Salil eka, salil vika

VartiotorniViime viikonloppuna oli tarkoitus lukea varsin toisenlaista teologista kirjallisuutta, mutta Aila Ruohon Vartiotornin varjossa. Toisenlainen totuus jehovantodistajista. (Atena, 2015) vei mukanaan. Teoksesta oli tarkoitus etsiä todisteaineistoa Jehovan todistajien koulutusasenteista, mutta kirja oli sen verran vetävää tekstiä, että se oli luettava kokonaan.

Ruoho on uskontojen harjoittamaan henkiseen väkivaltaan keskittynyt teologi, jonka ura tietokirjailijana on lähtenyt leimahtaen käyntiin vuonna 2010 ilmestyneen gradun Päästä meidät pelosta julkaisun jälkeen. Erityistä mainetta hän sai yhdessä Vuokko Ilolan kanssa lestadiolaisen ehkäisykieltoa käsittelevästä teoksesta Usko, toivo, raskaus (Atena, 2014). Vartiotornin varjossa on kirjaprojekti, joka kirjoitutti itsensä nopeaan tahtiin sosiaalisesta tilauksesta.

Vuonna 2014 Jehovan todistajien tiedottaja Veikko Leinonen kertoi HS:n haastattelussa, ettei liike enää harjoita karttamisoppia suhteessa liikkeestä eronneihin ja erotetuihin ex- jäseniin. Leinonen mukaan karttamista suositellaan enää käytettävän vain hengellisistä kysymyksistä keskusteltaessa. Tämä lausunto tyrmistytti monet nykyiset ja entiset Jehovan todistajat, joiden elämää karttamisen käytänteet varjostivat jatkuvasti. Lausunto oli tyypillinen ”kamelin selän katkaisija”, joka sai monet tulemaan ulos kipeistä kokemuksistaan, joista he eivät kenties olleet puhuneet vuosikymmeniin.

Itselläni ei ole koskaan ollut erityistä suhdetta Jehovan todistajiin, mutta käännytyksen kohteeksi olen joutunut ehkä useammin kuin monet, johtuen puheliaasta luonteestani. Oveni on ollut monessa osoitteessa merkitty. Ruoho osoittaa ansiokkaasti käännytysvaiheen ”rakkauspommituksen”, joka saattaa hyvinkin purra yksinäisiin ihmisiin, kriisin keskellä kamppaileviin ja maahanmuuttajiin. Ylitsepursuava ystävällisyys lakkaa kuitenkin siinä vaiheessa, kun uusi tulokas on käynyt kasteella. Liikkeen varsinainen jäsenyys muuttuu pian raskaaksi velvoitteeksi, joka vie arkiviikosta leijonanosan aikaa. Riittämättömyyden tunne vaivaa todistajia, koska tienraivaustyötä kukaan ei koskaan voi tehdä liikaa, eivätkä kaikki ehdi suositeltuihiin tuntimääriinkään.

Ruoho osoittaa selkeästi, kuinka liikkeestä erottamis- ja karttamiskäytännöt säätävät yhteisön elämää. Julminta on kielto olla tekemisissä eronneen tai erotetun verisukulaisen kanssa; yleisintä on lasten ja vanhempien kommunikaatiokielto. Jotkut pitävät yhteyttä eronneiden lastensa kanssa salaa, mutta silloinkaan he eivät todennäköisesti voi tavata kovin avoimesti. Koska Jehovan todistajat eivät vietä häiden ja hautajaisten lisäksi mitään perhejuhlia tai yleisiä kristillisiä juhlapyhiä, sosiaalinen elämä on heillä omalaatuista. Uskonsisarten ja -veljien vierailut ovat silti yleisiä, ja jos taloon sattuu eronnut perheenjäsen, häntä kartetaan. Eronnutta ex-jäsentä pidetään pahempana syntisenä kuin ”pakanaa”. Erään luterilaisen kanssa naimisiin menneen informantin menettettyä lapsensa hänen todistajasukulaisensa osoittivat surunvalitteluadressin hänen miehelleen, eli hänet mitätöitiin surevana äitinä. Törkeämpää henkistä julmuutta on vaikea kuvitella.

Kirja on hurjaa luettavaa, eikä sovellu heikkohermoisille. Ruoho ei pyri saamaan aikaan skandaalinkäryistä paljastustekstiä, mutta hän ei myöskään kaunistele informanttiensa kirjeitä poliittisen korrektiuden nimessä. Erich Frommia mukaillen hän näkee liikkeen toiminnassa selviä piirteitä ylemmyydentuntoisesta ryhmänarsismista – eihän todistajien maailmankuvaan mahdu ajatus, että joku liikkeen jäsen voisi tehdä pahaa.

