palveluskunnan jäsenistä viettääkin jouluaan varsin kosteissa merkeissä.

Palveluskunnan yhdistyksen kokousten kuvaus oli romaanissa omaperäisintä; muuten teos viihdytti ja naurattikin, mutta ei varsinaisesti herättänyt kysymään uusia kysymyksiä. Lontoon ”paskaduuneista” kun on kirjoitettu paljon kyynisempiä, analyyttisempiä ja hyisempiä kuvauksia, joissa rikollisuus usein liittyy ihmiskauppaan. Väkivaltaisista kuolemista huolimatta teoksen ilmapiiri oli jopa hilpeä, ja keskeisen murhaajan motiivit jokseenkin ymmärrettäviä. Syrjäytymisestäkin teos kertoi, ja mielenterveyskuntoutujien arjesta. Taatusti tässä tavoitettiin jonkinlainen miniatyyrikuva yhteiskunnasta ja sen läpikäymästä murroksesta.

PS: Jos joku blogini lukija etsii keinoa opiskella englantia kotikonstein, suosittelen hänelle Rendellin teosten lukemista (tai äänikirjojen kuuntelua) alkukielellä. Varsinkin, jos et ole koskaan lukenut romaania englanniksi, Rendellin teoksista voi olla helppo aloittaa. En sanoisi, että kieli on selkokieltä, mutta lauseet ovat lyhyehköjä ja rakenteet yksinkertaisia.

 

 

 

Rhodesian veteraanit kertovat

Fuller CatAlexandra Fuller (s.1969) tuli tunnetuksi vuonna 2001 esikoisteoksellaan Don’t Let’s Go to the Dogs Tonight. Tämä lapsuuden muistelma on kulkenut henkisessä repussani yli vuosikymmenen, ja olenkin pitkään listannut sen afrikkalaisen kirjallisuuden hittiteosteni kärkisijoille. En tee nykyään tällaisia listoja muusta kuin afrikkalaisesta kirjallisuudesta. Paperisina niteinä kerään vain ja ainoastaan afrikkalaista kirjallisuutta, ja sitäkin enimmäkseen kierrätyskorien ja poistomyyntien kautta.

Fuller on valkoihoisen brittitaustaisen rhodesialaisperheen kasvatti, joka kasvoi sotilaan tyttärenä sisällissotien varjossa. Nuoremmat lukijat eivät välttämättä muista, että Rhodesia oli nykyinen Zimbabwe – maa, joka 70-luvulla taisteli itsenäisyydestään kylmän sodan puristuksissa ja josta itsenäisyyden saavuttua suurin osa valkoisesta väestöstä muutti muualle. Itse muistan termin Zimbabwe-Rhodesia 70-luvun lopun uutisista – virallisesti maata kutsuttiin tällä nimellä vuoden 1979 loppupuolella puolen vuoden ajan.  Nykyisen maan nimi Zimbabwe merkitsee shonan kielellä ”kivistä taloa”.

Fuller on julkaissut kirjallisen uransa aikana neljä omaelämäkerrallista teosta ja yhden elämäkerran henkilöstä, jota hän ei tuntenut. Scribbling the Cat (2004, Picador) on omanlaisensa jatko-osa lapsuuden muistelmalle, vaikka sitä voisi luonnehtia myös matkakirjana ja poliittisena muistelmana. Ensimmäisessä osassa Alexandran elämää seurataan 22 vuoden ikään, jolloin hän menee naimisiin amerikkalaisen safariyrittäjän kanssa lähinnä irtautuakseen vanhemmistaan. Tässä teoksessa Alexandra on muuttanut miehensä kanssa Wyomingiin, Yhdysvaltoihin ja saanut kaksi lasta, mutta amerikkalainen elämäntapa tuntuu hänestä silti vieraalta. Toimittajan töitä hän tekee osittain siksi, että työ antaa hänelle tekosyyn palata Afrikkaan. Ymmärrettävistä syistä hänen journalisminsa aiheena on sisällissotien jäljet eteläisen Afrikan yhteiskunnissa. Omalla tavallaan myös kertoja on tässä teoksessa sotaveteraani itse, eli sodan traumoihin palataan aikuisen näkökulmasta.

Alexandra palaa vanhempiensa luo ilman miestään ja lapsiaan kolmelle juttukeikalle, joiden aikana kirjan idea muokkautuu. Vanhemmat asuvat Sambian ja Zimbabwen raja-alueella Solen laaksossa, köyhällä maaseudulla, jossa tuntuu asuvan vain epätoivoisia, syvästi alkoholisoituneita sieluja. Vanhemmat elättävät itseään viljelemällä kaloja rakentamassaan tekoaltaassa. Alueella asuu myös kourallinen muita Rhodesian valkoisia pakolaisia, tosin niin kaukana toisistaan, että valkoisten kasvojen näkeminen on jo tapaus. Paikallisessa baarissa juoruillaan banaaniviljelijästä nimeltä K, joka on jättänyt väkivaltaisen ja viinanhuuruisen elämänsä ja tullut uskoon. Tarinankertojana Alexandraa alkaa kutkuttaa K:n tarina jo ennen kuin on tavannut miehen.

Matkaa sisällissotien miinareiteille pohjustetaan tässä puolen kirjan verran. Lopulta K. suostuu ajamaan vieraansa Zimbabwen kautta Mosambikiin, vaikka reitti ei ole millään muotoa turvallinen. Sambia esiintyy teoksessa suht normaalina maana, kun taas Zimbabwessa ja Mosambikissa tuntuvat olevan voimassa jatkuvat poikkeussäännnöt ja -lait. Rajojen ylitys ulkomaan rekkareilla ja valkoisella iholla varustettuna on oma taitolajinsa ja tulee kalliiksi jopa alueella syntyneille. Matkan pääkohteeksi nousee Mosambik, jonka traumaattista postkoloniaalia historiaa Fuller käy läpi ansiokkaasti. Noin kolmekymmentä vuotta kestänyt sota vaati Mosambikissa noin miljoona uhria, joista lapsisotilaiden ja prostituution pakotettujen tyttöjen kohtalot olivat kenties traagisimpia.

