Tuhti kupillinen Yogi-teetä

Suma_Drjelings_6767Ruotsista on viime aikoina tullut iso määrä bestseller-tasoista humoristista kirjallisuutta. Huumori kohdentuu usein ihmisen ikääntymiseen ja siihen liittyviin eksistentiaalisiin kriiseihin. Romaaneissa esiintyy vanhainkodeista karkaavia kapinallisia tai reppanoita keski-ikäisiä, joille pelkät masennuslääkkeet eivät enää riitä tsemppaajiksi. Mikael Bergstrand (s. 1960) on malmölainen entinen toimittaja, joka on viettänyt pitkiä aikoja Intian-kirjeenvaihtajana. Olen aloittanut hänen aiempaa teostaan Delhin kauneimmat kädet naurusta riekkuen, mutta jostain syystä en ehtinyt lukea sitä loppuun. Göran Borgin melankolisuuteen taipuvainen hahmo jäi siitä silti mieleen ikäkriiseineen ja ponnarikaljuineen.

Sumua Darjeelingissa – ja teetä (Bazar, 2015) on Göranin seikkailujen toinen osa, jossa intialaiseen naimisissa olevaan kaunottareen rakastunut mies on palannut Ruotsiin nuolemaan haavojaan romanssin päätyttyä. Göran riutuu mainostoimiston hanttihommissa, joiden tähtihetkiä on nerokkaiden iskulauseiden keksiminen Skoonen sairaanhoitopiirin inkontinenssitiedotteisiin. Hän kärsii paniikkihäiriöön vivahtavasta sosiaalisten tilanteiden kammosta, johon hån on vihdoin suostunut hakemaan ammattiapua terapiakäynneistä. Laatuaikaa hän viettää tyttärensä kanssa Ben&Jerry’s-jäätelöpurkkien äärellä ja futismatseissa, mutta elämällä ei tunnu olevan syvempää sisältöä. Mies on puoliksi löytänyt itsensä Intiasta, jonne kaipuu on melkoinen, mutta toinen puolikas on pysyvästi kadoksissa.

Göran pettyy saadessaan kuulla, että hänen intialaisen bestiksensä Yogin häät on siirretty hamaan tulevaisuuteen paremman astrologisen onnenpäivän toivossa. Liput hääreissulle on varattu, eikä niitä voi perua, joten mies lähtee matkaan ex tempore ilman suurempia suunnitelmia. Hän ilmaantuu Delhiin ystävänsä ovelle löytäen sieltä stressaantuneen sulhon ja talouskatastrofin ainekset. Pelastaakseen appiukkonsa bisnekset ja näin varmistaakseen häiden tapahtumisen hamassa tulevaisuudessa Yogi on ostamassa teeviljelmää Darjeelingista. Teessä on tulevaisuus, sillä sen hinta maailmanmarkkinoilla on taas nousujohdanteinen.

Yogi on reaalimaailmassa kalliihko luomuteebrändi, mutta kirjassa ei tähän viitata. Kirja on omistettu kuolleen Yogin muistolle, joten teoksessa saattaa olla viittauksia omaelämäkerrallisiin yhteensattumiin. Tyyppinä hän on rakastettavan toiveikas, katastrofialtis ja nautinnoille perso. Göran ei itsekään sylje lasiin, mutta päätyy kirjassa vauhdikkaan ystävänsä juoppokuskiksi ja pelastavaksi enkeliksi tahtomattaan. Teoksessa matkustetaan muun muassa pahamaineiseen viinakylään Sikkimissä, jossa bengalilaiset mafiosot riistävät paikallisilta kaikki elämisen mahdollisuudet halvalla viinalla ja naisten houkuttelemisella prostituutioon. Intialainen alkoholismi näyttää kieltämättä synkemmältä kuin eurooppalainen, ja kuka tahansa maassa matkustanut voi kuvitella paikan, jossa viinaan tottumattomat intialaiset pääsevät avointen hanojen äärelle. Teoksessa on siis annos yhteiskunnallista kritiikkiä, vaikka se naamioituukin toiminnallisen komedian taakse.

Yogi ja hänen morsiamensa Lakshmi eivät edusta tyypillistä intialaista pariskuntaa, he ovat melko ronskeja ja suorapuheisia aikeissaan ja kapinallisiakin suhteessa perinteisiin. Se, että kolmi-nelikymppisen pariskunnan pitää karata vanhemmiltaan Darjeelingiin aloittaakseen yhteiselämänsä, on länsimaisesta näkökulmasta koomista ja intialaisesta melko todennäköistä – ilman vanhempien siunausta yhteiselämä on tukalaa, vaikka asuttaisiin vanhemmista tuhansien kilometrien päässä. Lakshmin tuleva anoppisuhdekaan ei kovin auvoisalta vaikuta, mutta anopin puolisokeus on siunaus siinä mielessä, ettei hän näe jokaista siivouksen ja ruoanlaiton yksityiskohtaa.