Jehovan todistajat ja lestadiolaiset ovat suomalaisista uskonnollisista liikkeistä kaksi ääripäätä: toinen tekee aggressiivista sananlevitystyötä, toinen ei kutsu tilaisuuksiinsa ulkopuolisia lainkaan. Toinen ei kannusta lastentekoon tuomiopäivän läheisyyden vuoksi; toisessa taas perhe voi saada kunniaa vain suuren lapsiluvun kautta. Yhteistä kai on vain liikkeen sisäisistä käytänteistä hiljeneminen. Tämä teos raotti valtakunnansalin ovea jo mittavasti, ja osoitti liikkeen sisäisen nokkimajärjestyksen aktiivijäsenten ja ”toimettomien” välillä. Kokoushuoneen takaosassa on myös koeajalla olevien luopioiden penkki, eikä kunnon jäsenten kuulu puhua heidän kanssaan rangaistuksen voimassaoloaikana. Suoraan sanottuna kokousten kuvaus kuulostaa niin ahdistavalta, ettei liikkeen kilpailuasema nykypäivän moniarvoisessa uskontojen basaarissa tunnu kovin korkealta. Kuinka kukaan voisi innostua näin jyrkästä, ilottomasta ja tuomitsevasta kristillisyydestä?

Jehovan todistajien määrä on laskusuhdanteessa, ja uusien jäsenten rekrytointi vaatii aktiiviraivaajilta tuhansia työtunteja. Lahkon julkaisutoimintaa on rajoitettu rahapulan vuoksi, ja ovelta ovelle-saarnaaminen on vaihtumassa ainakin kaupungeissa kärryillä seisomiseen. Monesti olen aikonut kysyä kärrynaisilta, olisiko esimerkiksi leivän jakaminen köyhille kannattavampaa toimintaa kuin pakkasessa törröttäminen. Onneksi olen pystynyt pitämään mölyt mahassani, sillä asia ei todellakaan kuulu minulle. Tämän teoksen luettuani kohtelen ovellani notkuvaa todistajaa luultavasti asteen ystävällisemmin, sillä koskaan ei voi tietää, millaisesta tilanteesta sanansaattaja on ovelleni ilmaantunut. Yhteisiä Raamatunlukuhetkiä en voi luvata, mutta saatan kuunnella, mitä hänellä on sydämellään.

 

 

Mainokset

Sielun tyhjiön syntylähteillä

renee knightMillaisia salaisuuksia ihmisellä saa olla? Missä tapauksessa piinallisten asioiden salassapito on muiden suojelua, milloin se taas muodostaa elämään valheellisuuden kuplan? Millaiset salaisuudet vahingoittavat muita? Ja mitä tapahtuu ihmisille, jotka kantavat traumaattisia salaisuuksia muistamattaan, koska ovat olleet liian nuoria tai muuten syyntakeettomia?

Brittiläisen Renée Knightin romaanissa Kenenkään ei pitänyt tietää (Otava, 2016, suom. Arto Schroderus) kohtaa kaksi perhettä, joilla näennäisesti ei ole ollut merkittävää sidettä toisiinsa. Perheen jäsenistä osa on kohdannut ohimennen varsin tylyissä merkeissä, mutta varsinaista yhteistä historiaa ei ole. Romaanin avainhenkilönä on keski-ikäinen dokumenttifilmintekijä Catherine, joka on työssään keskittynyt seksuaalirikollisten ja heidän uhriensa haastatteluun. Catherine saa ihmisen kuin ihmisen avautumaan ja paljastamaan intiimejä salaisuuksiaan, ja empaattisuus onkin hänelle enemmän tekniikka kuin sydämestä kumpuava tunne. Siviilissä hän on voinut huonosti jo jonkin aikaa, ja huono olo kärjistyy, kun hän löytää yöpöydältään romaanin, jota hän ei ole itse hankkinut. Kuinka kirja on löytänyt tiensä Catherinen kotiin ja kuka on laittanut sen syötiksi yöpöydälle? Miksi?

Kyseessä ei ole ensimmäinen fiktiivinen teos, jossa päähenkilö lukee omasta elämästään toisen kirjoittamana. Usein sen tyyppisissä teoksissa vire voi olla romanttinenkin, mutta tässä pysytään tiukasti psykologisen kauhun viitekehyksessä. Ongelmana on, että tapahtumista, joista kirjassa kirjoitetaan ei kenenkään elossa olevan kuuluisi tietää. Kirjassa kuvaillaan Catherinen epätoivoinen ajautuminen itsemurhaan pahansuovalla, kostonhimoisella tavalla. Catherine kokee, että pseudonymin taa piiloutunut kirjailija toivoo reaalimaailmassa hänen kuolemaansa. Teksti teksti sisällä on tuskaista luettavaa, eikä omakustannekirjailijan taiteellinenkaan anti kurottele pilviä, mutta harvoin vastaan tulee näin koukuttavaa intertekstuaalista juonta.