Alexandra alias Bobo lunastaa K.n luottamuksen siihen pisteeseen asti, että tämä kertoo hänelle karmeimmista tappokokemuksistaan. Onneksi kauhua kuitenkin säännöstellään niin, ettei teksti muutu sietämättömän raskaaksi. Ilman draamaa reissu ei tietenkään suju, ja välillä K. epäilee kirjailijaa säälimättömästä hyväksikäytöstä. Matkan kauimpana kohteena Mosambikissa on saari, jolla asuu K:n armeijakaveri, jota Mapengaksi kutsutaan. Teoksen nimi viittaa kesytettyyn leijonaan, jota Mapenga pitää elinkumppaninaan vaimon puutteessa. ”Scribbling” tarkoittaa paikallisella murteella tappamista, ja vaikka tässä ei leijonia metsästetä, metaforisella tasolla kirjassa tehty odysseia viittaa yhtä suureen (ja surulliseen) voittoon kuin ison kissan tappaminen.

Mapenga osaa valottaa valkoisten sotaveteraanien henkistä tilaa tarkemmin kuin K., tai omalla tavallaan hän piirtää K:lle kolmannet kasvot. Siinä missä K. on löytänyt väliaikaisen pelastuksen karismaattisesta kristinuskosta, Mapenga vannoo ADHD-lääkkeisiin. Hänen mukaansa kaikkien palkkasotureiden perimmäisenä motiivina liittyä armeijaan on usein diagnosoimattoman ADHD:n aiheuttama levottomuus. Kiinnostavalla tavalla tässä kurotaan myös umpeen noin neljänkymmenen vuoden aikaisia käsityksiä mielenterveydestä ja neurologisista poikkeamista. Palkkasotureille on tarjottu aikanaan terapiaa pääkaupunkien isoissa sairaaloissa, mutta minkälaista terapiaa?

Teos ei ole helpointa luettavaa kielellisesti, sillä keskusteluja käydään pitkälti paikallisten valkoisten erikoisella sekakielellä, jossa on vaikutteita afrikaansista, zulusta ja shonasta. Lukija joutuu konsultoimaan liitteenä olevaa sanalistaa tiiviiseen tahtiin. Itse kyllä pidin teoksesta juuri kielellisen sekamelskan vuoksi, joka on myös tyylikysymys.

Jos pidät Henning Mankellin Afrikka-aiheisista romaaneista, pidät todennäköisesti myös Fullerin kirjoista. Fullerin näkökulma Afrikassa asuvan valkoisen kansanosan elämäntapaan ja poliittiseen tilanteeseen on ymmärtäväinen ja samalla säälimätön. Hänen oma kohtalonsa siirtolaisena Amerikassa ei tunnu helpolta, ja hänen kirjojensa jännitteet johtuvat pitkälti koti-ikävästä ja sopeutumattomuudesta länsimaiseen elämäntapaan. Ihailen hänen teoksissaan eniten kykyä kirjoittaa kipeistä yksityisistä kriiseistä humoristisesti ja älyllisen etäännyttävästi. Kirjoitustyylissä on paljon yhteistä kahden muun ihailemani naispuolisen omaelämäkerturin, Sara Sulerin ja Joan Didionin, kanssa. Jään siis innolla odottamaan myös hänen myöhempiä muistelmateoksiaan, joista yksi (Cocktail Hour Under the Tree of Forgetfulness) keskittyy Fullerin äidin henkiseen perimään ja viimeisin (Leaving Before the Rains Come) avioeroon.

 

Iso viha ja pikku rakkaus

karkulahtiOlen jo jonkun aikaa ollut kiinnostunut ruotsinsuomalaisesta kirjallisuudesta. Nyt muistan lukeneeni vain Susanna Alakoskea ja Eija Hetekivi Olssonia, jotka kirjoittavat suomalaisten siirtolaisten kohtaloista Ruotsissa. Tiina Laitila Kälvemark (s.1970) kuuluu edellisten kertojien kanssa samaan sukupolveen ja toimii myös aktiivisesti ruotsinsuomalaisten yhteisössä esimerkiksi Sisuradion toimittajana. Hän on debytoinut vuonna 2012 novellikokoelmalla Kadonnut ranta ja julkaissut myös novelleja ruotsiksi. Hän on kuitenkin ensimmäisen sukupolven maahanmuuttaja Ruotsissa, eli ei jaa edellä mainittujen kollegojen kanssa lapsuusmuistoja lähiöistä autotehtaiden varjoista.

Laitila Kävlemarkin esikoisromaani Karkulahti (WSOY, 2015) sijoittuu kirjailijan synnyinseuduille Pohjois-Pohjanmaalle. Karkulahti on perintötila, joka on saanut nimensä Ison vihan aikaisista kahakoista. Ryssänviha on tuoreessa muistissa sekä 1700-luvulta että talvisodan ajoilta. Tilan emännällä Elisabetilla on kaksi peräkammarin poikaa, terve, mutta alistettu Jaakko ja kehitysvammainen Asser, jonka sylkykupit täyttävät talon kaikki nurkat. Kun Jaakko viisikymppisenä löytää läheisestä motellista parikymppisen Veran, perheen dynamiikka järkkyy. Vanhat vihat syttyvät jälleen Elisabetissä, joka kuitenkin huonokuntoisena joutuu ottamaan miniänsä palveluksia vastaan.

Teksti on sekä emotionaalisesti että kielellisesti vaativaa. Tässä käytettävät pohjoispohjalaiset murresanat eivät ole levinneet yleisesti koko kansan tietoisuuteen, eikä täysin umpiossa kasvaneen kansanosan sukulaisuuskäsityksetkään aivan helpolla aukene. Puoliväliin teosta luulin, että siinä käytettä termi rooppi tarkoitti suota, mutta se viittaakiin monttuun tai syvänteeseen. Lapset käyvät kesäisin roopilla uimassa, vaikka pohjaveden epäillään olevan myrkyllistä. Ylipäänsä roopin reunoilla tapahtuu kiellettyjä, maagisiakin asioita.