Bergstrand tekee teräviä huomioita intialaisen kulttuurin muutoksista myös pääjuonen ulkopuolella. Pidin matkakuvauksista, joissa hän havainnoi keskiluokkaisia uusavuttomia vanhempia. Monet uravanhemmat Intiassa kun eivät normiarjessaan vietä lastensa kanssa paljoakaan aikaa, vaan lastenhoitajat ovat enemmän tai vähemmän vanhemman roolissa, ja usein lapsi laitetaan sisäoppilaitokseen jo varhaisessa iässä. Yhteiset loma-ajat voivat olla ainoa aika vuodessa, kun vanhemmat ovat vastuussa jälkikasvustaan, ja kuten tässäkin esitetään, niihin liittyy haasteita. Kun tenava esimerkiksi pissii lentokoneessa Göranin syliin, lapsen äidillä ei ole muuta sanottavaa kuin ”I am so sorry that he is so very very naughty.”

Teos soveltuu monenlaisille lukijoille, sekä pidemmän linjan Intia-faneille että maasta vähemmän tietäville. Mikään tyypillinen henkisen tien odysseia tämä ei ole, vaan päinvastoin teos pyrkii purkamaan Intian-matkailuun liittyviä myyttejä. Darjeelingin huikeat maisemat tulevat kertomuksessa bonuksena, jos niihin jaksaa keskittyä hetkisen toiminnan keskellä. Kerronnallisesti tässä kai pyritään tahallisestikin imitoimaan Bollywood-elokuvan juonta, ja voin hyvin kuvitella kirjojen tulevan filmatisoinnin. Kirjailijan kotisivuilla kerrotaan, että sarjan ensimmäisestä osasta on tulossa tv-sarja Ruotsissa.

Helmet-haasteessa teos sopii kohtaan 30: ”Viihteellinen kirja”. Tämä oli puhdasta, mutta laadukasta viihdettä, joka mahdollisesti saa lukijan pohtimaan esimerkiksi kahden mantereen välistä ystävyyttä ja elintasoeroja uudella tavalla. Bergstrandin kuvaama ystävyys on melko tasavertaista, eikä Yogille ole tavatonta kysyä hieman rassukkaa ruotsalaista kaveria teeviljelmän hoitajaksi, koska hän tietää, ettei tämän elämä Euroopassa ole kovinkaan glamoröösiä. Ystävyyden kuvauksena teos koskettikin minua enemmän kuin kahden kulttuurin välisenä dialogina. Kulttuurieroilla ei oikeastaan ollut juonen suhteen suurtakaan merkitystä.

Etnosossun univormussa

kadonnutMari Pyy jäi viime vuoden lopulla mieleeni lupaavana uutena dekkaristina, joten olin iloinen löytäessäni hänen esikoisteoksensa Kadonnut (Myllylahti, 2013) pian Paperittoman (2015) jälkeen. Inka Uusimaan työhaasteet jäivät kinkkisesti kuumottamaan takaraivoani, ja ovat herättäneet uusia kysymyksiä nyt, kun itsekin olen sosiaalialan opintoja aloittamassa. Todennäköisesti tulen käyttämään teoksia taustamateriaalina koulutehtävissäni.

Kadonneessa Inka Uusimaa työskentelee nuorten turvapaikanhakijoiden vastaanottokodissa sosiaalityöntekijänä. Hän näkee työnsä nuorten pyyteettömänä kuulijana, puolustajana ja asioidenhoitajana – on muiden viranomaisten tehtävä arvioida nuorten tarinoiden tai identiteetin todenmukaisuutta. Hänen esimiehensä Iso Pomo ei edusta samaa humaania lähestymistapaa, vaan kohtelee nuoria hallinnoitavana asiakasmassana. Vastaanottokodissa trafiikki onkin vilkasta, ja erityistä huolta aiheuttavat karkulaiset, jotka eivät jätä jälkeensä sanaakaan. Työn tahti on nopeatempoista, eikä kaikkiin nuoriin ehdi solmia luottamuksellista suhdetta.

Inka on neljääkymmentä lähestyvä sinkku, joka mieluummin tituleeraa itseään vanhaksipiiaksi. Hän on monessa suhteessa naimisissa työnsä kanssa, eikä yleensä jätä puhelimeen vastaamatta vapaailtoinaankaan. Hän on tyyppinä introvertti puurtaja, joka tietoisesti haluaa pitää tuttavapiirinsä suppeana. Inkan lapsuuden ja nuoruuden salaisuudet varjostavat hänen nykyisyyttään, mutta vain harva tietää hänen taustoistaan. On hänelle tyypillistä matkustaa kesälomalle Sudaniin entisen asiakkaan perheen luo, sillä hänellä ei ole Suomessa sellaista lähipiiriä, jonka kanssa lomailtaisiin yhdessä.

