Poika ilman iPhonea

Tulevaa mökkikautta (joka minulla kestää yleensä kolmisen päivää) pohjustaessa luin sydäntä lämmittävän nuortenkirjan pojasta, joka pääsee neljätoistavuotiaana ensi kertaa mökkilomalle. Nadja Sumasen palkittua Ramboa (Otava, 2015) selasinkin jo joulun alla kirjakaupassa, mutten keksinyt sille sopivaa lahjansaajaa.

Rambon teemat ovat varsin järeät ja potentiaalisesti masentavat. Romaani käsittelee lapsiperheiden köyhyyttä, syrjäytymistä, vanhempien työttömyyttä, mielenterveysongelmia ja yksinhuoltajuutta. Voisi siis luulla, että tulossa olisi kunnon nyyhkypaketti, mutta tässä teoksessa ongelmien keskellä ei märehditä. Kyllä, Rambon äidillä on todella vaikeaa ja mahdollinen huostaanottokin on ollut perheessä lähellä. Sosiaalityön näkökulmasta suurin ongelma perheessä on ruokahuollon puute. Rambon nälkä on käsinkosketeltavaa, ja kun hän pääsee äidin uuden poikaystävän vanhempien mökille kylään, ongelman kattavuus paljastuu.

Rambo on kasvanut syntymästään asti niukkuudessa ja tottunut piilottamaan perheen köyhyyttä koulussa ja vapaa-ajalla. Teininäkään hänellä ei ole kännykkää, mikä tuntui romaanissa ainoalta epäuskottavalta lenkiltä. Koska känny on nykyään kasvatuksellinen turvaväline, olettaisin, että sen hankkimiseen voi saada jopa toimeentulotukea. Mutta kenties Rambon äidin resurssit eivät riitä harkinnanvaraisen tuen anomiseen. Näin poika näkee kaveriensa varustelutason:”Jos joku niistä unohti iPhonensa pyykkiin menevien housujen taskuun ja se meni rikki pesukoneessa, niin se sai samantien uuden, vielä vähän paremman.”

Äiti ja poika elävät pitkälti järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella. Ramboa elämän syrjässä pitää koulu, jossa hän on yläluokilla siirtynyt erityisluokalta normaaliluokalle. Normaalin esittäminen ei kuitenkaan kuulu hänen repertuaariinsa, vaan hän on sisäistänyt identiteetin ADHD-nuorena.

Kesänvieton kuvaus Annikin ja Erkin luona Etelä-Karjalassa on humoristista ja tapahtumarikasta. Rambo saa mökille kaveriksi perheen lapsenlapsen Liinan, joka on elänyt ylisuojeltua elämää ratsastustunteineen. Liina suhtautuu Ramboon alussa pissismäisen nyrpeästi, mutta kaksikon välille kehittyy merkillinen yhden kesän ystävyys. Ei hemmotellulla tytölläkään ole helppoa oikuttelevien vanhempien erokriisin keskellä. Oikeastaan hän oireilee enemmän heitteillejätöstä kuin nälkiintynyt Rambo. Hänellä kriisi ilmenee tuntemattomien miesten kanssa chattailuna somessa, ja päätypä Rambo jopa ritariksi treffien keskelle inhottavan aikuisen miehen kanssa.

Kesämökkilomalla tehdään enimmäkseen tavallisia asioita, kuten saunotaan, kalastetaan, marjastetaan ja käydään kirppiksellä hankkimassa Fida-merkkisiä muotivaatteita. Kerronta on silti sen verran rempseää, että nämä tavallisetkin asiat näyttäytyvät juhlallisina. Loma venyy koko kesän mittaiseksi äidin äkillisen sairaalareissun vuoksi, mutta Rambo on parhaassa mahdollisessa hoidossa ja saa myös mahdollisuuden peilata oman elämänsä käänteitä toisiin. Parhaiten romaani kuvaa yksinhuoltajaperheen kontaktien puutetta ja eristäytyneisyyttä. Mökkiloma on lähiössä yksin kasvaneelle pojalle todella iso tapahtuma, kun taas monelle muulle nuorelle se voisi esiintyä vankileirinä.

Koen, että teos voi puhutella sekä tyttö- että poikalukijoita, luultavasti juuri yläkouluikäisiä. Kovin nuorelle lukijalle en tätä antaisi mielenterveyskuvauksen vuoksi, vaikka tässä ei olekaan paljoa päihde- tai seksuaalista sisältöä. Teos puhuttelee taatusti myös sosiaalialalla työskenteleviä tai sitä opiskelevia tätejä, sillä se osoittaa hankalissa oloissa kasvavan nuoren oman toimijuuden. Äidin toimijuus on ajoittain kovin minimaalista, mutta kuvaavaa aikamme haasteista. Aikuisiin kohdistuvan sosiaalityön vähyydestäkin teos varmasti kertoo.

Minua taisi välillä lukijana hämmentääkin perheen sosiaalisen tilanteen kuvauksen tarkkuus, sillä aloin lukea teosta jossain vaiheessa sosiaalityön tapaustutkimuksena. Sinänsä on mahtavaa, että nuoria lukijoita ei pidetä pumpulissa, vaan heille tarjotaan mahdollisuus yhteiskunnan kokonaisvaltaiseen tarkasteluun. Teos siis sopii niille nuorille, jotka eivät innostu fantasiakirjallisuudesta.

Depressiivisen hedonismin kaupungista

Pääsiäisterveisiä Jyväskylän Jokivarresta. Sopivasti loman tunnelmaan löytyi Markku Ropposen Kuhala-sarjasta Kuhala ja jokimurhat (Tammi, 2013). Aloitin teoksen lukemisen muutaman kilometrin päässä kuvattujen murhien tapahtumapaikalta tuijottaen välillä meditatiivista maisemaa. Vuodenaika tosin oli eri, joten täydellistä sulautumista ei päässyt tapahtumaan.

Jokimurhat tapahtuvat keskellä hellekesän lämpöaaltoa, jolloin joenvarren tunnelma on subtrooppinen. Kävelykadulla harrastetaan depressiivistä hedonismia talouslaman syventyessä. Kuhalalla on vientiä niin työ- kuin rakkausmarkkinoilla, vaikka kesän viettoon kuuluu jo miltei tenukeppimäistä viskin kittaamista. Eräänä yönä hän sattuu jokivarteen katusoittajaksi pukeutuneena tarkoituksenaan varjostaa pohjalaista elämäntaparikollista Kalevi Kalmokangasta. Käden käänteessä varjostuksen kohde löytyy kuitenkin puukotettuna, ja toisesta puskasta löytyy samalla tavalla viillelty tuntematon nainen. Kuhalan osallisuus tapahtumiin on vääjäämätöntä siksikin, että myös häntä epäillään murhista.