Päällimmäisenä havaintona Karkulahden elämänmenosta jäi jälkijättöisyys. Kertomus alkaa 90-luvun puolestavälistä, jolloin maatilalla ei vieläkään ole vessaa eikä suihkua. Elisabet makaa tuvassa mätien vällyjen alla ja komentelee saamatonta Jaakkoa kaatamaan pihalta milloin mitäkin puuta. Kun maitotili tulee, Jaakko ampaisee kylille ostamaan turhuuksia viidensadan tai tuhannen markan seteleillä, mutta pystyyn lahoavan talon remontointi on hänelle vaikeaa. Uusi miniä vaatii uudistuksia myös taloudenpidossa, mutta Elisabet karnittaa vastaan. Vaikka anoppi muuten vaikuttaa liikuntakyvyttömältä, uudet verhot hän onnistuu repimään tuvan ikkunoista alas käden käänteessä.

Teksti keskittyy Veran ja Elisabetin suhteeseen ja molemminpuolisten salaisuuksien paljastumiseen pala palalta. Veran oma suhde tyttäreensä Annaan ei ole sen helpompi kuin Elisabetin suhde Ruotsiin karanneeseen Anneliin. Venäläisen morsiamen saapuminen peräpohjalaiseen kirkonkylään johtaa rasistisiin kohtauksiin osuuskaupan makkara-altailla – kylän miehet kohtelevat häntä kuin julkista omaisuutta, vaikka hän ei olekaan toiminut prostituoituna, vaan tarjoilijana. Kotona Vera ei saa puhua venäjää lainkaan, eikä hänellä muutenkaan ole kontakteja sukuunsa eikä maanmiehiin tai-naisiin. Maahanmuuttajanaisen sopeutumistarinana kertomus on perinpohjin karu, mutta uskottava. Ensimmäisen vuoden hän onnistuu keräämään karkaamiseen tarvittavia rahoja sukanvarteen mieheltään piilossa, mutta alistuu sitten kohtaloonsa.

Pidin jopa enemmän itärajan takaisten tapahtumien kuvauksesta, eli Veran nuoruuden tarinasta, joka sekään ei ollut ruusuinen. Laitila Kävlemark osoittaa syvällistä neuvostokulttuurin tuntemusta, kuten myös 90-luvun alun uuden Venäjän realiteettien. Lilja-mummon inkeriläistausta saa Veran uskomaan ”luvattuun maahan”, kun kotikylän kioskeissa myydään jopa puoliksi poltettuja tupakantumppeja. Eniten kirjassa minua riipi Veran ja hänen ensimmäisen lapsensa Iljan kohtalo, ja kaikenlaisten siteiden katkeaminen Venäjälle. Suomessa Vera ei etsi voimaa edes kuvitteellisesta inkeriläisyydestä, vaan hän on henkilö, jolta on riistetty kulttuurinen identiteetti. ”Kaikki nämä vuodet hän on muistanut itsensä ohi” viittaa puoliksi pakotettuun, puoliksi vapaaehtoiseen unohtamiseen, joka ei kuitenkaan tuo helpotusta. Hänen lihomisensa, laahaava kävelytyyli ja pukeutuminen muodottomiin urheiluvaatteisiin ovat omanlaisensa maski, samoin erikoinen kivienkeräilyharrastus.

Umpimielisyyden, puhumattomuuden, pahansuopuuden ja kyräilyn jälkeen teos tarjoaa kuitenkin pilkahduksen toivoa. Ankeuden ilmapiiri on myös rakennettu hieman eri aineksista kuin tavalliset suomalaiset murhelaulut: tässä ei ryypätä eikä olla kroonisesti väkivaltaisia. Karkulahden ja naapuruston väkeä leimaa vain lähes totaalinen kiinnostuksen puute ulkomaailmasta. Perheessä ei puhuta politiikkaa, lueta kirjoja eikä olla uskonnollisiakaan. Jämähtämisen henki on tuvassa käsinkosketeltavan sakea. Ellei tekstissä olisi ollut viittauksia joihinkin modernin elämäntavan detaljeihin, kuten barbeihin, Eric Forresteriin tai konditorian banaanikakkuun, kertomus olisi hyvinkin voinut olla suoraan 1700-luvulta.

Kirjassa oli jotain yhteistä Veera Salmen romaanin Kevään merkit (2014) kanssa – molemmissa kuvataan dysfunktionaalista perhettä, jolla on omituinen kielenkäyttö. Salmen teoksessa kielellinen kokeilu oli vielä leimallisempaa. Tässä taas pelataan runsailla aikatason vaihteluilla, mikä vaatii lukijalta herpaantumatonta lukuotetta. Varsinkin kuolemaa tekevän Elisabetin tajunnanvirta oli välillä vaikeaa seurattavaa. Muuten lukuelämys oli täyteläinen ja sopivan outouttava. Se sai minut ajattelemaan erityisesti Suomessa samaan aikaan elettäviä päällekkäisiä aikatasoja, joita mahdollisesti edes internet ei ole onnistunut kuromaan. Erityispisteet kirjailijalle siitä, että Karkulahdessa pääsi hetkeksi eroon modernista teknologiasta, vaikka lopussa elettiin jo vuotta 2006.

 

Elämä on Risifruttia ja vaniljateetä

Ennen-kuin-kaikki-muuttuu-624x889Joskus elämä koostuu pelkästä Risifrutista ja vaniljateestä. Tai sitten se koostuu teennäisistä juhlista, joissa kaikille on jo ovelta jaettu valmiit repliikit. Joskus elämän romanttiseksi sisällöksi riittää kuuluisan näyttelijän stalkkaaminen hänen kantabaarissaan, ja jos pääsee komistuksen kanssa tupakkapaikalla jutulle hänen kertoessa sinulle tulevasta matkastaan Lissabonin leffajuhlille, silloinhan olet jo seitsemännessä taivaassa. Joskus hurmiolliseen seksiin riittää pelkkä kampaajakäynti, mutta session jälkeen on lohdutonta katsoa peiliin ja moikata siellä naista, joka muistuttaa 44-vuotiasta germaanisen filologian amanuenssia.