Teoksessa etsitään kadonnutta sudanilaista tyttöä Nasimia, ja tarina syvenee Inkan kieltämättä kaoottisten lomamuistojen kautta. Kulttuurishokki on lomalla väistämätöntä, sillä lomanviettoon ei liity montaakaan rentoa hetkeä. Matkustamalla ihmiskaupan alkulähteelle Inka oppii katsomaan salakuljettajien naispuolisten uhrien asemaa uusin silmin. Konservatiivisen, ääri-islamiin taipuvaisen maan arjessa kuka tahansa tyttö, joka kerrankin on puhunut länsimaisen miehen kanssa, on jo loppuiäkseen huoraksi leimattu. Khartoumissa pyörii eurooppalaisia miehiä, joiden tarkoituksena on ympäripuhua köyhiä palvelustyttöjä mukaansa velkavankeuteen. Inka seuraa lomansa aikana muukalaislegioonan sotilaan näköistä miestä, joka palaa Eurooppaan aivan liian nuoren vaimokandidaatin kanssa. Ylipäänsä näiden lukutaidottomien tai vain vähän koraanikoulua käyneiden lasten roudaaminen Eurooppaan tuntuu irvokkaalta, eikä monillakaan lapsista ole ruusuista unelmaa Euroopan rikkauksista.

Teos on tiivis ja juoni yllätyksellinen. Psykologinen jännitys on tässä vielä voimallisempaa kuin jatko-osassa, joka taas tutkii paperittomien terveysklinikan arkea laajemmin ja poliittisemmin. Molemmissa teoksissa pyritään jakamaan myös faktatietoa vaikeasta globaalista ilmiöstä, johon liittyvien ongelmien ratkaisu ei onnistu pelkästään kansallisella tasolla. Kadonnut antaa mielestäni todenmukaisen ja tarkkapiirtoisen kuvan työstä, jossa pelkkä maailmanparannusasenne ei riitä. Jos joku ”partalapsista” suu vaahdossa saarnaava vaivautuisi lukemaan tämän teoksen, oltaisiin jo voiton puolella, sillä kukaan teoksen ammattilaisista ei esiinny idealistisena ”pullahalaajana”. Teoksen universumissa on itsestäänselvää, etteivät kaikki asiakkaat ole sen ikäisiä kuin ovat viranomaisille ilmoittaneet, mutta on myös todennäköistä, että köyhimmistä oloista tulevat eivät faktuaalisesti tiedä tarkkaa biologista ikäänsä.

Inka Uusimaalla riittää itseironiaa tutkia garderoobiaan ulkopuolisten silmin. Työvaatteiden valinta on usein huumorin ryydittämää: kun kaapista löytyy ”sekoitus asiallista sosiaalityöntekijää ja entistä etnofania”, olennaista on löytää balanssi tyylien välillä. Pienet arjen havainnot ovat tarpeellisia henkireikiä muuten dramaattisessa tapahtumien vyöryssä. Inkan nupuillaan oleva romanssi edunvalvoja Rami Khanin kanssa on myös tarpeellinen henkireikä, joka ei tunnu päälle liimatulta. Usein en jaksa dekkareissa pakollisen oloista romanssiviritelmää, mutta tässä romanssi toi kerronnalle syvällisempää lisäarvoa.

Lukisin mielelläni kolmannenkin Inka Uusimaa-dekkarin, jonka olettaisin sijoittuvan ulkomaille. Sosiaalityöntekijän näkökulma on raikas, varsinkin kun hänen persoonassaan on säröjä ja salaisuuksia, joita ei vielä tässä teoksessa keritä kokonaan auki.

Helmet-haasteessa kuittaan nyt rastin 4: ”Maahanmuuttajasta, turvapaikanhakijasta tai pakolaisesta kertova kirja.”

 

Naistyöpäivän mitta

bookcover_9789511259855Heidi Köngäksestä on lyhyessä ajassa tullut tärkeä kirjailija minulle. Hertta ja Dora, Dora tarjosivat viime vuoden loppuun todellisia tähtihetkiä. Nyt löysin hänen romaaninsa Luvattu (Otava, 2000), joka toisin kuin aiemmat häneltä lukemani teokset kertookin tavallisen kansan tavallisesta arjesta. Se sijoittunee 1800-luvun loppupuolen Hämeeseen -aika ja paikka eivät ole tarkasti täsmennettyjä, vaikka vinkkien perusteella lukija arvaa tarinan sijoittuvan Pirkanmaan pohjoisosiin, jonnekin Ruoveden tai Vilppulan kupeeseen.

Päähenkilönä on kovaonninen piika Maija, joka on salaa rakastunut ukkomies Joeliin, vaikka onkin lupautunut oman kylän pojalle, Antille. Antti on lähtenyt matkatöihin rataa ja fabriikkia rakentamaan kauas Tampereelle, ja odottavan aika käy liian pitkäksi. Komea ja mystinen Joel on monen piian märkä uni, ja Maija suorastaan häpeää tunteitaan miestä kohtaan, vaikka onkin kuin pistoksissa.