Kirjan eri kertojat ovat kaikki tiettyyn pisteeseen asti epäuskottavia, ja yllätyksiä piisaa loppuun saakka. Itse olen juuri opiskellut psykologiassa kiintymyssuhdeteorioita, ja minulle tärkein tarina oli Catherinen ja hänen aikuisen poikansa Nickin toisiaan välttelevä suhde. Nick on tässä akateemisen uraperheen ainoa alisuoriutuva lapsi, joka pudottuaan 16-vuotiaana koulutuksen junasta on kuitenkin onnistunut pitämään myyjän paikan kodinkoneliikkeessä. Hänet on saatu heivattua kotoa pois vasta 25-vuotiaana, sillä palkkarahat hän on siihen saakka käyttänyt vain bilettämiseen ja huumeisiin. Nick ei ole koskaan elämässään innostunut paljosta, hän on ”poika, jonka keskellä on musta aukko”. Kun aukkoa pääsee sörkkimään kostonhimoinen riivaaja, lopputulos on surullinen.

Ylipäänsä teoksen kuva vanhemmuudesta on miltei lohduton, mutta onneksi äidin ja pojan aikuiselle, muuttuneelle suhteelle annetaan ripaus toivoa. En ollut tätä lukiessa aivan yhtä ahdistunut kuin lukiessani Lionel Shriverin Poikani Keviniä, vaikka tässä on jopa kaksi äitiä, jotka eivät tunne lastaan lainkaan ja kipuilevat syyllisyyden tunteidensa kanssa. Isillä ei mene paremmin, tosin Nickin isä Robert on kenties onnistunut normaalissa arjessa olemaan muutakin kuin materiaalinen huoltaja.

Sielun mustien aukkojen synnystä on olemassa yleensä kiinnostavampia teorioita fiktiossa ja runoudessa kuin klassisessa psykologiassa. Knight avaa tässä lapsen varhaisen kehityksen perusturvan järkkymisiä, ja mahdollista dissosiatiivista häiriötä, joka juontaa juurensa aikaiseen altistumiseen seksuaalisille kokemuksille. Hyvällä tavalla hän kuvaa tällaisten altistumisten mahdollisuutta myös hyväosaisessa perheessä, jossa ainoalle mussukalle on yleensä pehmustettu kaikki nurkat ja suunnilleen pidetty konttauskypärääkin päässä koulun aloitukseen saakka. Pidin siis siitä, ettei tässä revitelty ”tavallisella tarinalla” eli kolmannen polven työttömien yksinhuoltajien lasten seksuaalisuudella.

Teoksen huumorin ripaus liittyy ikäihmisiin, jotka opettelevat tietotekniikan ja somen saloja. Erakoituneen Stephenin on pakko oppia käyttämään facebookia, jotta voisi luoda feikkiprofiilin, jonka kautta kalastella nuorten ystävyyttä. Stephen on teoksen monisärmäisin hahmo, jonka jakautuminen moneksi on riipivän uskottavasti kerrottu. Pikkuisen nauratti myös näiden sisäsiistien keski-ikäisten puhkeaminen kovin epäsivistyneeseen kiroiluun heti, kun tietyt suojamekanismit pettivät. Käännös tuntui saumattomalta, mutta olisin ilman muuta lukenut teoksen mieluummin alkukielellä juuri runsaan dialogin ja tunnemyrskyjen lipsahduksien vuoksi.

Tarina keskittyy 90-lukuun ja vuoteen 2013, jolloin paljastuskirja ilmestyy. Tapahtumat keskittyvät Lontoon metropolialueelle ja Espanjaan, mutta draaman intensiivisyyden vuoksi paikoilla ja sivuhenkilöillä ei ole suurta merkitystä juonen kannalta. Lukija voi olla myös monta mieltä siitä, onko tämä dekkari, kun varsinaista murhaa ei tapahdu eikä poliisinkaan osuus juonessa ole merkittävä. Minulle teos oli herkullista vaihtelua siksi, että olen viime aikoina dekkaririntamalla keskittynyt historiallisiin tai jonkun kaupungin paikallisuutta tarkkarajaisesti kuvaaviin teoksiin. Tässä huomio keskittyi lähes kokonaan erikoiseen ihmissuhdesoppaan, ja kerronta oli dynaamisen taloudellista.

Helmet-haasteessa teos mahtuisi moneen kohtaan, mutta kuittaan tällä kohdan 16: ”Et ole ikinä kuullut kirjasta.” Kirjaa suosittelen niille, jotka kaipaavat haasteita ja syviä vesiä – myös niille, jotka lukevat dekkareita tai kauhua harvoin. Helppolukuisuuden takana piilee kuitenkin sen verran angstisia juonenkäänteitä, ettei teos sovi helpoksi pään nollaajaksi (mitä itse siihen tarttuessa etsin).