Tällaista on helsinkiläisten nuorten aikuisten arki Taina Latvalan novellikokoelmassa Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava, 2015). Novellien kertojat, joilla monista on yhtymäkohtia toisiinsa (ja joissa monessa nimetön kertoja voi olla sama henkilö eri vaiheissa), ovat kaikki suht neuroottisia ja mukavuudenhaluisia tyyppejä, jotka pelkäävät suuria elämänmuutoksia. Moni heistä unelmoi ns. tavallisista asioista kuten pysyvästä parisuhteesta ja lapsista, mutta heittäytyminen rakkauden vietäväksi on heille vaikeaa. Useamman kerran esiintyvä naiskertoja on jättänyt poikaystävänsä Matiaksen Johnny-nimisen Siwan kassan takia, mutta Johnnynkaan kanssa ei ole helppoa, sillä tämä polttaa ja juo liikaa, ja jos ei polta, on varsinainen pirttihirmu. Tarinoiden naisilla on taipumusta yliherkkyyteen ja masentuneisuuteen, ja lisäksi he haluaisivat elää elämäänsä ilman alkoholia, mikä on varsinkin Kallion älykköpiireissä hankalaa.

Novellien seurustelukuviot tuntuivat tarinoilta, jotka olen jo kuullut, mutta kiinnostavampia havaintoja tehtiin ystävyydestä ja suhteesta eläimiin ja luontoon. Novellin ”Kilpikonnan äiti” päähenkilö haluaa sijoittaa osan pariskunnan kihlarahoista kilppariin sen sijaan, että he matkustaisivat romanttisesti Pariisiin. Poikaystävä on turhautunut symbioottisen suhteen aikana, joka ei suo maisteriksi valmistuneelle kihlatulleen aikaa etsiä töitä, mutta nielee kiukkunsa ja yrittää ymmärtää. Vaikka tarina on humoristinen, siinä on syvällistä ajankuvaa sukupolvesta, joka on jokseenkin kokonaan käpertynyt sisäänpäin.

Toinen herkullinen eläinaiheinen novelli oli ”Kissan yksityisyys”. Sitä lukiessani jopa käkätin ääneen. Se oli myös novelleista absurdein, käytiinhän siinä läpi lähes kafkamainen metamorfoosi. Toimittajanainen joutuu siinä vaikeuksiin, koska on paljastanut liikaa haastateltavan kissan seksuaalisuudesta. Haastateltava on suostunut kertomaan Hurma-lehdelle polyamoriastaan, mutta kissaan liittyvä heitto oli tarkoitettu yksityiseksi läpäksi. Toimittajanaisen pelko uran katkeamisesta ja oikeusjutun tuomiosta saa hänet masennuksen äärirajoille.

Kolmas novelli, josta pidin erityisesti, oli ”Italialainen ystävä”. Siinä Johnnyn tyttöystävä saa lomaa parisuhteestaan taiteilijaresidenssissä Edinburghissa. Neuroottista naista jännittää kuitenkin kaikki, kuten asuintalon oven aukeaminen, sillä avun pyytäminen tuntemattomilta naapureilta on hänelle kauhistus. Valentino-niminen katusoittaja tuo hänen elämäänsä uutta ajateltavaa, ja hän uskaltaa jopa käydä miehen kanssa ulkona kaksi kertaa, vaikka pelkääkin täitartuntaa. Valentino ei ole pelkkä päämäärätön kulkuri, vaikka saattaa siltä näyttää ja haistakin, nukkuuhan hän osan öistään puistonpenkeillä. Eniten ystävyydessä naista arveluttaa juuri italialaisen ystävän spontaanius – hänhän saattaa hyvänen aika tupsahtaa joku päivä Helsinkiin sohvapaikkaa kinuamaan. Persukielellä tarinan kertojaa voisi luonnehtia jopa nuivaksi, sillä hän ei todellakaan toivota vieraita kotiinsa avosylin ja jos toivottaakin, siellä pätevät tiukat reunaehdot. Ja huomio, tässä uusi ystävä on ”vain” italialainen – muiden maanosien ystäviä tämän mimmin elämään tuskin astuu koskaan. Eksoottisinta, mitä hänelle voi tapahtua, on visiitti nepalilaiseen ravintolaan, mutta sielläkin hän ottaa aina saman palak paneer-annoksen. Tämä on jo hänelle merkittävä rajanylitys.

Kai novelleista nousi elämänmuutoksen hitaan odottelun lisäksi keskeiseksi teemaksi elämänhallinta. Kertojat ovat kaikessa rasittavuudessaan hyvin inhimillisiä ja ymmärrettäviä. Kukaan heistä ei ole erityisen syrjäytynyt, tosin kilpikonnan äidistä ja kissamokan tehneestä toimittajasta voisi jollain lukijalla olla jo huoli. Novellit kuvaavat korkeasti koulutettujen kaupunkilaisten, erityisesti luovien alojen ammattilaisten, elämismaailmaa. Kokoelmassa oli paljon yhteistä esimerkiksi Riikka Pulkkisen miniromaani Iiris Lempivaaran levottoman ja raskaan sydämen (2014) kanssa. Kahden novellin pohjalaisviritys muistutti kuitenkin ei-kaupunkilaisista juurista ja siitä rikkaudesta, kun ollaankin muualta kotoisin.

 

Elämänkoulun yläluokilla

Tr_ske-tIvar Lo-Johansson (1901-1990) on minulle tuttu kirjailijanimi 90-luvulta – taloudessani oli koko hänen tuotantonsa jonkun aikaa, mutta en tuolloin kyennyt lukemaan ruotsiksi noin ”vaikeaa” tekstiä. Enpä muutenkaan harrastanut alle kolmikymppisenä pohjoismaista historiallista työväenkirjallisuutta.  Nyt sain käsiini hänen omaelämäkerrallisen sarjansa kolmannen osan, Parnasson (Tammi, 1984, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen), ja päätin lukea sen 30-lukulaisen ajankuvan vuoksi. Luultavasti tutustuminen tähän klassikkoon olisi lähtenyt jouhevammin liikkeelle jostain romaanista, kuten teoksesta Hyvää yötä maa (1933). Siinä Lo-Johansson nimittäin kerii auki isoimman poliittisen huolensa, kysymyksen muonamiehien oikeuksista. Tässä teoksessa taas kuvataan teoksen syntyprosessia ja yleistä poliittista levottomuutta suuren vastakkainasettelun aikana.