Teos kuvaa Maijan omantunnon kamppailua ja maineen menetystä kesästä marraskuulle. Maija ei kuitenkaan tee selkeää aviorikosta tai tule raskaaksi. Kukaan ei syytä häntä Joelin ajattelemisesta, vaan hän joutuu epäillyksi kihlattunsa huumaamisesta muuten vaan. Antti sekoaa kuuliaistanssien iltana. Kohtaus vaikuttaa ensin juoppohulluudelta, mutta Antti jää sille tielleen eikä koskaan tokene. Halpaan tikkuviinaankaan ei ole luottaminen, mutta tilan väki epäilee Antin saaneen annoksen mustajuurta, hulluruohoa tai seitikkejä sen seassa. Teos kuvaakin kiinnostavalla tavalla tuon ajan käsityksiä mielenterveydestä, huoltosuhteista ja kristityn vastuusta.

Kielellisesti voisi jopa luulla, että teos olisi jonkun aikalaisen kirjoittama. Hulluudesta ja seksuaalisuudesta puhutaan rehevämmin kuin nykypäivänä. Erikoisin hahmo on ”miehimys” Kurko, hyvin miestapainen ja vahva piika, joka soutaa rivakammin kuin miehet ja kunnostautuu painiotteluissa. Lemmenkylvyt, rivot loitsut ja taiat ovat tärkeässä roolissa naimattomien piikojen elämässä. Naistyöpäivää mitataan kollektiivisesti, se koostuu päivän mittaisista urakoista, joihin ei toivota vähävoimaisia päivää pidentämään.

Pidin erityisesti ruokakuvauksista, joista Kerkon Marin mahtihäiden tarjoilu teki vaikutuksen. Aladobin syömisen odotus on palvelusväelle isompi asia kuin mahdollinen päihtymys. Maijalle kahvin juominen on jännittävää eksotiikkaa; itse lukijana jäin maistelemaan lehmänpäästöpuuroa.

Maijan tulevaisuus hullun miehen holhoojana ei vaikuta ruusuiselta, eikä yhteisö katso hyvällä kohtaloaan uhmaavaa morsmaikkua. Kunniallisen naisen elämänkaavaan kuuluu lupauksen pitäminen, vaikka vihkivaloja ei ole vielä vannottu. Tuohon aikaan kuulutuksia annettiin kirkossa jopa kolmesti, jotta avioliiton sakramentin vakavuus varmistuisi perinpohjaisesti. Vähämielisyystodistuksen hakeminen sulhaselle ei ole ollut mikään kevyt prosessi. Myös sulhas-Antin kohtalo nuorena mielenterveyskuntoutujana (anteeksi anakronismi) vaikuttaa tässä varsin synkältä.

Tätä teosta suosittelisin erityisesti nuorille lukijoille, sillä Köngäs onnistuu esittämään 1800-luvun agraarielämästä olennaisen –  kansanihmisen mielenmaiseman. Romaani kuvaa yksityisen tragedian lisäksi mainiosti idullaan olevaa teollistumista ja maalaisväestön muuttopaineita. Moni joutuu palveluspestistä tahtomattaan mierontielle, ja työn kysely on ollut melko samanlaista elonkerjuuta silloin kuin nytkin. Teos on hyvin lähestyttävä niillekin, jotka eivät yleensä lue historiallisia romaaneja, sillä siinä ei ole vuosilukuja, eikä siinä käydä läpi sotien syitä ja seurauksia. Teoksen historia elääkin ihopoimuissa ja aitan parrujen raoissa, paikoissa, joista kaikki eivät aina muista etsiä menneiden sielujen kosketuspintaa.

Oi beibe

imageJohanna Hulkon nuortenromaani K18 (Karisto, 2016) tuli luokseni kustantajan kilpailuvoittona, ja oli tiiviydessään sopiva välipala opiskelukiireiden keskellä. Romaani on visuaalisesti kiinnostava siksi, että sen on kuvittanut tamperelainen lukiolainen Sylvester Kivelä ja pitää sisällään ilmeikkäitä otoksia hämmentyneestä blondista pojasta. Valokuvia on siroteltu läpi kirjan juonta tukemaan. Tästä huolimatta en kuvitellut Aksua kuvien pojan näköiseksi, mutta pidin kuvan ja tekstin konstailemattomasta dialogista.