Teoksessa liikutaan muuallakin kuin Jyväskylässä, ja Pohjanmaan Lappajärvelle kohdistuva retki oli riemukkain. Viihdyin paikallisen huoltoaseman epätoivoisessa tietovisassa ja Kalmokankaan veljesten persoonallisessa piilopirtissä enemmän kuin Jyväskylässä. Jyväskylän tapahtumien ehdoton kohokohta oli kohtaaminen kaimaania ulkoiluttajan Tomin kanssa, varsinkin, kun kuulin kyseisen eläinlajin olemassaolosta ensi kertaa. Kaimaanin karkaaminen Tourujokeen ja sen aiheuttama paniikki toi dekkariin sopivaa maagista realismia ja kirvoitti nauruhermoja.

Pidän Kuhalasta salapoliisihahmona edelleen, ja arvostan Ropposta varsinkin erikoisten henkilöhahmojen luojana. Silti koin jonkinasteista hyytymistä kirjaa lukiessani. Kuhala itsekin tuntui väsähtäneeltä työhönsä ja sekavaan elämäntilanteeseensa. Juoni teoksessa ei ollut kummoinen ja jännitystä olisin kaivannut lisää. Luultavasti kahlasin kirjan loppuun saakka saadakseni selvää Kuhalan romanssirintamasta, mikä oli mielestäni kiinnostavampaa kuin mekaanisen oloiset rikokset. Alma-atalainen lääkäri Anastasia toi juoneen tarvittavaa lisämaustetta, vaikka hän todennäköisesti jää lehdelle soittelemaan.

Sarjan seuraava osa, Kuhala ja tuomitut, on jäänyt minulta kesken samoista syistä, kun taas nautin kovastikin kolmesta edellisestä osasta. Mikäli jatkan sarjan lukemista, tutustun seuraavaksi sen alkupäähän, jossa salapoliisi ilmeisesti tavataan myös poliisin virkapuvussa.

Vastaavia kyllästymisiä olen kyllä kokenut kaikkien dekkarisarjojen suhteen, enkä ole koskaan lukenut mitään sarjaa uskollisesti uusia osia odotellen. Lähimpänä fanikokemusta olen ollut Åsa Larssonin Kiirunaan sijoittuvien teosten parissa, mutta niitäkään en ole lukenut jokaista enkä oikeassa järjestyksessä.

 

Sunnuntailounas helvetistä

Pääsiäisen lukemistossa oli hienoa synkroniaa. Luin putkeen kaksi hienoa brittiromaania, jotka kertoivat eri ajoista, kuluivat eri genreen ja olivat tyylillisesti varsin erilaisia. Kuitenkin molemmissa käsiteltiin mielen järkkymistä ja addiktioita syvällisen riipivästi.

Sadie Jones on kirjailijanimi, johon olen törmännyt tiuhaan tahtiin viime aikoina. Hänen lähihistoriaan liittyvät sukupolviromaaninsa ovat tavallaan kiinnostaneet, mutta 50-60-lukujen nuoruuden käsittely alkaa olla minulle jokseenkin kulunut teema. Kotiinpaluu (Otava, 2016, suom. Marianne Kurtto) on hänen esikoisromaaninsa, joka on ilmestynyt Suomessa viiveellä menestysromaani Ehkä rakkaus oli totta (2015) jälkeen. Se tuntuu pienemmältä ja rajatummalta tarinalta, eli kyse ei ole koko sukupolven kokemusta kattavasta eepoksesta.

Kotiinpaluu käsittelee syviä lapsuuden traumoja, perheväkivaltaa ja sen ”lievempää” ilmiötä, hylkäämistä ja tunnekylmyyttä. Tarina tapahtuu 1940-50-lukujen Surreyn maaseudulla, yhteisössä, josta käydään päiväretkillä Lontoossa, mutta joka kuitenkin elää omaa kunniallista elämäänsä. Waterfordin kylässä hyvät perheet kokoontuvat sunnuntaisin kirkkoon näyttäytymään, minkä jälkeen seurapiireihin kuuluvat siirtyvät toistensa luo kosteille perhelounaille. Kylän eliitin huippua edustaa Carmichaelin perhe, jonka juhlat ovat aina suureellisimmat. Kukaan ei uskoisi, mitä kulissien takana tapahtuu, sillä perheen isä Dickyllä on valta määritellä, kuinka kaikkien muiden on käyttäydyttävä.

Päähenkilö Lewis Aldridge on menettänyt äitinsä 9-vuotiaana ja elänyt tunnekylmän isänsä ja tämän alkoholisoituvan uuden vaimonsa kanssa näkymättömänä lapsena. Lewis huomataan vain, jos hänet on saatu kiinni pahanteosta. Hän on riitapukari sekä sisäoppilaitoksessa että lomilla, ja teini-ikään tullessa hän löytää pahaan oloonsa purkautumiskanaviksi alkoholin ja viiltelyn. Erityisesti viiltelyn kuvaukset ovat tässä hyvä muistutus siitä, ettei nuorten itsetuhoisuus ole mikään tämän päivän muoti-ilmiö. Koin Lewisin hahmon todella uskottavaksi, sillä hänen traumansa ovat monisyisiä ja hänen aikaansaamansa tuho puhuttelevaa myös tässä päivässä. Luin kirjaa lankalauantain iltana, kun uutiset Ylivieskan kirkkopoltosta järkyttivät kansaa. Tässäkin romaanissa poltetaan kirkko. Ja kirkonpolttajan psyykeen sukelletaan pohjamutiin saakka.

Romaanin nykyisyys ajoittuu Lewisin vankilasta paluuseen, kun hän on yhdeksäntoistavuotias ja vakavassa syrjäytymisvaarassa.   Seksuaalisuus on hänellä räjähdysaltis ulottuvuus oltuaan parhaat nuoruusvuodet tytöistä eristyksissä. Hän on kiinnostunut Carmichaelin perheen molemmista tyttäristä, mikä aiheuttaa uskomatonta draamaa. Lewisin asema kyläyhteisössä on äärimmäisen tukala: häntä tuskin siedetään, eikä keinoja sovitukseen ole helposti tarjolla. Armopala Carmichaelien yrityksen arkistonhoitajana nälkäpalkalla järjestyy isän suhteiden ja nöyryytyksen kautta.

50-luvulla vankien yhteiskuntaan paluusta ei vielä puhuttu psykologisoivin käsittein. Huomaan, että itsekin puhun arviossani syrjäytymisriskistä, mikä ei ollut tuon ajan termi. Lewisin tarinassa on kuitenkin koskettavaa ajattomuutta, ja Jones on kertojana selkeästi nuorten puolella. Vanhemmat ovat romaanissa nuoria patologisempia tapauksia, joiden muutoksesta ei ole enää mitään toivoa. Lewisilla ja Carmichaelin tytöillä on traumaattisista kokemuksista huolimatta elämä edessä, ja he onnistuvat saamaan pesäeron kammottaviin isiinsä.

