Fasilitaatio, tuo ihmeellinen muotisana

Jaakko Ylijuonikas Vanhan merimiehen tarina 070214Ennen viime viikkoa luulin, että fasilitaatio tarkoittaa suomen kielessä lähinnä business-valmennuksen muotisanaa, joka viittaa kommunikaation helpottamiseen ryhmäprosesseissa. Tarkoittaa se muutakin, kuten vaikeasti vammaisten kommunikaation helpottamista avustajan ja tietokoneen välityksellä. Fasilitaatiota on pidetty huuhaatekniikkana, joka antaa perheen jäsenille turhaa toivoa parantumisesta. Tekniikka on tätä nykyä kielletty Suomessa vaikeavammaisten ja autistien kuntoutusmuotona, mutta ilmeisesti siihen uskovia vielä riittää.

Jaakko Yli-Juonikkaan Vanhan merimiehen tarina (Otava, 2014) kertoo vaikeavammaisen nuoren kommunikaation helpottamisesta. Se kertoo perheestä, jonka elämä käpristyy sisäänpäin tyttären vamman vuoksi ja masennuksesta, joka lamaannuttaa isän ja tyttären totaalisesti. Romaani ei ole helppoa luettavaa aiheensa puolesta eikä tyylillisesti, sillä romaanissa kokeillaan epävarman kertojan näkökulmaa. Luin kirjaa kauhutarinana, ja sellaisena se toimi erinomaisesti. Tosin loppua kohti en pystynyt käsittämään kerronnan kaikkia tasoja – ja uskon, että sekaannus onkin ollut tahallinen tyylikeino.

Avainhenkilönä on siis pariakymppiä lähestyvä Annika, joka on enimmäkseen elänyt elämäänsä kotona omaishoitajaäitinsä hoivaamana. Annika on käynyt joitakin vuosia erityiskoulua, mutta vastuuntuntoiset vanhemmat kokivat kouluympäristön mahdottomana herkälle tyttärelleen. Annika on neliraajahalvautunut, puhekyvytön autisti, joka kommunikoi eläimellisin kiljahduksin ja fasilitaatiolaitteen kautta. Hän on niin aistiyliherkkä, että kodissa eletään verhot kiinni kaikkina vuodenaikoina. Annika saa iloa luontoelokuvista ja uintireissuista yksityiselle saunalle.

Annikan vanhemmilla, Aarnolla ja Niinalla, ei varsinaisesti ole muuta elämää kuin tyttären hoitaminen. Avioliitto on kuihtunut siihen, että Niina lukee sängyssä pankin asiakaslehtiä. Aarno käy töissä ympäristökeskuksessa, mutta joutuu jäämään pitkälle sairauslomalle masennuksen vuoksi. Ainoa todella epäuskottava ulottuvuus kertomuksessa oli perheen vauraus – heillä on todella millä mällätä, ottaen huomioon, että tässä eletään yhden ihmisen palkalla. Fiktiossa tietysti kaikki on mahdollista, eikä kaiken fiktion tarvitse olla sosiopoliittisesti eksaktia. Tarkkuutta taas löytyy lääketieteellisissä kuvauksista, ja kuvauksista hoitoalan kulttuureista.

Romaanissa seurataan perheen elämää noin kahden vuoden ajan, johon mahtuu toiveikas kausi ja sen jälkeinen romahdus. Annikan fasilitoidut tekstit, myös hänen kirjoittamansa runot, ovat kerronnan keskiössä. Annikan toive saada runokokoelma julkaistuksi tuntuu alussa aidolta. Hänelle myös tehdään kallis neuroimplanttileikkaus, jonka kautta toivotaan saada kädet sellaiseen kuntoon, että hän voisi kirjoittaa itse. Vanhemmat muuttuvat pelon ja toivon sekamelskassa neuroottisiksi toistensa kyttääjiksi, ja he epäilevät myös pahojen henkien vaikuttaneen perheen epäonneen. Teoksen nimi viittaa new age-musiikkiin, jota he kuuntelevat entisen avustajansa lähettämänä.