Teos on lukion ekaluokkalaisen Aksun monologi itsenäistymisestä, viinan ja seksin houkutuksista ja perhe-elämästä. Aksun vanhemmissa on rentoutta, jopa ripaus boheemiutta, ja poika kutsuu vanhempiaan luovasti Muikuksi ja Skäksi. Keskiluokkainen perhe asuu isossa omakotitalossa haja-asutusalueella ja harrastaa yhdessä historiallisia lautapelejä. Skän keski-iän kriisiä lievittävät talohanke Unkarissa ja osallistuminen sisäsoudun mestaruuskisoihin ympäri maata. Aksu ei enää halua osallistua perheen kotimaan turneille, vaan tarjoutuu koiran hoitajaksi mahdollisten kotibileiden kiilto silmissään.

Parasta teoksessa on pistämätön teinien nykykieli, somesta ja amerikkalaisista leffoista lainatut uudissanat. Osittain Aksu tosin puhuu kuin oman nuoruuteni rap-artisti, eli kieli ei ole muuttunut 80-luvulta niin radikaalisti, etteikö täti-ihminen sitä voisi ymmärtää. Aksu seukkaa kiltin perhetytön Marian kanssa, joka asuu naapurikunnassa ja jonka isä ei päästä tätä kulkemaan riiuukylään bussilla deekumatkustajien pelossa. Päässäni soi kirjaa lukiessa Raptorin klassikkobiisi Oi beibe, jossa myös haaveillaan seksistä konservatiivisen isän tyttären kanssa.

K18-teoksen draaman kaari ei lopulta ole järisyttävä, vaan Hulkko luottaa arkiseen tapahtumiseen. Aksu ei järjestä hurjia bileitä heti, kun vapaus siintää, eikä kotia saada millään kerralla tuusannuuskaksi, vaan alkoholisekoilut jäävät yhteen ylilyöntiin, joka riittää muistutukseksi. Lastensuojelu ei huolestu tapauksesta eikä kukaan joudu edes sairaalaan. Ratkaisu on ymmärrettävä siksi, että tässä on selvästi haluttu löytää ”keskitien” kulkijan äärikokemuksia. Aksu on hahmona uskottava ja humoristinen, itseironiaan taipuvainen.

Uskoisin, että teos on nuortenkirjana onnistunut siksi, etten se herättänyt minussa empaattista maailmanpelastuskohtausta, kuten usein tapahtuu, kun luen ”tiedostavampia” nuortenkirjoja. Yleensähän luen vain nuortenkirjoja, joissa päähenkilö kokee kuuluvansa johonkin vähemmistöön, eli kirjoja ”erilaisille nuorille”. Tämä teos voisi kiinnostaa jopa vähän lukevia teinipoikia, koska se on kirjoitettu kokonaan puhekielellä ja rajoittuu 103 sivuun. Etäisesti se muistutti minua esimerkiksi Sue Townsendin Hadrianus Mole-sarjasta, jossa kertoja on myös kiltihkö, nörttiyteenkin taipuvainen poika, jolla kuitenkin on ystäviä.

Helmet-haasteesta kuittaan nyt kohdan 49: Vuonna 2016 julkaistu teos.

Piispan varhaiset runot

imageIrja Askola ja Anja Porio kirjoittivat  naispappeustaistelun tohinassa yhteisen runokokoelmansa Mikä nainen (Kirjapaja, 1985), joka koostuu pohdinnoissa naisen roolista perheessä, työpaikalla ja yhteiskunnassa. En tiennytkään, että piispa Askola on myös runoilija. Kokoelman löytäminen Nekalan kirjaston poistohyllystä lämmitti sydäntäni tässä vaiheessa siksi, että olen itsekin aloittamassa kirkollisen alan opintoja. Kurssikirjojen hankinta on ollut työn alla, sillä omiin painoksiin ei ole varaa eikä varsinkaan teologista kirjallisuutta ole laajalti saatavilla Tampereella. Sen sijaan eteen on tullut iso kasa muuta hengellistä materiaalia ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi.

Kokoelmassa Askola ja Porio käyvät vuoropuhelua kahden työssäkäyvän naisen välillä, joista toinen on perheellinen ja toinen perheetön. Runot ovat arkisia, elämänmakuisia, hieman ilkikurisia, kantaaottavia. Koska en harrastanut suomalaista naisrunoutta teininä enkä edelleenkään tunne 80-luvun kotimaisen runouden kenttää, en osaa verrata lukemaani aikalaisten tuotoksiin, mutta näen näissä runoissa yhtymäkohtia tuon ajan  angloamerikkalaisen feministiseen runotuotantoon. Sillä feminististä nämä runot ovat, vaikka f-sanaa ei mainita. Eniten voimaa ammensin Askolan Afrikka-aiheisista runoista, mutta jaan nyt kanssanne tämän lyhyemmän ulostulon, joka viittaa myös teoksen nimeen.