Lo-Johansson aloitti kirjailijanuransa matkakirjailijana. Itseoppinut intellektuelli reissasi ympäri Eurooppaa ja maakunnissa 20-luvulla, mutta palasi Tukholmaan aikomuksenaan aloittaa vakavampi kirjailijanuransa. Hänen vanhempansa olivat syytinkiläisiä lyhyen junamatkan päässä nykyisen Nynäshamnin kaupungin alueelta. Tekstiä leimaa lämpö vanhenevia vanhempia kohtaan, jotka eivät täysin ymmärrä kaupunkilaiseksi ryntyneen kuopuksensa elämänvalintoja. Vaikka pojasta on tullut kuuluisa ja hänestä kirjoitellaan liikaa lehdissä, hän joutuu asumaan vuodesta toisiin luteiden keskellä alkeellisissa vuokrahuoneissa.

Eri osoitteiden ja asuinympäristöjen kuvaus onkin mehevää, ja niiden pohjalta voisi laatia itselleen Tukholman-kävelykierroksen. Luteiden eri lajityyppien luokittelu on yksityiskohtaista. Boheemitaiteilijoiden spontaanien juhlien kuvaus on romantisoivaa, tosin Ivar-Lo ei vaikuta pahimmalta bilehileeltä, vaan siltä, joka herätetään aamuyöstä organisoimaan jatkoja baareista palaaville kollegoille. Pitkäaikaisin koti Lo-Johanssonilla oli Södermalmin Bastugatanilla, jossa toimii nykyään kotimuseo. Toisen maailmansodan aikana kirjailija ei tiennyt asuvansa samalla kadulla Bertolt Brechtin kanssa, vaan tajusi vasta myöhemmin törmänneen useita kertoja maailmankuuluun pakolaiseen. Ilmeisesti Brecht piti matalaa profiilia Pohjoismaissa ollessaan ihan jo siksi, että natsien kannatus oli täällä tiedetty asia.

Kirjailijoiden ja aktivistien luonnekuvaukset tuntuivat paikoitellen pitkäveteisiltä, koostuihan noin puolet teoksesta niistä. Omaelämäkerralliseksi teokseksi Parnasso on ehkä liiankin kollektiivinen, eli tilaa yksityisen alueen tapahtumille jää melko vähän ja senkin kerronta on kovin perinteistä. Naissuhteista hän on tehnyt päätöksen olla avautumatta, joten tässä teoksessa hänen rakkauselämäänsä  käsitellään vain yhden tippuritartunnan hoidon kautta. Jaarittelussa Lo-Johansson yltää päätalomaiselle tasolle ja muuten tyyli liikkuu jossain Linnan ja Päätalon välillä. Olen ymmärtänyt, että hänen romaaneissaan eroottinen kerronta on samansuuntaista kuin Päätalolla, kansanomaisen suorasukaista.

Lo-Johansson antaa yllättävän paljon huomiota suomalaisille, esimerkiksi Norjan rajalla asuneiden metsäsuomalaisten historia kiinnostaa häntä. Tässä tehdään eeppinen vaellusreissu Värmlannin erämaahan, jossa tukholmalaisnuorten selviytymistaitoja koetellaan. Hän myös kehuu Suomen kirjallisuuden modernismia poikkeuksellisen edistyksellisenä, tosin suomalainen kirjallisuus esiintyy hänelle suomenruotsalaisena kirjallisuutena.

Lo-Johansson koki aikansa romaanikirjallisuuden porvarillisuuden läpitunkemana ja irvaili sille osuvasti: kollegoiden romaaneissa kaikki hahmot ovat juuri kylpeneet ja heillä on aikaa keskittyä eroottisiin konflikteihin. Tosin niistä puhutaan hillittyyn äänensävyyn, merkitseehän keskustelun kiihtyminen jo vakavaa ihmissuhdekriisiä. Jään pohtimaan, kuinka Lo-Johansson reagoisi vaikka Solsidan-sarjan huumoriin ja valkoisen Mickanin valkoiseen universumiin. Nimittäin hänkin kuvaa reissuja päivälliskutsuille Saltsjöbadenin rakenteilla olevalle esikaupunkialueelle, joka oli aikanaan astetta köyhemmän kulttuuriväen suosiossa.

Teos vaatii laajaa lukeneisuutta Ruotsin 1900-luvun alun kirjallisuushistoriasta, jotta kaikkien näiden suhteiden vyyhti aukeaisi.  Päällimmäisenä minulle jäi tästä käteen se itseoppineisuus, ja siihen vaadittavat historialliset puitteet. Mikä esimerkiksi kannustaa ihmistä hankkimaan monipuolisen kielitaidon, ellei perusteita kielten opiskeluun ole valettu koulussa? Mitä itseoppineisuus on näinä päivinä, kun perinteisen työväenluokan kategoria on kuopattu? Voiko nykyään kasvaa kirjailijaksi kodissa, jossa tuskin on muuta kirjallista materiaalia kuin Raamattu? Mikä on ns. kulttuurikodin merkitys, ja millainen on sen antiteesi? Millaisia kirjailijoita kasvaa kodeissa, joissa vanhempien ensisijainen tiedon lähde on MV-lehti?  Pitäisikö tästä olla huolissaan, vai onko huolestuminen vain keskiluokkaista öyhötystä? Arroganttia ylenkatsetta? Millaisia ovat huomisen itseoppineet ja tuleeko heistä kansallisia legendoja?

