Taivaallisen rauhan majasta

51jYjsrUfjLBritannianirlantilainen kirjailija J.G. Farrell (1935-1979) tunnetaan kriittisistä historiallisista romaaneistaan, joiden kohteena on brittiläinen imperiumi Aasiassa. Farrell kuoli purjehdusonnettomuudessa nelissäkymmenissä Irlannissa, jonne hän oli vasta muuttanut asumaan. Hän oli saanut paljon tunnustusta erityisesti poliittisten jännitteiden kuvaajana, voittanut mm. Booker palkinnon teoksellaan The Siege of Krishnapur (1973). Häntä pidetään aikaisena jälkikoloniaalina kirjailijana ajalta, jolloin termiä jälkikoloniaali ei vielä käytetty.

The Hill Station (Weidenfeld & Nicholson, 1981) on postuumisti julkaistu, keskeneräinen romaani, jolle kirjailija itse ei ollut vielä ehtinyt antaa nimeä. Nimi tuskin olisi ollut The Hill Station, jos kirjailija olisi saanut itse päättää, mutta hänen lähipiirinsä oli kuullut teoksesta puhuttavan epämääräisesti sillä nimellä eivätkä keksineet parempaa. Suku ja kustantamon väki eivät olleet varmoja, olisiko Farrell halunnut keskeneräisen tekstinsä maailman luettavaksi, mutta päätös kustantamisesta tehtiin siksi, että tekstin uskottiin olevan arvokas jälkipolville. Romaani jäi ehkä puoleenväliin, eikä sen juonesta osaa vielä siinä vaiheessa arvata paljoa. Kirjan liitteinä on kolme muistelmatekstiä hänen kollegoiltaan sekä otteita kirjailijan Intian-matkapäiväkirjasta.

The Hill Station kertoo läntisen Himalajan kuuluisimmasta turistikohteesta, Simlan pikkukaupungista, joka oli täysin turistiteollisuuden pilaama jo 1870-luvulla. Erityisesti brittinaiset vetäytyivät sinne kuumimpien kesäkuukausien ajaksi – perheelliset lapsineen ja sinkkunaiset potentiaalisen aviomiehen metsästyksen toivossa. Rikkaimmilla oli Simlassa omat huvilansa, mutta hotellityyppistä majoitusta oli myös tarjolla eri sosiaalisille ryhmille, myös varakkaimmille hinduille. Farrell tuskin on pystynyt keräämään kaikkea kirjansa materiaalia sata vuotta myöhemmin tapahtuneilla matkoillaan, vaan nojaa koloniaalisen tarinankerronnan lähteisiin. Uskon, että Simlasta on tarjolla paljon taustamateriaalia, onhan se varsin ikoninen paikka. Taivaallisen rauhan majaksikin paikkaa kutsuttiin, vaikka kovin rauhalliselta sen pääkadun meininki ei ainakaan tämän kertoman mukaan vaikuta.

Teoksen sävy muistuttaa minua E.M. Forsterin klassikkoteoksesta A Passage to India (1924), joka sijoittuu 1920-luvulle ja kuvaa lähemmin intialaisten ja brittien tulehtuneita suhteita. Farrell on valinnut ajankohdaksi imperiumin kukoistuksen hetket, ajan, jolloin kukaan ei epäillyt vallan vielä joskus sortuvan. Tässä vaiheessa läheisempiä suhteita ”natiiveihin” haluavat solmia vain vakavasti uskossa olevat lähetyssaarnaajat. Intialaiset ovat tämän teoksen universumissa vain ja ainoastaan palveluskuntaa, joiden kanssa suurimmalla osalla turisteista ei ole yhteistä kieltä.

Romaaninpuolikkaan draama kohdistuu anglikaaniseen kirkkoon ja sen paikallisiin haaroihin. Basaarin tuntumassa kristinuskoon kääntyneitä intialaisia ja alempia valkoisia sosiaaliluokkia palvelee vaatimaton St. Saviour’s Church, jonka tulisieluinen kirkkoherra Kingston on ottanut ohjat omiin käsiinsä ja innovoinut jumalanpalveluksen uuteen uskoon. Intialaiset ovat päässeet avustaviin tehtäviin alttarilla, ja heidän pojistaan on muodostettu kuoro, jolle on kirjailtu komeat viitat. Kirkkoherra suosii palveluksissaan suitsukkeita ja runsaita kynttilöitä, ja hänen apupappinsa suunnittelee helluntaiksi menoja, jotka ylittävät emoseurakunnan kaikki sopivuuden rajat. Kirkon katto halutaan avata, jotta seurakunta ottaisi vastaan sieltä heitettyjä palavia kynttilöitä, ja alttarin päälle halutaan nostaa täytetty lintu taivaaseennousun symboliksi.

Kaikki tämä muistuttaa Simlan piispaa paavinuskoisten harhaopeista. Hän kerää ympärilleen joukot, joiden avulla vääräuskoiset toivotaan saatua häädetyiksi vuorilta. Seurakunnan palvelijoiden terveydessäkin on sellaisia puutteita, että osa paikallisista juorukelloista on jo kaivamassa heille hautaa. Kirkkoherra Kingstonin mahdollista tuberkuloositartuntaa tutkii tässä turistina paikalle tullut skottilääkäri McNab, joka kokee uskonnollisen kiistan perin kiusallisena.

McNabin pariskunnan vieras, siskontytär Emily, noussee teoksen päähenkilöksi, mutta kirjan keskeneräisyyden vuoksi ei voi päätellä, haluaako hän lopulta naimisiin jonkun villiluonteisen sotilaspojan kanssa. Paikallisten seurapiirien meno näyttäytyy Emilyn silmissä varsin turmeltuneelta, ja ”langenneiden” naisten asema on kaksinaismoralistisessa maailmassa varsin kinkkinen. Emily vaikuttaa  liian älykkäältä ja yläluokkaiselta ollakseen tyypillinen miehenmetsästäjä; olihan monella Intiaan lähteneellä naisella ensisijaisena haaveena helppo elämä monipäisen palveluskunnan turvin – elämä, johon keskiluokkaisilla ei kotimaassa ollut varaa.

Helmet-kirjahaasteessa tämä teos sopii kohtaan 33: ”Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja”. En muista, olisinko aiemmin lukenut näin keskeneräistä painettua romaania. Teksti on kuitenkin kielellisesti herkullista ja ajankuva analyyttistä ja osuvaa. Teosta suosittelen Intian historiaa jo vähän tunteville ja niille, jotka ovat kiinnostuneita lähetystyön historiasta. Itse varmasti jossain vaiheessa tutustun Farrellin valmiiseen Imperiumi-trilogiaan, jonka osat sijoittuvat Irlantiin, Intiaan ja Singaporeen.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s