Älä kysy minulta
kastiketta ja kakkupohjaa
kun barrikadit odottavat

Anna pyykin odottaa
kun kokous alkaa

Älä edellytä suudelmia
kun kirjoittaminen minut vaatii

Mutta kun aika on

kutsu
kutsu hiljaa
minun naiseni esiin
ja salli meidän yltää
yhteisen aamuaterian iloon

Siten kohtaat minut
kokonaisen naisen

 

Sireenien aikaan Pispalassa

pispalanKun viisivuotias Raili-tyttö muuttaa sireenien alle Pispalaan, hän saa hataran ydinperheen lisäksi touhukkaan mummun ja laajennetun perheen naapurien työläisnaisista ja heidän lapsistaan. Naapurin Valma leikkaa tytön otsatukan sopivan pyöreäksi, kun taas tyttö pääsee kuulemaan mummun ja Kerttu-tädin yhteisiä kansalaissodan muistoja marraskuun kahvitilaisuudessa, joka on nimetty heidän juopporenttujen ukkojensa muistolle. Railin äiti Mirjami aloittaa työt Pyynikin Trikoolla, mutta ei hermoheikkona kestä koneiden mölyä pitkään. Ja kun kortteliin muuttaa Lana Turneria muistuttava ruutuhousuihin ja patellavyöhön sonnustautunut taiteilijasielu Eedit, koko perheen elämä muuttuu vähitellen.

Kristiina Harjulan romaani Pispalan kiviä (Karisto, 2013) on herkkä lapsuudenkuvaus 50-luvulta, jonka keskiössä on työväenluokkainen Tampereen murre ja sen rankkaa raatamista glorifioiva puheenparsi. Hyvän naisen roolimalliin kuuluu omien tarpeiden ja kykyjen vähättely, miesten parjaaminen ja pesäeron teko muualta tulleisiin, mahdollisiin porvareihin. Nainen saa olla lukuhaluinen, sivistyksen haaliminen on sinänsä positiivista, mutta siinä ei saa mennä liian pitkälle, ettei menettäisi otettaan ”meikäläisiin”. Railia eli Tinttarellaa kasvattaa enemmän maitokauppaa pitävä Martta-mummu kuin muualta tullut Mirjami-äiti, ja vaikka 50-luvulla lasta ei enää pidetä ilmaisena työvoimana, kaupan tehtävissä avustaminen kuuluu luontaisiin kuvioihin. Luppoaikaa pidetään syntinä, ja varsinkin kaikenlainen jonninjoutava, kuten uimarannalla kekkulointi ja joulukoristeiden pynttääminen, on epäilyttävää toimintaa.

Teoksessa käsitellään vaikeita aiheita – vanhempien eroa ja äidin horjuvaa mielenterveyttä – yhteisöllisyyden näkökulman kautta. Mirjamin pahaa oloa ymmärretään naapurustossa tiettyyn pisteeseen saakka, sillä kaikki naiset ovat kärsineet joko miehen juoppoudesta, uskottomuudesta tai molemmista, mutta kun Mirjami irtisanoutuu palkkatyöstään Trikoolta, häntä pidetään hienohelmaisena turhan itkeskelijänä. Mirjami ei sopeudu koskaan sisäsiittoiseen Pispalaan, mutta muutettuaan Tampereen uudempaan kaupunginosaan, yhteys sinne jääneeseen anoppiin kuitenkin säilyy. Martta-mummun elämän rikkaus, siitä huolimatta, että hän on kovin ”tavallinen”, on mielestäni teoksen mehevin pihvi (ja pyydän anteeksi järkyttävää amerikkalaista puheenparttani tässä. Se on pahempaa kuin romaanin aito tamperelainen ”semmotteen-tommotteen-tämmötteen”-sösellys!)

Lapsinäkökulma on teoksessa voimakkain, ja tunnelmaa luodaan leikkien, lelujen, laulujen ja makumuistojen kautta. Musiikkiosasto tuntui kovinkin kotoisalta saman ikäluokan vanhempieni kautta – tunnen itsekin läheisesti Mambo Italianon ja Tiikerihain isäni viheltelyjen kautta. Minun lapsuudessani siis isät viheltelivät lapsuuden hittibiisejään medioiden ja instrumenttien puutteessa!

Pispalan punainen lapsuus ei esittäydy tässä erityisen niukkana, vaan lapsiin panostetaan sen verran, mitä pystytään ja eteenpäin menemisen meininki on vahva. Lasten tiiviit ystävyyssuhteet ulottautuvat talvisaikaan jopa ulkohuussiin asti, eli kaverit käyvät kysymässä toisiaan kakalle. Ahjolan kristillis-yhteiskunnallisen opiston lastenleirillä Raili saa ensi kokemuksen poissa kotoa. Railin vanhemmat eivät halua laittaa tytärtään partioon eikä pioneereihin, joten kasvuympäristö ei esiinny erityisen poliittisena isän punaisista juurista huolimatta.

