Oi beibe

imageJohanna Hulkon nuortenromaani K18 (Karisto, 2016) tuli luokseni kustantajan kilpailuvoittona, ja oli tiiviydessään sopiva välipala opiskelukiireiden keskellä. Romaani on visuaalisesti kiinnostava siksi, että sen on kuvittanut tamperelainen lukiolainen Sylvester Kivelä ja pitää sisällään ilmeikkäitä otoksia hämmentyneestä blondista pojasta. Valokuvia on siroteltu läpi kirjan juonta tukemaan. Tästä huolimatta en kuvitellut Aksua kuvien pojan näköiseksi, mutta pidin kuvan ja tekstin konstailemattomasta dialogista.

Teos on lukion ekaluokkalaisen Aksun monologi itsenäistymisestä, viinan ja seksin houkutuksista ja perhe-elämästä. Aksun vanhemmissa on rentoutta, jopa ripaus boheemiutta, ja poika kutsuu vanhempiaan luovasti Muikuksi ja Skäksi. Keskiluokkainen perhe asuu isossa omakotitalossa haja-asutusalueella ja harrastaa yhdessä historiallisia lautapelejä. Skän keski-iän kriisiä lievittävät talohanke Unkarissa ja osallistuminen sisäsoudun mestaruuskisoihin ympäri maata. Aksu ei enää halua osallistua perheen kotimaan turneille, vaan tarjoutuu koiran hoitajaksi mahdollisten kotibileiden kiilto silmissään.

Parasta teoksessa on pistämätön teinien nykykieli, somesta ja amerikkalaisista leffoista lainatut uudissanat. Osittain Aksu tosin puhuu kuin oman nuoruuteni rap-artisti, eli kieli ei ole muuttunut 80-luvulta niin radikaalisti, etteikö täti-ihminen sitä voisi ymmärtää. Aksu seukkaa kiltin perhetytön Marian kanssa, joka asuu naapurikunnassa ja jonka isä ei päästä tätä kulkemaan riiuukylään bussilla deekumatkustajien pelossa. Päässäni soi kirjaa lukiessa Raptorin klassikkobiisi Oi beibe, jossa myös haaveillaan seksistä konservatiivisen isän tyttären kanssa.

K18-teoksen draaman kaari ei lopulta ole järisyttävä, vaan Hulkko luottaa arkiseen tapahtumiseen. Aksu ei järjestä hurjia bileitä heti, kun vapaus siintää, eikä kotia saada millään kerralla tuusannuuskaksi, vaan alkoholisekoilut jäävät yhteen ylilyöntiin, joka riittää muistutukseksi. Lastensuojelu ei huolestu tapauksesta eikä kukaan joudu edes sairaalaan. Ratkaisu on ymmärrettävä siksi, että tässä on selvästi haluttu löytää ”keskitien” kulkijan äärikokemuksia. Aksu on hahmona uskottava ja humoristinen, itseironiaan taipuvainen.

Uskoisin, että teos on nuortenkirjana onnistunut siksi, etten se herättänyt minussa empaattista maailmanpelastuskohtausta, kuten usein tapahtuu, kun luen ”tiedostavampia” nuortenkirjoja. Yleensähän luen vain nuortenkirjoja, joissa päähenkilö kokee kuuluvansa johonkin vähemmistöön, eli kirjoja ”erilaisille nuorille”. Tämä teos voisi kiinnostaa jopa vähän lukevia teinipoikia, koska se on kirjoitettu kokonaan puhekielellä ja rajoittuu 103 sivuun. Etäisesti se muistutti minua esimerkiksi Sue Townsendin Hadrianus Mole-sarjasta, jossa kertoja on myös kiltihkö, nörttiyteenkin taipuvainen poika, jolla kuitenkin on ystäviä.

Helmet-haasteesta kuittaan nyt kohdan 49: Vuonna 2016 julkaistu teos.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s