Verrattuna äsken lukemaani Paula Hawkinsin trilleriin Nainen junassa  (2015) Kotiinpaluu on kaunokirjallisesti kunnianhimoisempaa tekstiä, jossa lukijan huomio viipyilee myös historiallisissa yksityiskohdissa, ei pelkästään koukuttavassa juonessa. Tai sitten menneen ajan detaljit tuntuvat tyylikkäämmiltä kuin oman ajan. Äitipuoli Alicen jokapäiväinen Pimms-kannu on seksikkäämpää kuin Rachelin lonkeron kittaaminen junassa. Molemmissa romaaneissa kuljetaan Lontoon ja sen läheisen maaseudun/suburbian väliä surullisina, pettyneinä ja pään sekoittamiseen taipuvaisina. Päähenkilöt ovat eri vaiheissa elämäänsä ja pattitilanteessa eri syistä.

Suosittelisin Kotiinpaluuta itseäni nuoremmille lukijoille, en ihan teini-ikäisille, mutta nuorille aikuisille. Lewisin kohtalo taatusti puhuttelee kaikenikäisiä, mutta tämän päivän terapiakulttuurissa eläville nuorille teos voi tuoda eniten oivalluksia. Ainakin itseäni jäi kiinnostamaan, kuinka nuorten psyykkiseen oireiluun on kautta aikojen puututtu tai kuinka se on ohitettu. Lewisin aikana rikkailla on ollut jo pääsy psykiatrin vastaanotolle, mutta vielä varhaisimpina aikoina mahdollisia ulkopuolisia auttajia on ollut vähän. Kirkko sielunhoitajana tai sielujen rikkojana nousee tässäkin merkittäväksi teemaksi, vaikka romaani ei varsinaisesti kerro uskonnollisuudesta tai hengellisyydestä, pikemminkin tapakristillisestä kulttuurista. Anglikaaninen kristillisyys on tässä vähintään yhtä laimeaa kuin suomalaisen nykykirjallisuuden tavalliset käsitykset luterilaisuudesta.

Kotiinpaluussa on paljon aistillisuutta ja rehevää luontokuvausta ottaen huomioon, että sen pääteemana kuitenkin on psyykkisistä traumoista selviytyminen. Sadie Jones osaa mahduttaa proosaansa tarvittavia henkireikiä, jotka auttavat rankan sisällön sulattamisessa. Kun Hawkinsin junakertomusta lukiessani päähuomioni oli juonessa, tässä huomio hajaantui moniin ulottuvuuksiin. Molemmat teokset olivat huikeita elämyksiä omilla tasoillaan, mutta eniten olin yllättynyt siitä, että niiden raiteet yhtyivät monessakin kohtaa matkaa.

Haluatko latteäidiksi?

Kulahtaneen Haluatko miljonääriksi-formaatin uusi versio voisi olla Haluatko latteäidiksi?, jossa yli kolmikymppiset parisuhteissaan vaativat uranaiset kilpailisivat loppuelämän kausikortista Starbucks-kahviloihin. Latteäidin käsite alkaa olla jo vitsi, mutta brittiläinen Paula Hawkins repii sen rikki ja marinoi riekaleet kauhulla romaanissaan Nainen junassa (Otava, 2015, suom. Oona Timonen).

Kirja on koukuttavan hurja ja intensiivisyydessään ainutlaatuinen. Itse luin tätä pääsiäisliikenteen busseissa, onneksi ilman piinaavaa déjà vu-kokemusta, sillä Suomen länsi-itä-poikkiliikenteessä tuskin pääsee näkemään tienvarsikotien salattuja elämiä.  Suomessa junienkaan ikkunoista ei näe paljoa, paitsi ehkä pääkaupunkiseudun lähijunista muutamassa solmukohdassa. Tässä liikutaan Lontoon esikaupunkialueilla, joissa monet elävät elämäänsä tuhansien työmatkalaisten silmien alla. Se kuvaakin ihmisten turtuneisuutta täyteen ahdettuun maisemaan, ja toisaalta yhtäkkiä syntynyttä pakkomiellettä itselleen tuntemattomien ihmisten elämiin.

Teoksen päähenkilö on kolmenkympin paremmalla puolella oleva Rachel, joka on eronnut miehestään Tomista ja joutunut mierontielle. Rachel on herkullisen epäluotettava kertoja, sillä hänellä on vakava alkoholiongelma. Rachelin muistissa on ollut aukkoja jo vuosikausia, sillä sairaus on edennyt  krooniselle tasolle. Töistä on tullut potkut, mutta silti hän kulkee päivittäin junalla Lontooseen teeskennellen normi-ihmisen päivärytmiä. Viimeisillä rahoillaan hän pystyy vuokraamaan huonetta vanhan opiskelukaverinsa talosta. Kodittomuuden uhka on kuitenkin lähellä, sillä vuokraemäntä on kyllästymässä hänen juoppoputkiinsa, eikä äidinkään luo ole helppo palata.

Yksi Rachelin elämän suuria tragedioita on ollut lapsettomuus, ja katkeruus siitä, että Tom on pian löydettyään uuden vaimon lisääntynyt tämän kanssa. Hän kuitenkin projisoi tunteensa samalla kadulla asuvaan tuntemattomaan pariskuntaan, joiden ikkunat avautuvat anteliaasti junamatkustajien seurattaviksi. Talon numero 15 takapihalla hän näkee ripauksen sitä onnea, mitä hän kuvittelee kokeneensa avioliittonsa alkuaikoina talossa numero 23 – kodissa, jonka hän menetti ja jossa hänen paikkansa on ottanut joku häntä nuorempi ja kauniimpi. Toisin sanoen Rachelilla on pakkomielle entiseen kotikatuunsa Blenheim Placeen, ja alkoholin rohkaisemana hän tekee myös stalkkausretkiä entisen miehensä talolle.

Toinen vahva kertoja on Blenheim Place 15:n asukas Megan, jonka Rachel on matkoillaan kuvitellut täydellisen onnelliseksi Jessiksi. Meganin elämää seurataan noin vuoden verran ennen hänen mystistä katoamistaan. Siinä missä Rachel suree latteäitiyden menetystä, Megan suhtautuu asuinympäristönsä naisten elämäntapaan ahdistuneen kriittisesti. Hänen taidegalleriansa on mennyt konkurssiin pilatesrouvien itsetyytyväisellä vyöhykkeellä ja hän elää miehensä tuloilla päätoimenaan parantua masennuksesta ja ahdistuneisuudesta.