Tamperelaiselle lukijalle teos avautunee erityisen voimallisena historiallisen tarkkuuden vuoksi. Muuttuva kaupunkimiljöö kiehtoo erityisesti, jos pääsee kirjassa kuvattuja kortteleita tutkimaan paikan päälle.  Itse en tunne Pispalaa kovin läheisesti, vaan näkökulmani niille hoodeille on ollut melkein turistinen. Käymme siellä ajelulla kesäisin ulkopaikkakuntalaisten kavereiden kanssa, ja muutamia kertoja on tullut käytyä Rajaportin saunalla ja Pulterissa. Silti kuvatut raitit, Lauri Viidan jalanjäljet, vanhojen puutalojen entiset kauppahuoneistot ja katseen kiinnittyminen joko Näsi- tai Pyhäjärveen, silti koskettavat paikallista lukijaa. Erityisesti innostuin teoksesta luettuani, että myös Harjula on opiskellut luovaa kirjoittamista Viita-Akatemiassa. Iloitsen aina, kun joku Viidasta valmistunut on julkaissut jotain, siksikin, että se kannustaa minuakin ryhdistäytymään tekstieni kanssa. Pidän myös aina siitä, että muistakin kaupungeista kuin Helsingistä kirjoitetaan tarkkaa eeppistä hehkutusta. (Tässä blogissa olen kai arvioinut enemmän Jyväskylä-hehkutuksia, koska en asu siellä enää.)

Eniten teos muistutti minua Pirkko Saision teoksista, erityisesti romaanista Sisarukset (1976), joka myös sijoittuu osittain Pispalaan. Tunnelman vahvuus oli samaa luokkaa kuin Elämänmenossa (1975), joka kuvaa saman ikäluokan kokemuksia Helsingin Kalliossa. Kielen tasolla tekstissä oli joitain kohtia, joita etevä kustannustoimittaja olisi esikoiskirjailijaa neuvonut stilisoimaan (esim. työntekoon liittyvää onomapoetiikkaa), mutta niihinkin suhtautuminen on makukysymys.

Ottakaa ihmiset tämä kirja mukaanne kävelyretkelle Pispalaan ja tulette näkemään vaurastuneen eliittialueen raikkain silmin kaikkina vuodenaikoina. Itse näin ainakin vanhan Pirkkalan ja Tampereen välisen kiviaidan uutena havaintona, ja pispalalaisten siitä johtuvan erillisyyden tunteen. Kirja taatusti avaa uusia näkökulmia Pispalaan myös syntyperäisille kantapeikoille.

Pölysokeria ja pervitiiniä

DoraHeidi Köngäksen Dora, Dora (Otava, 2012) tuli luettua melkein putkeen Hertan jälkeen, niin vahva lukukokemus Hertta oli. Aloitin kirjan viime torstaina, kun mittari näytti talven toistaiseksi kylmintä lämpötilaa, tytär oli lähdössä takaisin opintoihin Rovaniemelle ja junat olivat tuntikausia myöhässä. Ilta ja alkuyö menivät hyisissä tunnelmissa VR:n tiedotteita ja tätä hyytävää pohjoisen naparetkeä seuratessa.

Teoksessa eletään joulun aikaa vuonna 1943, kun varusteluministeri Albert Speer matkustaa seurueineen Rovaniemeltä Petsamoon tarkistamaan paikallista nikkelikaivosta. Pohjois-Norjassa ja Suomen Lapissa lasketaan olevan n. 75 OOO sotavankia seitsemästätoista eri kansallisuudesta, jotka verta oksentaen antavat panoksensa kolmannen valtakunnan leviämiselle. Speerin seurueeseen kuuluvat mm. yksityissihteeri Annemarie, tulkki Eero ja taikuri Himmelblau, jotka toimivat romaanin muina kertojina. Dora ei ole fyysinen henkilö, vaan maanalainen rakettitehdas lähellä Buchenwaldin keskitysleiriä, jonka pakkotyöläisten olosuhteet ovat erityisen karut. Speer on joutunut Führerinsä epäsuosioon informoituaan tätä aseteollisuuden vaikeuksista. Lapin-matka tuo paniikkihäiriöstä kärsivälle hermorauniolle mahdollisuuden hengähtää hetkeksi. Pelätty arvovieras nauttii autolla ajamisesta ja hiihtämisestä pölysokerisessa maisemassa.