Etsin marraskuussa sitä täydellistä kaamoskirjaa, ja tämä taisi olla lukemistani teoksista ahdistavin. Se on hyvin taiteellinen kuvaus vaikeavammaisuudesta, jossa kukaan ei ainakaan ole sankari. Kolmesta kertojasta pystyin parhaiten samastumaan Aarnoon, joka kaappijuoppoudestaan ja hulluudestaan huolimatta pystyi tarkkailemaan perheen tilannetta hieman objektiivisemmin kuin Niina. Annikasta ei taas ottanut selvää, oliko hän oikeasti olemassa sellaisena kuin fasilitointilaite hänet esitti.

Olisin kiinnostunut kuulemaan sellaisten lukijoiden arvioita teoksesta, jotka oikeasti elävät vaikeavammaisten lastensa kanssa – tosin en usko, että he jaksavat omaishoitajina lukea päivien päätteeksi psykologisia trillereitä vammaisuudesta. Itse pidin teoksen umpeutuneesta ilmapiiristä ja pienistä arjen havainnoista, mutta jotenkin en juonen suhteen päässyt finaaliin saakka – tai en laiskana lukijana ymmärtänyt kaikkea fasilitaation tekniikoista, jotta olisin voinut päätellä, kuka teoksessa lopulta puhui. Vai puhuiko kukaan? Vai puhuivatko kaikki toistensa päälle?Mene ja tiedä.

Abloy-avaimen kutkuttava mysteerio

taivaanvartijatNuori, vastavalmistunut taiteilija saa ensimmäisen suuren tilaustyönsä lapsuuden kotiseurakunnastaan, jonka uuteen kirkkoon kaivataan alttaritaulua. Rakenteilla olevan kirkon ikkunoista mies näkee lapsuutensa sienestysmetsän, mutta seurakunnan paimenet aiheuttavat hänessä vieraantumisen hetkiä polvirukouksineen ja muine pönöttävine eleineen.

Kuluu vuosikymmen. Taiteilija kiertää maailmaa keräten mainetta ja kunniaa. Ja taas taivaanvartijat kutsuvat häntä maalaamaan pyhyyttä, tällä kertaa maan pääkaupungin itäiseen lähiöön. Taiteilijalla on päässään itsepäinen kuva, jossa seikkailee valaan kokoinen Abloy-avain ja jonka värimaailma on kirkkoneuvoston jäärien mukaan masentavan talousvihreä. Avaimeen kuitenkin liittyy mysteerio, joka avaa niin taiteilijan omaa, sisäistä sielunmaisemaa kuin taidehistorian saloja, unohtamatta suomalaisen luterilaisuuden kinkkisiä solmukohtia.

Hannu Väisäsen Taivaanvartijat (Otava, 2013) on harvinaisen fokusoitunut kuvaus kahden maalauksen syntyhistoriasta. Samalla se tiivistää nuoren taiteilijan elosta reilun vuosikymmenen 70-luvun puolestavälistä 80-luvun loppuun. Kirkkotaiteen kavalkadin lisäksi se kertoo taiteilijanuran kansainvälistymisestä ja oman kulttuurisen taustan hyväksymisestä – eihän pohjoisuus lähde miehestä jynssäämälläkään. Tosin Väisäsen lempeään maailmankuvaan ei kuulu menneisyyden pois jynssääminen; päinvastoin teoksessa pyritään ymmärtämään ja hyväksymään uskonnollisuuden värittämä lapsuus ja masentava altistuminen sunnuntaitaiteelle.

mikaelinkirkko_3_1024Väisänen kuvaa maalaamisen fyysisyyttä nautinnollisesti. Kontulassa hän pystyi keskittymään maalaamiseen paremmin öiseen aikaan, ja aamuisin kirkkoherra kävi vaimoineen tuomassa väsyneelle maalarille aamiaista todellisena kristillisenä elkeenä. Samoin Ouluun menevää triptyykkiä kuljetettaessa Väisänen kokee häivähdyksen jumalaisesta armosta Joutsan Vitostuvalla, jossa kahvilan omistaja tarjoilee tuttavalleen kuljetusliikkeen miehelle erityistä muikkuruukkua tiskin alta. Luomisprosessiin kuuluu myös jälkipyykki kirkkojen avajaisissa voileipäkakkujonoissa ja muun yleisöpalautteen muodossa. Häävarauksia Kontulan kirkkoon tehtiin taulun valmistuttua poikkeuksellisen vähän. Väisänen miettiikin, pitääkö onnistuneen alttaritaulun näyttää hääkuvien romanttiselta kulissilta – onko hänen Abloy-avaimensa pilannut joidenkin häiden tunnelman arkisuudellaan ja karuudellaan?