Juonen kannalta kiinnostavaa on, että epäilyt murhasta kohdistuvat tasaisesti kaikkiin. Jokaisella henkilöhahmolla on koiria haudattuina, ja lähes kaikilla olisi motiiveja päästä toisistaan eroon. Kukaan henkilöistä ei ole erityisen sympaattinen eikä lähestyttävä, joten teosta lukee sopivalta etäisyydeltä menemättä tunnekuohuihin mukaan. Arkinen kauhu menee kuitenkin tässä tiedostamatta ihon alle. Ainakin itse jäin pohtimaan varsinkin Rachelin öisiä reissuja en pelkästään lukijan, vaan myös kirjoittajan näkökulmasta. Harvoin nimittäin törmää näin analyyttisen syvään addiktion kuvaukseen.

Odotan tästä teoksesta leffaa tai tv-sarjaa, mutta olen iloinen, että luin kirjan ensin. Se pani ensin pohtimaan ja kosketti vasta jälkijättöisesti. Se saa myös lukijan tarkkailemaan kanssamatkustajiaan uusin silmin julkisissa liikennevälineissä. Teosta on vaikea saada pois mielestä, mutta minua jäivät tässä askarruttamaan aivan muut asiat kuin kuolema.

Teoria suomalaisista naisista

Pekka Hiltusen dekkareihin tutustumisen aloitin jo kolme vuotta sitten Studio-sarjan toisesta teoksesta. Nyt satuin saamaan käsiini ensimmäisen osan, teoksen Vilpittömästi sinun (Gummerus, 2011). Tässä teoksessa pohjustetaan teoria suomalaisista naisista, jonka variaatioista saamme varmasti myös kuulla viime vuonna ilmestyneestä kolmannesta osasta, Varo minua.

Teos alkaa suomalaisnaisten Lian ja Marin kohtaamisesta pubissa, jonka Lia luulee sattumaksi, vaikka se ei sitä olekaan. Lia on kolmikymppinen graafikko, joka on hanttihommien kautta raivannut itsensä laatulehti Levelin taittajaksi. Mari taas on varakas itsensä työllistäjä, koulutukseltaan psykologi. Molemmat ovat sinkkuja loputtomien mahdollisuuksien kaupungissa, mutta parinmuodostus ei kummallekaan ole ensisijainen tavoite. Suomalaisen naisen myyttiin kuuluvat ainakin vahvuus, suorasukaisuus, käytännöllisyys, organisaatiokyky ja loputon kyky juoda miehet pöydän alle. Myyttiä vahvistaa varsinkin Mari, jonka toimenkuvaan kuuluu järjestellä muiden ihmisten asioita itselleen sopivammiksi.

Mari ja Lia ovat molemmat eläneet Lontoossa yksinäisinä susina, harrastaen vain satunnaisia yhden yön suhteita. He harrastavat myös omituisissa paikoissa meditointia. Marille henkireikänä toimii eräs modernin taiteen museo ja yksi taideteos siellä, kun taas Lia käy öiseen aikaan puhelemassa Hampsteadin-kotinsa lähellä olevalle Pyhän Luukkaan patsaalle.

Marin kiikarissa ykkösenä on nousevan Fair Rule-äärioikeistopuolueen johtaja Arthur Fried, joka suunnittelee kiiltokuvamaista nousua amerikkalaisen vaimonsa tukemana uskonnolliseen retoriikkaan nojautuen. Friedin hahmossa on paljon tuttua myös suomalaisesta näkökulmasta. Myös Fair Rulen rivikannattajien syyt olla mukana tuntuvat tutuilta. Friedin horjuttamiseksi käytetään kahta reittiä: ensin paljastetaan taloussotkuja, sitten perehdytään hänen aiempiin naissuhteisiinsa.

Toinen, vakavampi juoni liittyy kansainväliseen naiskauppaan ja prostituutioon, erityisesti itäeurooppalaisten naisten kohtaloihin itämafian kontrolloimina Lontoon yöelämässä. Lia on työmatkallaan nähnyt ohimennen valkoisen Volvon, jonka peräkontista paljastui nainen nimeltä Kasvoton. Kasvoton siksi, että nainen oli tapettu tiejyrällä. Baltialaisten naisten lyhyt historia maahanmuuttajina Britanniassa tuntui tarinalta, jota en ole aiemmin kuullut. Kuinka Lia sitten saa vihin Daiga Vitalasta yhden hiuskamman perusteella – kamman, jossa on latvialaisia päivänkakkarakoristeita – tuntui käsinkosketeltavan uskottavalta.

Marin Lialle järjestämä toinen työpaikka Studio taas tuntuu kieltämättä epäuskottavalta, satumaiselta tai liian hyvältä ollakseen totta. Hän on valinnut työkavereikseen eri alojen asiantuntijoita, joita kaikkia sitoo erityinen vaitiolovelvollisuus ja luottamussuhde Marin perustamaan Lift-järjestöön. Mari ei varsinaisesti riko lakia, mutta hän toimii sen rajapinnoilla. Pyrkiessään kohti oikeudenmukaisuutta hän ei pelkää minkään maan lakeja eikä tietoturvasäädöksiä. Marin vasemmistolainen maailmankuva sekoittuu tässä omituiseen suhteeseen rahaan, varsinkin kun rahaa on loputtomiin ja kaikki on järjestettävissä. Mari on monessa suhteessa ääritoimija, joka ei halua tulla tunnistetuksi.

Vilpittömästi sinun on hidastempoisempi dekkari kuin sarjan seuraava osa; siinä rakennetaan pohjaa tulevalle varsinkin ihmissuhteiden saralla. Samat hahmot tavataan kakkososassa paljon toiminnallisemmissa rooleissa. Tässä pysytään Lontoossa ja yritetään elää murhien ja limaisten ihmisten kohtaamistenkin keskellä tavallista työssäkäyvän naisen elämää. Pidin kirjasta lievän uskottavuuskriisin jälkeenkin paljon henkilöhahmojen vuoksi, jotka ovat jo tulleet varsin läheisiksi. Mari ja Lia puhuvat kiinnostavan intiimiä suomea, eivätkä ole kumpikaan toisilleen liian helppoja pähkinöitä purtaviksi.

 

Buber soittaa Hampurin kehätieltä

En ole koskaan lukenut Antti Tuurin romaaneja; hänen tyttärensä Hannan teoksia olen arvioinut blogissani jo kolme. Eli jo oli aika, ja aloitin uusimmasta ja kevyemmästä päästä, pienoisromaanilla Pitelemättömät (Otava, 2015). Pienoisromaaniksi luonnehdin teosta sivumääränsä vuoksi; intensiivisen kerronnan vuoksi tarina tuntuu sivumäärään suhteutettuna laajalta.

