Kanaklubileivän arvoitus

Last songHelmet-lukuhaasteessa pääsen kuittaamaan jo kolmannen rastin, eli numero 43: ”kirjassa mukana Pablo Picasso”. Teos kelpaisi myös muihin kohtiin, mutta koska tänä vuonna on tarkoituksena lukea enemmänkin aasialaisia kirjailijoita, en aloita ilmiselvimmästä kohdasta.

Siddharth Dhanvant Shanghvin romaani The Last Song of Dusk (Phoenix, 2004) on jäänyt minulta aikanaan huomaamatta, vaikka 2000-luvun alussa olinkin intialaisen kirjallisuuden junkie. Shangvi (s.1978) on julkaissut esikoisromaaninsa 26-vuotiaana; käsikirjoitus oli valmiina jo miehen ollessa 22-vuotias, mutta hän ei silloin saanut tehtyä kustantajan vaatimia korjauksia. Teos voitti mm. Betty Trask-palkinnon esikoisromaanille ja sai paljon huomiota kansainvälisissä kilpailuissa. Silti julkaistuaan toisen romaaninsa Shangvi ilmoitti sen olevan hänen viimeisensä. Tämän jälkeen mies on menestynyt journalistina ja taidevalokuvaajana. Shangvin kirjoitustyyliä on verrattu Salman Rushdieen ja Vikram Sethiin.

Jos pidätte Rushdien ja Sethin Intiaan sijoittuvia romaaneja täyteen ahdettuina, tämä romaani saattaa olla helpotus. Vaikka temaattisesti Shanghvilla on paljon yhteistä edeltäjiensä kanssa, kirjoittamisen tahti ei ole yhtä maanista. Tässä romaanissa aika-akseli on kolmisenkymmentä vuotta, se sijoittuu 1900-luvun alkuun ja juoni keskittyy pitkälti yhden perheen yksityisiin murheisiin, ei niinkään poliittiseen historiaan. Jos olisin lukenut kirjan vuonna 2004, olisin ehkä moittinut Shangvia liiallisesta ”yksityistämisestä”, sillä tässä esimerkiksi maan itsenäisyystaistelu ohitetaan miltei kokonaan. Kyse on myös elitistisestä saagasta: tässä liikutaan Bombayn länsimaistuneen eliitin korkeimmissa seurapiireissä, jolloin ei ole kummallista, että samoilla kutsuilla kohtaavat Virginia Woolf ja Mahatma Gandhi. Fiktion ihmemaassa kirjailijalla on lupa lavastaa satua ihmeellisempiäkin kohtaamisia; nuorempana olisin pitänyt tämän kirjan yhteensattumia liiallisina, mutta nyt ne viihdyttivät minua suuresti.

Teos seuraa Anuradha-nimisen laulajanaisen järjestettyä avioliittoa bombaylaisen lääkärin kanssa, joka alkaa satumaisesti ja kääntyy traagiseksi. Anuradhan laulun lahja on siunaus ja kirous; laulamalla hän saa riikinkukot seuraamaan häntä haluamiinsa paikkoihin, mutta laulu ei pidä loukkaantunutta lasta elossa. Aviomies Vardhmaan taistelee urheasti vaimonsa oikeuksista laajennetussa perheessä, jota johtaa jääsydäminen anoppipuoli, mutta yhteiselämä päättyy esikoisen kuolemaan. Muutto ränsistyneeseen huvilaan Juhun boheemialueelle on uusi alku traumatisoituneelle pariskunnalle, mutta talolla on oma sielunsa ja taipumaton tahtonsa. Goottilaiset vaikutteet pääsevät valloilleen talon personifikaatiossa, Dariya Mahalissa.

Anuradhan ja Vardhmaanin liitto on romaanin kehystarina, mutta lopulta kiinnostavampia ovat teoksen ystävyyssuhteet. Nandini-niminen orpotyttö kasvaa kuuluisaksi taidemaalariksi pariskunnan talossa kapinoiden kaikkia naiseuden malleja.

Näillä rannoilla intialaiset pääsevät pizzan makuun jo vuonna 1902, kun sääntö ”no Indians and dogs are allowed” on poistettu tietyistä ravintoloista. Anuradhan ja Vardhmaanin romanssi alkaa Billingdonin klubitalolta, jossa uhmakas morsianehdokas uskaltaa tilata kanaklubileivän. Se, että maalta kaupunkiin tullut tyttö tietää, mikä klubileipä on, kertoo paljon tytön luonteesta ja suuntautumisesta. Vardhmaanin suku kuuluu brahmiinikastiin eikä mies ole koskaan tavannut tyttöä, joka uskaltaisi laittaa suuhunsa toista elävää olentoa. Vaikka länsimaista elämäntapaa imitoidaan monessa suhteessa, perheen ja suvun elämässä on myös paljon traditionaalisia piirteitä. Rajasthanin lauluperinne ja siihen liittyvä taikausko ei suoranaisesti viittaa hindulaisuuteen, vaan paikallisiin tapoihin. Jossain kohtaa Anuradha silittää khadi-kankaasta tehtyjä vaippoja – ehkä siinä hän ottaa poliittista kantaa, vaikka muuten on henkilönä varsin epäpoliittinen.

Pablo Picasso nousee romaanissa esiin kahdesti: Anuradhan taidemesenaattitädin kokkia kutsutaan Picassoksi ja Nandinin äidin kerrotaan työskennelleen Picasson mallina Pariisissa, kun maestro vielä elätti itseään piirtämällä eroottisia sarjakuvia.

Kirjailijan oma suku on jainalainen, hän on kasvanut Juhun asuinalueella, ja hänen isoisänsä oli tunnettu jungilainen psykoanalyytikko (psykoanalyysin historiaakin teoksessa käsitellään varsin herkullisesti). Juhu tunnetaan näinä päivinä Intian Beverly Hillsinä, sillä monet tunnetut Bollywood-tähdet asuvat siellä. Teos ei vaikuta millään tapaa omaelämäkerralliselta, mutta kuvastanee kirjailijan etuoikeutettua kasvuympäristöä ja sosiaalista asemaa. Tämä tosin ei estä lukijaa nauttimasta erikoisesta, maagis-realistisesta saagasta, joka velloo epämääräisesti idän ja lännen välitilassa.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s