Pidin teoksessa erityisesti tukholmalaisen Gretan hahmosta, josta tulee nuoren taiteilijan ensimmäinen mesenaatti. Arrogantti ja suorapuheinen vanha nainen kutsuu nuoren Anteron luokseen illallisille, joissa avataan henkimaailman ja antroposofian saloja. Gretan hautajaisissa vuosikymmen myöhemmin Antero pohtii, miksi ruotsalaiset osaavat surrakin niin sivistyneesti ja empaattisesti. Pohjoisen Suomen jörö tunneilmaisu on kuitenkin hänelle tutumpaa. Maailmalta tultuaan hän kuitenkin ottaa tavakseen käydä kertomassa kuulumisiaan isänsä haudalla, mikä ei liene tavallisinta suomalaista hautausmaakäyttäytymistä. Hautausmaamonologi toimii tekstissä jonkunlaisena välitilinpäätöksenä – ei synninpäästönä, vaan huoahduksena.

Teos on täynnä aistillista ilotulitusta, ei pelkästään kuvataiteellisesti, mutta myös musiikillisesti ja lihallisesti. Väisänen kuvaa nuoruutensa ihmissuhteita taloudellisesti, mutta mieleen jäi kuvaus kahden miehen kömpelöstä rakastelusta karhujen pyöräilynä. Nuorten homomiesten mahdollisesti häpeästä johtuviin itsemurhiin viitataan myös, mutta teos ei ole leimallisesti kuvaus seksuaalisuudesta eikä gay-kulttuureista. Teos jättää vaikutelman taiteilijasta, joka on melko varhaisessa vaiheessa tullut sinuiksi itsensä kanssa ja löytänyt elämäänsä rytmin ja tasapainon. Ehkä teos avautuukin parhaiten henkisen kasvun näkökulmasta, ja sellaisena pystyy puhuttelemaan monenlaisia yleisöjä.

Londinium nuubialaisin silmin

51KwHsIqvoL._SX322_BO1,204,203,200_Zuleika on nuubialainen kotirouva, joka on naitettu 11-vuotiaana roomalaiselle pohatalle toiseksi vaimoksi vuonna 211 jkr. Zuleikan maahanmuuttajaperhe on noussut sosiaalisesti tämän naimakaupan ansiosta, mistä tytär on katkera vanhemmilleen. Aviomies Felix käy Londiniumissa työasioilla vain kolme kertaa vuodessa, mikä takaa nuorelle naiselle liikaa vapaa-aikaa runouden ja eroottisten haaveiden parissa. Lapsia ei epäsuhtaisesta liitosta synny, mikä on Zuleikalle suuri helpotus.

Bernardine Evaristo antaa Zuleikalle äänen runomuotoisessa romaanissa The Emperor’s Babe (Penguin, 2001). Kyseessä on anakronismeja pursuava, virallista historiankirjoitusta pilkkaava hybridi pastissi elämästä monikulttuurisessa Lontoossa. Kukaan ei tiedä, asuiko Lontoossa 200-luvulla afrikkalaistaustaisia vapaita sieluja; mustia orjia mahdollisesti on kaupunkiin tullut kauppalaivoissa, mutta heidän historiastaan ei ole todisteaineistoa. Tässä musta nainen nousee merkittävään asemaan ja pitää palvelijoinaan skottilaisia porkkanapäisiä orjia. Vaikka monet aluksi pelkäävät hänen ihonväriään, hän ei kuitenkaan koe rasismia, sillä sitä ei ole vielä keksitty.