Teos vie lukijansa Italiaan, Mazzano Romanon vuoristokylään Rooman liepeille. Siellä asustaa vanhempi suomalainen pariskunta, nimetön mieskertoja ja hänen rouvansa Kaarina. Molemmat työskentelevät Italiassa apurahoilla käännöstöidensä parissa: mies kääntää Goethen värioppia ja vaimo Martin Buberia. Mies suhtautuu vaimonsa Buber-innostukseen hellän eroottisesti, ja ylipäänsä hänen pohdintansa lähisuhteiden toiseuttamisesta, eli Hänen tunnistamisesta vieraana maaperänä on teoksen filosofinen juoni. Teoksessa moni menneisyyden haamu kohtaa toisensa erikoisen suhdesopan kautta. Kuka lopulta voi väittää tunteneensa toisen, tai edes halunnut tuntea?

Pariskunnan rauhan rikkovat Liina ja Saara, taiteilijanaiset, jotka ovat kyllästyneet Rooman hälyyn ja etsivät retriittiä. Tosiasiassa naiset tulevat maalle ryyppäämään, eivätkä siihen isäntäväen varannot riitä. Liina on kertojan ex-vaimo, jolle Kaarina ei ole mustasukkainen. Liina ja Saarakin ovat olleet saman miehen kanssa naimisissa aikanaan – myyttisen Järvikunnaan, josta juoruilu on heidän lempiharrastuksensa. Järvikunnaan tarinasta rakentuu juoni juonen sisällä – hänen saapumistaan Italiaan pelätään, soitteleehan hän kertojalle vähän väliä Saksan ja Sveitsin pikateiltä. Järvikunnaasta kerrotaan uskomattomia juttuja epäluotettavan kertojan ottein – hänen siltojenpolttelusaagojaan ei pahemmin kommentoida, eikä juorujen paikkansapitävyyttä tarkisteta.

Tarina Järvikunnaasta kuulostaa veijaritarinalta, johon kuitenkin suodattuvat traagiset sävyt. Hänen edesottamuksensa kunnan virkamiehenä Pohjois-Pohjanmaalla eivät ole yhtään keveämpiä kuin myöhemmät vaiheet paperiteollisuuden myyntitykkinä Yhdysvalloissa. Järvikunnas on mytomaaninen alkoholisti, jolla pitää jatkuvasti olla ”menoa ja meininkiä”.  Töiden loppumisenkin jälkeen legenda on pitänyt miehen lihoissa hänen faniensa tarjoamilla bisneslounailla. Tullessaan Italiaan liha on jo ylikypsässä kunnossa, puhkeamassa.

Mazzano Romanon kylän elämä tarjoaa muuten maaniseen tarinaan sopivia suvantokohtia. Olisin tosin voinut lukea aiheesta kirjan ilman Järvikunnastakin.  Liinan ja Saaran erikoinen ystävyys on jo sinänsä kiinnostavaa, pukeutuvathan he identtisiin Marimekon yöpaitoihin, mutta samalla jaksavat hakea huomiota kylän elähtäneiltä gigoloilta. Suomalaisnaisten juopottelu miellyttää paikallista baarinpitäjää, kommunistishenkistä Guidoa, sillä vihdoin hänelle tarjoutuu mahdollisuus esitelmöidä joillekin Otto-Ville Kuusisesta.

Teoksessa päädytään jopa vallankumouksen aikaiseen Teheraniin ja sen pinttyneen kalman hajuiselle ruumishuoneelle. Tämä ajassa ja paikoissa sukkulointi toi mielestäni tekstiin villiä elävyyttä. Siinä käsitellään myös katolisten suhdetta kuolemaan. Makaaberein kohtaus liittyy intiimikarvojen leikkaamiseen roomalaisella ruumishuoneella. Nunnan järkytys ruumiin häväisemisestä tuntui oikeutetun aidolta. Ja nunnatkin pääsivät yllättämään.

Mitään suurta kolmio- tai neliödraamaa avainhenkilöiden välille ei synny, sillä henkilöhahmot ovat kaikki omalla tavallaan itsensä löytäneet, paitsi ehkä Järvikunnas, johon lopulta tutustutaan vain hetken verran.  Epäselväksi myös jää, mitä Järvikunnas tulee entisiltä vaimoiltaan hakemaan – anteeksiantoa vaiko huolenpitoa voimien vähentyessä. Avioliitot ovat teoksessa mysteerioita, eikä mikään varsinkaan selitä naisten lankeamista Järvikunnaaseen.

Luin romaania samaan aikaan dialogista kommunikaatiota käsittelevän tenttikirjan kanssa, jossa Buberin sanomaa sovellettiin käytännön sosiaalityöhön. Siksikin kirja nauratti, ja Goethen väriopin vuoksi, joka tuntuu harvinaisen pitkäpiimäiseltä teokselta. Itse olen opiskellut maalausta hänen inspiroimanaan, mutta mitään inspiraatiota ei ole syntynyt hänen tekstiensä lukemiseen. Romaanin antama taustoitus oli taas sopiva annos Goethea toistaiseksi.

Oletan, että Pitelemättömät on hyvin erilaista Antti Tuuria verrattuna hänen historiallisiin romaaneihinsa. Teos näyttää saaneen ristiriitaisia arvioita, mutta ainakin itselleni tämä oli loistava sisäänheitto miehen tuotantoon. Huumori, taloudellinen kerronta ja monen kulttuurin päällekkäisyys toimivat – teoksessa ei ollut ainuttakaan tylsää hetkeä eikä pölyistä nurkkaa.

 

Raparperinmakuisia pusuja

Kadonnut: Audrey

Oli kiinnostavaa huomata, että shoppailupainotteinen chicklit-kirjailija Sophie Kinsella on julkaissut ensimmäisen nuortenromaaninsa, Kadonnut: Audreyn (Otava, 2015, suom. Lotta Sonninen). 2000-luvun alkupuolella tutustuin Becky Plumwoodin patologiseen persoonaan löytäen hänestä pelottavia osia itsestäni. Teokseen tarttuessani pelkäsin, että edessä olisi taas uusi hyperaktiivinen seikkailu tavaramerkkien maailmaan.

Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kirja käsittelee vakavia asioita, koulukiusaamista, nuorten psyykkisiä ongelmia ja addiktioita. Päähenkilönä on neljätoistavuotias Audrey, joka katoaa omasta elämästään jouduttuaan ilkeän tyttölauman kiusaamaksi sekä koulussa että medioissa. Audrey menettää rohkeutensa puhua jopa puhelimessa ja kotonakin hän käyttää mustia laseja muiden seurassa. Vieraiden käynti on hänelle kauhistus ja vanhempiaankaan hän ei halua katsoa silmiin. Pitkän sairaalajakson jälkeen hän on pudonnut koulusta ja koulunvaihtoakin kaavaillaan. Ulkona hän voi käydä vain terapiakäynneillä.