 

Orjuuden kasvojen kuvittaja

Tuominen Pirjo, Silkkipunos, kansi: Helena Kajander

Tuominen Pirjo, Silkkipunos, kansi: Helena Kajander

Pirjo Tuominen (s.1939) on kirjailija, joka on tehnyt mittavan uran historiallisten romaanien parissa ja jonka viimeisin aluevaltaus on dekkarit, tai sanottaisiinko laajemmin jännitys. Minulla ei ole aiempaa kosketusta hänen tuotantoonsa, mutta sain käsiini Mailis Sarka-sarjan toisen osion, Silkkipunoksen (Tammi, 2012), sattumalta, ja sen teema, orjuus ja ihmiskauppa ennen ja nyt, alkoi kiinnostaa.

Mailis Sarka on eläkkeellä oleva kuvataiteilija ja ekonomi, joka saa ainutlaatuisen tarjouksen sukulaismiehensä brittiystävältä Rooman imperiumin orjuutta käsittelevän tietokirjan kuvittajana. Tehtävä vie Mailiksen off season-aikaan Turkin Siden kaupunkiin ja sen lähistölle, jossa kiinteistöbusinekset käyvät kuumina. Mailis asuu hiljaisessa vuoristokylässä toimeksiantajansa isän omistamassa Villa Limonessa, jossa ei ole hehtaarin kokoista spa-osastoa eikä uima-allasta. Kylänraitti tosin on muuttumassa, ja huvilan naapurissakin on luksushuviloiden kompleksi. Huviloiden kauppaamiseen on sekaantunut myös joukko epäilyttäviä suomalaisia, jotka päivystävät Siden hotelleilla kohteinaan erityisesti eksyksissä olevan oloiset vanhukset.

Kuvitustehtävä saa Mailiksen perehtymään monipuolisesti alueen historiaan. Oppaakseen hän saa Bobin isän Alan Blackfordin, eläkkeellä olevan arkeologin, joka Mailiksen lailla ei ole osannut pysähtyä tyypilliseen eläkeläiselämän rientoihin. Kirjassa kerrataan roomalaisten valloitusten vaiheita ja pohditaan orjuuden oikeutusta pitkällisesti. Osasta historian kertaamisesta jäi kieltämättä koulumainen vaikutelma, tai välillä tuntui kuin olisi lukenut harvinaisen perusteellista turistiopasta. Toisaalta Turkin nykykulttuurin kuvaus oli elävämpää, vaikka Mailiksen suhteet paikallisiin eivät tällä ensi reissulla olleetkaan kovin syvällisiä.

Rikokset, joita tässä ratkaistaan, ovat naiskaupan karmivimmasta päästä, mutta Tuominen on tehnyt ovelan ratkaisun olla revittelemättä niillä liikaa, vaan hän yrittää suhteuttaa ne antiikin ajan orjuuskertomuksiin. Mailis on tässä todistajan ja informantin roolissa, ei edes apulaisetsivän, mutta maagisella tavalla Suomen ja Turkin pään rikokset linkittyvät toisiinsa. Kuinka sitten Mailis on päätynyt molemmassa maassa asumaan karmeiden murhien naapurissa, joiden tekijänä on ollut sama rikollisliiga, se on hämmentävää ja on mahdollista vain fiktiossa. Ihmiskauppaa ja seksityöläisten vapaudenriistoa on käsitelty aika paljon sekä dekkareissa että normifiktion puolella, ja yleensä kuvaus on ollut yksityiskohtaisempaa ja raaempaa. Tavallaan on hyväkin, ettei Tuominen näytä kuolemaan tuomittujen siirtolaisnaisten viimeisistä ajoista kuin vilahduksia, sillä moni lukija osaa mielessään täyttää aukot. Kirjan nimi kertoo murhaajien perverssistä historiallisesta mielikuvituksesta ja halusta ”merkata” uhrit osmanisulttaanien suosimin keinoin ja värein.

Mailis Sarka sekä hänen elämänsä uudet miehet, Bob ja Alan, olivat kaikki virkistäviä hahmotuttavuuksia. Teoksen romanssiulottuvuus oli tosin ennalta-arvattava, ja olettaisinkin, että sarjan myöhemmissä jaksoissa Alan pääsee myös todistamaan uusia murhia. Romantiikan osuus on jopa suurempi kuin jännityksen, sillä loppupeleissä tässä pohditaan kypsän iän rakkaussuhteita ja leskien oikeutta uuteen onneen. ”Tunteet olivat herkkiä kuin hämähäkin seitti, ne oli liian helppo rikkoa ja jättää kiusaamaan kuten tahmeat, polulla kasvoihin takertuvat langat”, todetaan suhteen alkuvaiheesta. Teoksen asettaminen yhteen genreen on vaikeaa, eikä sillä lopulta ole suurta merkitystä.

Kielellisesti teksti edustaa jouhevaa ja helppolukuista arkirealismia. Pidin siitä, ettei Turkin ihmeitä eikä kuvataiteilijan työtä paisuteltu aistillisin adjektiiveihin, mikä usein on tämäntyyppisten teosten helmasynti. Välimeren alueesta on kirjoitettu liikaa suitsutusteoksia rikkaiden ja joutilaiden elämäntaiteilijoiden näkökulmasta; tämä teos ei edustanut sitä koulukuntaa. Uskon teoksen puhuttelevan eniten keski-ikäisiä ja sitä iäkkäämpiä naislukijoita, mutta tälle ikäryhmälle kirjoittaminen tuskin on dismeriitti. Itse saatan hyvinkin jatkaa sarjan lukemista lähitulevaisuudessa.

 

Mustakielinen kauhujuttu

9789513180270_frontcover_final_original”Sä olet lapsuudenmaisemissasi nyt ja mä ymmärrän, että se hohkaa jotain menetetyn nuoruuden Duran Durania.”