Evaristo vaikuttaa todella monipuoliselta kirjailijalta, jolle kokeilevat muodot ovat lähellä sydäntä. Tässä runomuoto on yllättävän viihdyttävää, sillä hän sekoittaa ylevän ja maallisen, virallisen latinan ja rehevän katujen kielen. Teoksen juju on kielellisessä ilottelussa – juoni ei lopulta ole kummoinen, sillä lukija tietää jo alkumetreiltä Zuleikan sekaantuvan keisari Septimus Severukseen. Muuten teoksessa juoruillaan ja biletetään kuten kelpo chicklit-teoksessa, mutta jos tämä olisi chicklitiä, niin äärimmäisen parodista sellaista. Keisari Septimuksella on Armanin silkkitooga, ja Zuleika pukee skottiorjansa Guccin vetimiin. Kaupungissa on jazz-klubeja, joissa Zuleika notkuu ystäviensä Alban ja Venuksen kanssa. Venus on transsukupuolinen trendipelle, joka toimii suhdeneuvojana pumpulissa kasvaneelle ystävälleen. Anakronismien pursuaminen tuo tekstiin pikanttia hohdetta, ja lopulta historiallisella ajanjaksolla ei ole suurta merkitystä. Teoksen tunnelma on kuin astuisi larppaajien vuosikokoukseen : Evaristo kerää yhteen kaikki muinaiseen roomalaiskulttuuriin liittyvät kliseet kuten kylpyläkulttuurin, hedonistisen ruokakulttuurin ja orgiat. Oikeastaan tuntuu, että olisin palannut nuoruuteni toogabileisiin, tosin näissä bileissä vieraat takuulla uskalsivat olla alasti lakanansa alla.

Naisrunouden vaikeudesta Zuleika avautuu näin:

Says all the notable poets were men, except/for some butch dyke who lived with a hunch/of lipstick lesbians on an island in Greece,/but she was really a minor poet and did/I know what asclepiad meant? or trochée/Or spondee? Or dactyl? Or cretic? No?/Oh, surprise, surprise! Well, when I did, then/I could give him backchat, and anyway/I’d never write good poetry because what did/I know about war, death the gods/and the founding of countries?

Kirjaa pitää lukea hitaasti, ja mielellään ääneenkin, jotta kielelliset solmut aukeavat. Tekstissä on myös dramaattista potentiaalia, mutta koska se on monologi, se ei toimisi sellaisenaan näytelmänä. Huomaan, että siitä on tehty radiodraamaversio BBC:llä vuonna 2013. Itse voisin kuunnella tätä äänikirjana (tämä on yksi harvoista kirjoista, jotka ovat koskaan herättäneet minussa halun hankkia äänikirjan). Teoksesta on olemassa myös suomennos, Keisarin kullanmuru, vuodelta 2009 Johnny Knigan kustantamana ja Anni Sumarin kääntämänä.

Vakavammin otettaen teoksessa on ainakin kaksi laajaa teemaa – kysymys lapsiavioliitoista ja postkoloniaalin historiankirjoittamisen haasteet. Jos haluaa esimerkiksi valistaa nuoria ihmiskaupasta, se voisi hyvinkin toimia tämäntyyppisen kevyen fantasian kautta, jossa kritiikki ei kohdistu minkään tämänhetkisen etnisen ryhmän käytäntöihin. Zuleika ei tässä ole uhri, vaan aktiivinen, kriittinen toimija, joka ei kuitenkaan pysty irtaantumaan avioliiton instituutiosta. Zuleikan rakastuminen toiseen afrikkalaiseen, joka on ihonväristään huolimatta noussut valtionpäämieheksi, on myös oman identiteetin etsintää ja halua tuntea vanhempien lähtömaanosaa. Tässä leikitellään selkeästi afrikkalaistaustaisten maahanmuuttajien heikolla Afrikan-tuntemuksella – niiden, jotka ovat syntyneet Euroopassa ja jotka eivät ole päässeet käymään vanhempiensa kotiseuduilla.

Kirjailijan oma juurien etsintä kristallisoituu toisessa runomuotoisessa teoksessa Lara (1997), jonka hän kirjoitti uudelleen vuonna 2009 saatuaan palautetta siitä, ettei hän ollut tutkinut lainkaan äitinsä irlantilais-saksalaista sukua, vaan oli keskittynyt pelkästään isänsä nigerialais-brasilialaiseen taustaan. Lukisin tämän mielelläni pian ”putkeen”, sillä uskoisin näiden kahden teoksen olevan kiinnostavassa dialogissa keskenään.

Vaikuttavia runomuotoisia romaaneja eteeni on tullut ennen tätä vain yksi, Amos Ozin Meri on sama (2003), joka kaihoisalla lyyrisyydellään edustaa täysin toisenlaista maailmaa. On virkistävää, että runoromaani voi olla myös humoristinen. Muistaakseni olen selaillut tätä teosta kirjakaupassa 2000-luvun alussa, mutta jättänyt sen ostamatta, koska teksti tuntui liian vaikealta. Nyt teos tuli eteeni BookCrossingin kautta ja lähtee pian etsimään seuraavaa lukijaa.