Näkökulman valinta kirjassa on oivallinen, sillä tässä ei vellota Audreyn yksityisessä tuskassa. Analysoinnin kohteeksi joutuu koko perhe, erityisesti vanhemmat. Audrey saa terapeutiltaan tehtäväksi kuvata dokumentti perheensä arjesta – tarkoituksena on myös kasvattaa uskallusta tarkkailla muita ihmisiä kameran linssin kautta, jos se silmästä silmään on tuskallista. Tekstin sisässä olevat käsikirjoituspätkät ovat herkullisia, sillä ne näyttävät perheen sekasortoisen arjen kummallisuuksineen. Varsinkin Audreyn äiti tuntuu olevan hajoamispisteessä kahden oireilevan teinin kanssa. Hänen esikoisensa Frank tosin käy koulussa, mutta pelaa salaa kaikki yöt  korealaista kulttipeliä Valloittajien maata. Tarinan aikana perheessä vauhkotaan enemmän Frankin kuin Audreyn edesottamuksista. Frankin kuilu vanhempien kanssa on vielä leveämpi kuin Audreyn, jota pidetään vähään tyytyväisenä uhrina.

Ainoa perheen ulkopuolinen ihminen, jolle Audrey suostuu terapeutin lisäksi puhumaan on veljen pelikaveri Linus. Heidän välilleen syntyy romanssi, vaikka Audrey ei kaikista lähestyttävimmästä päästä olekaan. Linus kutsuu häntä raparperiksi, koska hän on kuullut raparperilajista, jota kasvatetaan pimeässä ruokakaapissa.

Perhe on tässä hyvin toimeentuleva, ylempää keskiluokkaa isän tylsän kirjanpitobisneksen kautta. Heillä on varaa yksityiseen terapiaan ja yksityiskouluihin, ja jopa äidin kotiin jäämiseen tyttären sairauden vuoksi. Perheen elämäntapa on kuitenkin hyvin tavallinen, joten monenlainen lukija voi siihen samastua. Tulikin mieleeni, että Kadonnut: Audrey olisi mainio äidin ja tyttären yhteislukuprojekti. Luultavasti tämän teoksen perheeseen hankkii äiti, joka on lukenut Himoshoppaaja-teoksia. Vaikka Kinsellan kirjoitustyyli on tässä yhtä arkinen ja ”helppo” kuin Himoshoppaajissa, arvostan suuresti näkökulman vaihdosta ja sanojen taloudellisuutta.

Parasta teoksessa oli mielenterveysongelmien kuvaus osana perheiden tavallista arkea. Siinä näytetään myös entisen koulukavereiden perheiden ja naapuruston ennakkoluuloja ja juoruilua omituisesta tytöstä, joka jää pois koulusta. Ongelmilla ei kuitenkaan mässäillä, vaan tässä keskitytään nimenomaan kuntoutumiseen. Kirja olisi ollut varsin erilainen, jos se olisi keskittynyt kiusaamisepisodiin ja masennuksen synkimpään kuiluun. Tässä näkyi jo paljon valoa tunnelin päässä, vaikka kyse ei ollut ihmeparantumiskertomuksesta.

Minua jäi kiinnostamaan, kummat tästä lopulta kiinnostuvat, äidit vai teini-ikäiset tyttäret. Kohderyhmäksi on varmaan ajateltu esiteinejä ja yläkoululaisia. Tässä oli jotain yhteistä Yle Areenalla esitetyn My Mad Fat Diaryn kanssa, jossa käsiteltiin liikalihavuutta ja masennusta. Audrey on tosin persoonana kiltimpi ja sopeutuvaisempi kuin kapinallinen Rae Earl. Ehkä ikäryhmäkategoriat eivät ole kaikkien kirjojen kohdalla tarpeellisia, vaan päinvastoin kahlehtivia. Kirja voisi myös kiinnostaa poikia, koska tässä käsitellään pelaamista varsin humoristisesta näkökulmasta.

Lapsen paras huvipuisto

Eevamaija Poijärvi (1932-2001) oli minulle viime viikkoon saakka tuntematon tamperelainen kirjailija, jonka tuotantoon mahtui sekä proosaa että runoutta. Tunnetuin teos häneltä oli esikoisromaani Perhosleikki (1973), joka kuvaa maalla kasvavan kehitysvammaisen tytön murrosikää. Tuotanto on ilmeisesti ollut hänellä laajempaa kuin mitä virallisissa biografioissa listataan.

Itse löysin seurakuntien kirjaston poistokorista omaelämäkerrallisen esseeteoksen Kasvun verran aikaa (Kirjapaja, 1980), joka kertoo äidin kasvusta isoäidiksi 43 vuoden ikäkriisissä. Koska itsekin olen 43-vuotias ja olen joutunut viime aikoina opinnoissakin pohtimaan elinikäisen kasvun ja oppimisen teemaa, teos tuntui kiinnostavalta ja läheiseltä.

Eevamaija kasvaa Isomaijaksi, mummoksi, joka pyrkii tutustuttamaan pojantytärtään luontoon. Hän ei ole erityisen pullantuoksuinen isoäiti, vaan pikemminkin filosofinen ja seikkaileva. Nuori isä kipuilee parisuhteessa ja jää yksinhuoltajaksi jo tyttären ollessa kolmivuotias. Miesten yksinhuoltajuus on ollut 70-luvun loppupuolella sen verran harvinaista, ettei siihen ole olemassa valmista tukisapluunaa. Poijärvi ei kauhistele eikä ihmettele poikansa kohtaloa, mutta esittää omana aikanaan rehellisen kuvan toisenlaisesta vanhemmuudesta.

Ikäkriisissään hän palaa oman nuoruutensa ja vanhemmuutensa kipupisteisiin, kuuntelemattomuuteen ja myös aggressiivisiin purkauksiin. Erityisesti hän katuu omia kirjailijan kiireitään ja kykenemättömyyttä elää hetkissä. Tuttua huttua nykylukijoille, mutta pohdinnat ovat tuolloin saattaneet olla avaavia. Pojantyttären kautta runonkirjoitukselle omistautuneen naisen on mahdollista sukeltaa myöhäsyntyiseen äitiyteen. Eniten hän on huolissaan lapsista, joiden kysymyksiin kellään ei ole aikaa vastata.

Kirjassa keräillään ja tunnistetaan tuttujen sini-ja talvivuokkojen lisäksi myös harvinaisempia metsäkukkia. Esimerkiksi nyökkyhelmikki kuulosti minusta eksoottiselta (olisiko fiktionaalinen kukka, kun Google ei sitä tunnista?). Ajatus metsästä lapsen parhaana huvipuistona kuulosti jo vähän hipsteriltä. Itse en ole viettänyt aikaa isovanhempieni kanssa metsässä -he olivat jo sen verran huonojalkaisia, ettei se olisi ollut luontevaa. Omien vanhempien kanssa kylläkin, mutta siihenkin enimmäkseen liittyi marjastusintressi. Poijärvellä on monia omaperäisiä ja aikaansa edellä kulkevia ideoita lastenkasvatuksesta.