Näin pilkkaa uskontotieteen professori väitöskirjaopiskelijaansa Maisa Riipistä, joka on päättänyt tutkia lapsuuden kasvuympäristönsä suullista kauhutarinankerrontaa Vaasan Suvikylän lähiössä. Tarina kuokkamummosta, joka tappaa lapsia läheisen merenlahden niemenkärjellä ja kirotulla huvilasaarella, kiertää edelleen urbaanilegendana teinien parissa 2010-luvulla. Maisa onnistuu soluttautumaan nuorten salaisiin initiaatiomenoihin lahjomalla seurueeseen kuuluvan somalitytön Sagalin, joka nauhoittaa tarinankerrontaa mp3-soittimelle. Samalla Sagal asettaa itsensä tietämättään suureen vaaraan, sillä kuokkamummo ei armahda ilmiantajiaan. Maisan tutkimusmenetelmissä olisi säädettävää erityisesti eettiseltä kannalta, mutta hän tuntuukin tutkivan aihetta ensisijaisesti avatakseen nuoruutensa traumaa, ei niinkään akateemisesta kunnianhimosta. Yliopisto antaa kyseenalaiselle tutkimukselle sopivan alibin. Ja kun ohjaaja on sopivasti alkoholisoitumassa ja tuntuu enimmäkseen kerjäävän nuorilta naisopiskelijoiltaan säälipillua, hän huomaa saavansa työlleen vapaat kädet.

Tässä yksi näkökulma Marko Hautalan psykologiseen trilleriin Kuokkamummo (Tammi, 2014). Lähdin lukemaan teosta sen vetävän nimen vuoksi, joka kutsuu meitä nelikymppisiä muistelemaan lapsuudessa suosittua Kauhujuttu-lehteä ja autiotaloja, joissa vietettiin hyytäviä hetkiä aikoina, jolloin monilla meistä oli hyllyssä vain muutama puhkikulutettu VHS-kasetti. Ja kirja imikin maailmaansa tehokkaasti kuljettaen rinnakkain nykyhetken ja vuoden 1987 tapahtumia. Meininki Suvikylän vuokrakerrostaloilla ei ole muuten muuttunut radikaalisti vajaassa 30 vuodessa, mutta nykyisyydessä grillikatosten alla ei pahemmin hengailla ja maahanmuutto on tuonut maisemaan lautasantennien meren.

Kauhutarinaksi Kuokkamummo on vahvan yhteiskunnallinen: se kuvaa kahtiajakaantunutta asuinaluetta, jossa ystävyyssuhteet omakotitalojen ja kerrostalojen kakaroitten välillä ovat pahimmillaan kielletyt. 80-luvun todellisuudessa jako porvarien ja kommunistien välillä on jyrkkä, mutta osalla kommunisteista on vielä vahva oma-arvontunto jäljellä, kuten Samuel Aution yksinhuoltajaisällä. Samuel kasvaa isänsä ja veljensä kanssa beigessä muovimattotodellisuudessa, jossa lapsilla ei ole minkäänlaista yksityisyyttä. Veljekset havainnoivat toisen jokaisen pierunpäästön ja munakarvan kasvun, ja huumori on sen mukaista.

Tähän tunkkaiseen todellisuuteen astuu Los Angelesista juuri muuttanut Julia, jonka isällä on ökytalo niemen nokassa. Julialla on supercooli lelu, camcorder, josta hän ei pysty olemaan erossa hetkeäkään. Julian hahmo on herkullinen, mutta kieltämättä liioiteltu – Hautala ymppää häneen kaikki mahdolliset Hollywood-kliseet, kokaiinipöllyisen isän, AIDS-hautajaisia viettävät naapurin homot, Chuck Norrisin, Miami Vice-värimaailman ja jatkuvat barbecue-juhlat. Samuelin ja Julian rakkaustarina on lyhyt ja traaginen, ja kaikki on riivatun camcorderin syytä.

Kuokkamummon hahmon monet ilmentymät olivat veret seisauttavia, mutta loppua kohti tarina hiipui teholtaan siksi, että tapahtumat alkoivat keskittyä liikaa von Bondorffien huvilaan. Samalla Hautala painaa kielellisesti turbo-napin päälle, ja tekstin poeettinen charmi vähenee. Minulle tehokkain kuokkamummon ilmestys tapahtui öisellä huoltoasemalla ihmisten ilmoilla, kun taas hylätyn huvilan tapahtumat tuntuivat ennalta-arvattavilta. Tarinan kietominen paikallishistoriaan ja alueella mahdollisesti todellisuudessakin asuneiden hahmojen kohtaloihin oli kiehtovaa, mutta von Bondorffin aatelissuvun hirviömäisyydessä oli jotain päälleliimattua. Talon löyhkä ja saaren maanalaiset käytävät muistuttivat minua myös liikaa vasta lukemastani H.P. Lovecraftin klassikosta Charles Dexter Wardin tapaus. Hautala näyttääkin olevan aktiivinen Suomen historiallisessa Lovecraft-seurassa, ja on luonnollista, että tekstiin suodattuu ripaus fanifiktiota. Tyylillisesti Hautala tosin on löytänyt aivan oman kielensä, eikä pyri imitoimaan amerikkalaisia esikuviaan. Pidin arkisesta puhekielenomaisuudesta, johon sekoittuu ripaus luonnonläheistä magiaa.

Monikulttuurisuus on tekstissä luontevaa, ja erityisen hyvin Hautala on saanut tallennettua otteita nykynuorison kielenkäytöstä. Sagal on Miralle ainoa tyttö, jota hän voi pitää kädestä ilman, että siitä tulee ”lesboällöä”. Mira syyttää Sagalia ”muslimimielipiteistä”, jotka yleensä ovat mitä tahansa mielipiteitä, joista Mira, ja samalla loppujengi, on eri mieltä. Sagal on kahden kulttuurin välissä surffaileva sopeutuja, joka kyllä kuuntelee isäänsäkin, muttei aina tarpeeksi. Islamia ei kirjassa eksotisoida eikä tarjoilla mässäiltäväksi erityisellä tarjottimella.

Hautalaa on kutsuttu Suomen Stephen Kingiksi, eikä varmaan suotta. Tämä oli ensimmäinen lukemani teos häneltä, ja olen kiinnostunut aiemmistakin teoksista. Kirjailijan blogissa kerrotaan, että Kuokkamummo on juuri tullut ulos Yhdysvalloissa nimellä The Black Tongue (käännös Jenni Salmi), mikä on loistava nimikäännös. Tarina on sen verran universaali, että se taatusti aukeaa ulkomaisille yleisöille, ja varmasti myös sen amerikkalainen ulottuvuus saattaa huvittaa jenkkilukijoita. Menestystä toivon kirjalle maailmalla ja ilman muuta näkisin tarinan myös leffamuodossa.