Teoksen keskeinen jännite liittyy rotuhygieniaan ja saksalaisten käsityksiin suomalaisista ja lappilaisista alempana rotuna. Naimalupia saksalais-suomalaisille pariskunnille ei hevillä anneta, ja pohjoisen kylistä löytyy epätoivoisia hylättyjä odottavia äitejä, joiden sulhot ovat palanneet kotikonnuilleen. Vaikka Suomen armeija ja Lapin maaherra ovat rähmällään saksalaisia palvelemassa, heitä ei oteta mukaan salaisiin hankkeisiin yhteistyökumppaneina, vaan alempiarvoisina alaisina. Saksalaisia sotilaskodin sisaria ja sairaanhoitajia suojellaan miesten liialliselta intressiltä, kun taas suomalaiset lotat ovat sotilaille vapaata riistaa. Samaa logiikkaa soveltaa myös Speerin sihteeri, nuori rouva Annemarie, joka on ollut liian kauan ilman miestään. Suomalainen tulkki Eero kelpaa hänelle hetken helpotukseksi, kunhan aktien aikana ei puhuta mistään. Eero on periaatteessa koko matkaseurueelle hyödytön ei-kukaan, sillä seurue ei halua olla tekemisissä paikallisen väestön kanssa. Hän kokee tulleensa hyväksikäytetyksi sekä ammatillisesti että seksuaalisesti.

Tarina kohtalokkaasta excursiosta on riipivä, vaikka Köngäs pukee sen runollisen nyansoituneeseen kieliasuun. Runollisin kertoja on varttijuutalainen Taikuri, joka kaipaa vaimoaan Elsietä ja pelkää taustansa paljastumista. Ministeri Speerin korkein runous liittyy Hitlerin kanssa kokemaansa verbaalis-eroottiseen hurmioon ja johtajan aiheuttamaan pettymykseen:

”Olen Kolmannen valtakunnan pohjoisrajalla ja ajattelen vain häntä. Näen hänen heikkoutensa, mutta tunnen koko ajan myös hänen voimansa. Yhtään kauemmaksi en voisi päästä eikä hän silti lakkaa. Hän on kuin minun sulamaton kohtani, aina avoin kylmä meri.”

Lapissa Speer suunnittelee jo hautajaisiaan, jotka noudattavat suunnilleen samaa kaavaa kuin hänen edeltäjänsä Todtin hautajaiset. Mustasukkaisuuden ja omnipotenssifantasian pervitiininhuuruinen sekoitus saa aikaan kostonhimoa mitättömiä sivullisia kohtaan. Speerin on eliminoitava ennen kuin tulee itse eliminoiduksi.

Mikä sitten saa minut lukemaan romaaneja Hitlerin sisäpiiristä? Albert Speer ei ole koskaan kiehtonut minua historiallisena henkilönä; ainoa natsi, jonka kohtaloon olen aikanani hieman perehtynyt on ollut Adolf Eichmann,  Hannah Arendtin sanoittamana. Speerin päätymistä Hitlerin johtavaksi arkkitehdiksi ja ministeriksi ei tässä selitetä muulla kuin kunnian- ja vallanhimolla (ja latentilla homoseksuaalisuudella); Annemarien ja Taikurin valintoja yritetään ymmärtää humaanimmasta perspektiivistä. Speerin oma yläluokkaisuus ja hänen lähipiirinsä ylenkatse kaikkea nousukasmaisuutta kohtaan ei tässä selitä hänen poliittista toimintaansa. Vaikuttaa myös siltä, ettei Speerin suku täysin tukenut hänen toimintaansa. Speerin ihon alle ei ole helppo päästä fiktiivisinkään keinoin, mutta Köngäs pyrkii näyttämään murtumia täydellistä tunteettomuutta tavoittelevan hahmon julkikuvassa. Murtumia voi havaita vain rinnalla matkaavien toisten kautta, sillä Speer ei tässä saagassa päästä ketään lähelleen.

Lapin luonnon, saksalaisten yltäkylläisten pitojen ja Eeron pohjalaisten kotiolojen kuvaus tuovat romaaniin hengähdyskohtia ja syvyyttä. Joulun vietto kaukana kotoa on kaikille romaanin avainhenkilöille arka paikka, paitsi Speerille, joka vihaa juhlapyhien rituaaleja. Petsamon lähihistoria alkoi tämän kertomuksen kautta kiinnostaa enemmänkin, sillä tässä vieraillaan lyhyesti myös kolttasaamelaisten luona ja paikallisessa luostarissa, jota vartioi yksinäinen munkki Dosifei. Myös norjalaisten tarmokkaasta vastarintatoiminnasta kerrotaan vertauskohtana suomalaisten käytännön sanelemalle alistumiselle. Suomessa natsismia vastustaneet vasemmistolaiset joutuivat Hertta Kuusisen lailla vankilaan turvasäilöön, ja tämän vertauksen kautta kahden aikalaistarinan välille muodostuu vahva silta. Suosittelen lämpimästi Hertan ja Dora, Doran lukemista limittäin ja lomittain. Hertta esiintyi minulle romaanina, jonka olisin itse halunnut kirjoittaa ja Dora, Dora romaanina, jonka aihepiiriin en olisi koskaan halunnut, voinut tai pystynyt kirjoittajana tai tutkijana perehtymään tällä intensiteetillä.

Helmet-haasteessa teos sopisi muuallekin, mutta plaseeraan sen kohtaan 44: ”Kirjassa joku kuolee”.