Erityisen tärkeiksi hän näkee epäonnistumisen tilanteet, esimerkiksi huonoihin koulunumeroihin suhtautumisen. Hän myös puolustaa lapsen perusoikeutta olla tuhma. Murrosikäisten vaatteitakaan ei hevillä keräillä, vaan perheen kodissa pesii jalkahienhajuisia myttyjä siellä täällä. Armollisuus ja epätäydellisyyden sietokyky ovat teoksen keskeisiä viestejä.

Kirjailijan omakin parisuhde kaipaa jatkuvaa päivitystä. Hän ei ole lainkaan varma, tuleeko se kestämään. Kahdestaan jääneen keski-ikäisen pariskunnan arki on jatkuvaa riitelyä, mutta lapsenlapsen tulo tasoittaa yhdessäoloa. Kesämökillä hänellä on parinikävöimisviikko ja toisenvierusnälkä, mutta arki on jatkuvaa vääntöä esimerkiksi siivoamisesta.

Teoksessa on virkistäviä runoja ja piirroksia lapsuudesta ja vanhemmuudesta. Tekstin sävy tuntuu edelleen ajankohtaiselta. Vasta viimeisellä sivulla kirjailijan kristillisyys pääsee kuuluviin -itse sanoma tosin välittyy erinomaisesti myös ei-kristilliselle lukijoille. Poijärvi on aikanaan ollut suosittu puhuja ev.lut. kirkon tilaisuuksissa, mutta kuten tästäkin teoksesta ilmenee, hänellä on ollut muunkinlaista vientiä.

Kiinnostavaa historian havinaa myöhäisestä Kekkoslovakiasta. Tuo Perhosleikki kiinnostaisi myös tätä lukijaa, jos sattuisin sen jostain laarista pelastamaan.

Vallankumouksen surupäivä

Guadaloupelaissyntyisen Maryse Condén (s.1939) tuotanto on jäänyt minulta huomaamatta, koska hänen alkukielensä on Ranska, jota nykyään luen vain auttavasti. Condén tuotanto on tosin saatavilla kokonaisuudessaan englanniksi ja tähän liittyy biografinen sattuma. Kirjailija asui aikanaan Länsi-Afrikassa guinealaisen näyttelijämiehensä kanssa, mutta rakastui keski-ikäisenä amerikkalaiseen kääntäjäänsä ja muutti tämän perässä New Yorkiin. Kypsässä iässä hänestä tuli Columbian yliopiston ranskan kielen professori, eli nainen on tehnyt mittavan uran sekä kirjailijana että akateemikkona.

Akateemisuus puskee myös Rihatan (Art House 1989, suom. Annikki Suni) sivujen läpi terävänä poliittisena ironiana ja etnografisena lähestymistapana. Tässä kuvataan fiktionaalisen länsiafrikkalaisen maan postkoloniaalia todellisuutta taantumuksellisen vallankaappauksen jälkeen. Maassa on ollut itsenäisyyden jälkeen sosialistinen kausi, jolloin infrastruktuuria on edistetty Itäblokin avustuksella. Moni nuori on käynyt hakemassa oppinsa Moskovasta ja maan sairaaloita ovat kansoittaneet puolalaiset lääkärit. Kenraali Tomanin tekemän vallankaappauksen jälkeen maan suhteet sekä itään että länteen ovat viilenneet. Eletään aatteellisesti tyhjän tomanismin aikaa, jolloin todellisesta vallasta taistelevat teknokraattiset mersumiehet, presidentin nuoret liehittelijät, jotka tietävät myyneensä periaatteensa ja maansa pelkällä materialle.

Teoksessa eletään kiihkeää kolmiodraamaa laiskanpulskean pankinjohtaja Zekin, tämän  muualta tulleen vaimon Marie-Hélènen ja ministeriveljen Madun välillä. Zekillä ja Marie-Hélènellä ei ole ollut avioliittonsa aikana muuta tekemistä kuin tehtailla lapsia unisessa Rihatan provinssikaupungissa. Eteenpäinpyrkivä pikkuveli olisi voinut järjestää Zekille viran puoluekoneistossa, mutta Zek on kieltäytynyt kunniasta. Synkän antillilaistaustaisen Marie-Hélènen ainoa onnellinen kausi on ollut salasuhde Madun kanssa. Rihatassa hänellä ei ole muuta tekemistä kuin nukkua ja synnyttää.

Marie-Hélènen hahmoa on verrattu Jean Rhysin älykkään epätoivoisiin naishahmoihin. Hän on hyvin kiinnostava karibialaisine kreolitaustoineen. Hänen sukunsa historiaa käydään yllättävän paljon läpi, joten lukija saa kaupan päälle palan guadeloupelaista ja haitilaista todellisuutta. Tukahdutettu poliittinen energia ja lähes täydellinen virikkeiden puute muodostavat räjähdysalttiin cocktailin. Samalla hän yrittää ylläpitää kristittyä identiteettiä muslimienemmistöisessä maassa. Joulua saa hänen rinnallaan viettää vain ottopoika Christophe, kun taas muslimitaustainen Zek kieltää kristittyihin menoihin osallistumisen tyttäriltään. Uskonnollisuus on kuitenkin paikallisessa yhteisössä varsin ohutta ja jos sitä on, se kietoutuu kansanuskoon.

Hienoin sivuhenkilö oli grioottilaulaja ja -viihdyttäjä Sori, joka on turhautunut mitättömien nimenantojuhlien artistina, varsinkin kun palkanmaksussa on aina häikkää. Kun hänet kutsutaan laulamaan Madun ministerijuhliin, hän näkee hetkensä tulleen. Hän päästää sanallisen arkkunsa valloilleen:

Voi näitä uusia mersumiehiä

Kyllä me teistä eroon pääsemme

Niin kuin isämme eroon pääsivät

Valkoisista! /

Voi näitä uusia mersumiehiä

Bubun alla

Teillä ei ole

Munia! (Condé 1989,146)

Muutenkin kansanlaulujen ja -runouden rooli on teoksessa merkittävä. Condékuvaa myös itsenäistymisen jälkeisiä lukutaito- ja valistuskampanjoita lempeällä ironialla. Yksityinen perhedraama nivoutuu nerokkaasti kokonaisen kansakunnan tarinaan.

Pidin paljonkin siitä, ettei tässä kuvata mitään olemassaolevaa valtiota. Jokainen lukija voi luoda näin oman fiktionaalisen Afrikan karttansa. Mahdollisesti Condé on peilannut tässä ranskankielisen Guinean ja Senegalin realiteetteja. Valtameren rannalla kuitenkin liikutaan ja kulttuuriset referenssit viittaavat Länsi-Afrikkaan.