Korvan takana ripaus Punaista Moskovaa

metropoliitta-panteleimon-kohtalokas_leningradin-matkaAh, nuo entisaikojen myyttiset Leningradin-matkat ja niihin liittyvä nostalgia! Viimeksi muistaakseni luin kuvauksen 60-luvun maalaisten ensiretkestä itärajan taa Kalle Päätalolta, ja nyt kohtalokkaaseen bussiin pääsee nousemaan itse Metropoliitta Panteleimonin kyyditsemänä.

Kohtalokas Leningradin-matka (Myllylahti, 2015) on Panteleimonin kolmas dekkari Koskijärvi-sarjassa, joka sijoittuu Pohjois-Savoon. Itse olen lukenut sarjasta nyt kaksi teosta; Murha näyttämöllä (2013) oli ensikosketukseni savolaisen kirkonkylän mysteerioihin 50-60-luvuilta. Täytyy sanoa, että Panteleimon on kirinyt tahtia dekkaristina, eli tässä kolmannessa osiossa oli enemmän jännitystä ja tiiviimpi juoni kuin toisessa. Kyseessä on sarja, jota suosittelen luettavaksi ”oikeassa” järjestyksessä, koska henkilöhahmot tuntuvat syvenevän edellisten teosten tarjoamaan infoon pohjautuen.

Teoksessa Koskijärven ”sivistyneistö”, jota hapankermaksikin tituleerataan, tulee kutsutuksi matkalle, jota järjestää kylän puuhamies, evakkotaustainen osuuskaupan hoitaja Sergei Huttu. Mukaan lähtee vanhoja pariskuntia, mutta myös kylään äskettäin muuttaneita sinkkuihmisiä uusien ystävyyksien toivossa. Meininki ei ole äärimmäisen raisua eikä kosteaa, sillä koskijärveläiset rouvat pitävät miehiään tiukassa kontrollissa. Osalla on laukuissaan tyypillisiä vaihtokaupan artikkeleita, kuten nailonisia vaatteita ja purukumia. Purukumipaketin nähdessään inkeriläisopas vakuuttaa isojen tuotantolaitosten olevan jo rakenteilla, jotta seuraavana vuonna suomalaisturisteilla olisi neuvostopurkkaa kotiin vietäväksi.

Matkaa terrorisoi metsäteknikko Hämäläisen rouva Ester, joka ei aina muista ottaa lääkkeitään ja jolla on hurjat salaliittoteoriat meneillään. Ester on sairaalloisen mustasukkainen itseään nuoremmasta miehestään Ilmarista, jolla riittäisi vientiä siitä huolimatta, että hän käyttää vihkisormustaan. Reissuillaan hermoparantolaan hän on tutustunut muihinkin kylän hermoheikkoihin naisiin, joista yksi, apteekkarin rouva Ingrid, on jo kuollut epämääräisissä olosuhteissa. Mielenterveyden horjuminen ja tuon ajan yhteisöjen asennoituminen ”kylähulluihin” onkin romaanin keskeinen teema. Ester ja kirkkoherran rouva Raakel ovat molemmat läheisen mielisairaalan vakiasiakkaita, mutta heidän ystävyytensä ei ole aukotonta. Esterin on mahdotonta muodostaa ystävyyksiä kenenkään kanssa vainoharhaisen luonteensa vuoksi. Noihin aikoihin ”vaikean ihmisen” leima viittaa kai nykyajan narsismin tai persoonallisuushäiriön diagnooseihin.

Murhan ratkaisun yksityiskohtia en nyt paljasta, mutta on ilmiselvää, että tutkintaan osallistuu eläkkeellä olevan konstaapelin rouva Elisabet, joka on koko trilogian epävirallinen Miss Marple. Rikosten ratkaisussa christiemäiset keinot ovat laajalti käytössä, esimerkiksi epäiltyjä kutsutaan yhteisiin iltamiin, joissa jännitys tiivistyy keissistä keskusteltaessa. Ratkaisu etenee hidastempoisesti ja pitkälti epämuodollisesti. Kuulusteluissa keskiöön nousevat paikalliset ihmissuhdejuorut, ja varsinkin entinen sentraalisantra, vanhaksipiiaksi jäänyt Impi, tuntuu toimivan yhden naisen avioliittotoimistona. Panteleimonin kerronta on paikoitellen niin letkeän humoristista, etten muistanut lukevani rikosromaania, mutta itseäni tämä ei haitannut.

Punainen Moskova-niminen hajuvesi toimii tässä viettelykeinona, onhan se pietarilaisen oppaan mukaan tuoksu, ”joka herättää miehissä tunteita”. Naiset nousevat romaanissa muutenkin kompleksisemmiksi ja nyansoituneemmiksi hahmoiksi kuin miehet. Naisten aseman määräytyminen aviostatuksen mukaan on koskijärveläisessä universumissa melko aukotonta, tosin tässä rouvashenkilöt tuntuvat olevan onnettomampia kuin neiti-ihmiset.

Koskijärven kylänraitti alkaa romaanin aikana uhkaavasti tyhjetä, kun eläkkeelle jääneitä virkaihmisiä houkutellaan muuttamaan läheiseen kaupunkiin. Etsivä Elisabet on miehineen jo kovassa muuttoruljanssissa. Sarjaan on luvassa neljäskin osa, mutta saa nähdä, tapahtuuko se enää tutuksi tulleessa kylässä.

Edelleen totean, että Panteleimonin dekkarit sopivat niille, jotka pitävät viattomuudesta ja verkkaisuudesta. Minusta on virkistävää lukea välillä dekkaria, jossa teknistä brassailua ei ole lainkaan ja jossa paikallishistoria on keskiössä. Kahvila-majatalo Herkku-Nurkan haukiannoskin maistui jo näin kirjallisessa muodossa. Uskon kirjasarjan fanimäärän lisääntyvän tämän kolmannen osan kautta.