Feikki vallankumouksen muistopäivä kääntyy romaanissa pian irvokkaaksi tragediaksi, jossa valtiollisten mersujen ja jeeppien saattueet kuskaavat kapinallisia maan eri vankiloihin öiseen aikaan. Tomanismin oppikirjaa, joka on jaettu koko maan koululaisille samalla kun ulkomainen kirjallisuus on sensuroitu, pilkataan maan improvisoiduissa juottoloissa kaikkialla. Baarien nimeämiseen politiikka oli myös herkullista. Eniten viihdyin Medinan pyhällä katolla.

Rihata oli vähintään yhtä rikas lukukokemus kuin viime vuonna tänne arvioimani Mariama Bân Pitkän kirjeen  (1980) uudelleenluenta oli. Condén tyyli on vielä asteen poliittisempaa kuin Bân. Hänen tuotantonsa vaikuttaa reippaan monipuoliselta, ja muissa teoksissa näyttää olevan vielä historiallisempia ja mytologisempia teemoja kuin tässä.

Kannattaa etsiä tämä poistokorien helmi käsiinne, sillä afrikkalaisen kulttuurin kuvauksena tämä tuskin on paljoa vanhentunut. Minulle tämä teos oli kirjavuoden toistaiseksi paras löytö.

Henkisten markkinoiden mätäpaiseet

Tarquin Hall on kiinnostava uusi dekkarituttavuus. Hänen Intiaan sijoittuvat Vish Puri-dekkarinsa ovat olleet globaali menestys, mutta ennen kirjailijaksi heittäytymistään mies toimi toimittajana maailman kriisipesäkkeissä tehden syvääluotaavaa ja vaihtoehtoisen oloista journalismia.

Aloitin dekkarisarjaan tutustumisen toisesta osasta, nimeltään Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus (Gummerus, 2013). Sarjaan pääsee hyvin mukaan ”keskeltäkin”, sillä teokset tuntuvat itsenäisiltä. Vish Puri on keski-ikäinen, ruoalle perso yksityisetsivä ja perheenisä, joka on hyvin verkostoitunut Delhin eliittipiireihin. Leipänsä pitimiksi hän selvittää myös varsin arkisia uskottomuusepäilyksiä ja muita perhepiirin vakoilutapauksia, mutta vähän väliä hänen eteensä tulee tapauksia, joissa hän tarjoutuu auttamaan poliisia. Poliisin ja yksityisetsivän työnjako sujuu Intiassa mutkattomammin kuin Euroopassa. Myös Purin iäkäs äiti on sekaantunut etsiväbisneksiin, vaikka poika ei asiasta olekaan innoissaan.

Teoksessa selvitetään rationalistisen tiedemiehen Suresh Jhan mystistä murhaa keskellä aamuista naurujoogasessiota Delhin puistossa. Jhalla on paljon vihamiehiä, sillä hänellä on televisiossa väärien gurujen huijauksiin keskittyvä paljastusohjelma. Potentiaalisia surmaajia on monia, joista eniten epäillään Himalajan juurella omaa ashramiaan pitävää koko kansan suosimaa Maharaj Swamia. Swamin pyhäkkö osoittautuu miltei amerikkalaistyyliseksi moderniksi ”kampukseksi”, jonne keskiluokkaiset it-ammattilaiset parveilevat etsimään tasapainoa. Paikan järjestelmällisyys ja systemaattisuus hämmentävät Vish Puria ja hänen avustajiaan.

Puria kiinnostavampi hahmo on hänen naispuolinen avustajansa, lempinimeltään Kasvovoide. Hän on entinen maolainen aktivisti Nepalista, joka on paennut henkensä edestä ja maastoutunut Intiaan. Hänen sissitaktiikkansa ja fyysinen kuntonsa häikäisevät pattitilanteissa. Juuri Kasvovoide lähetetään ashramiin vakoilemaan suurta gurua hänen upeiden näyttelijänlahjojensa vuoksi. Välillä tosin ei tiedä, onko hänen heittäytymisensä näyttelemistä vai aitoa hurahtamista. Hän pääsee pian gurun erityishuomion kohteeksi siksi, että guru havaitsee hänen sisäisen haavansa. Muut opetuslapset kadehtivat häntä, sillä vain harvalle järjestyy hoidollisia yksityisistuntoja.

Naisten osuus tapahtumien kulussa on ainakin tässä osassa vähintään yhtä suuri kuin miesten. Herkullisimmat osiot liittyvät Purin vaimon Rumpin ja hänen tyttärensä Jaiyan rouvasväen puuhiin. Delhin eliittirouvien hyväntekeväisyyskutsuillakin sattuu ja tapahtuu rikollisessa mielessä, ja nuoret rouvat puuhastelevat amerikkalaistyylisillä vauvakutsuillaan ylitseampuvan ärsyttävästi. Vish Puri toruu vaimoaan liiasta tuhlaavaisuudesta vauvan tarvikkeisiin, mutta vaimo ei ole kuulevinaankaan miehensä nurinoita. Viimeistä huutoa olevat muoviammeet ja imetystyynyt löytävät paikkansa synnyttävän äidin huoneesta tämän synnyinkodista, ja pian tulevalle isoisällekin paljastuu kilpavarustelun todellinen syy: Jaiya saa kaksoset.

Vakavammalla tasolla teos kertoo henkisyyden markkinoista ja medioiden vallasta köyhän kansan rahastajina ja vedättäjinä, Vish Puri itse harjoittaa uskontoaan maltillisesti ja ymmärtää henkisten etsijöiden tarpeet, mutta murhajuttuun liittyvä Kali-illuusio saa hänetkin aidosti ymmältään. Tarquin Hall todella tuntee intialaisen yhteiskunnan sisältäpäin ja osaa myös piikitellä sen ylilyönneille lempeän ironisesti.

Keskityin teoksessa niin paljon naisten hömpötyksiin ja yhteiskunnallisiin detaljeihin, että varsinainen rikosjuoni unohtui heti ensi lukeman jälkeen. Teos on tarkoitettu ahmittavaksi, mutta nopeatahtisuus myös aiheuttaa tarkkaamattomuutta. Jouduin kertaamaan kirjaa kauttaaltaan tehdessäni tätä arviota parin viikon viiveellä. Ikimuistoiseksi en siis teosta tituleeraa, mutta seuraavaan osaan varustaudun terävimmillä hoksottimilla. Ehkä kunnon intialaiset eväät terästyttäisivät lukukokemusta myös.

Jos pidät Alexander McCall Smithin Botswanaan sijoittuvista dekkareista, pidät varmasti myös Vish Puri-sarjasta. Tarquin Hallin kerronta on asteen nopeampaa ja poliittisempaa kuin McCall Smithin, mutta molemmissa loistavat optimismi ja yhteisöllisyys. Itse olen pitänyt Mma Ramotswen seikkailuja hieman liian leppoisina, mutta juuri nyt yritän palata sarjan loppupään osiin.