Poika ilman iPhonea

imageTulevaa mökkikautta (joka minulla kestää yleensä kolmisen päivää) pohjustaessa luin sydäntä lämmittävän nuortenkirjan pojasta, joka pääsee neljätoistavuotiaana ensi kertaa mökkilomalle. Nadja Sumasen palkittua Ramboa (Otava, 2015) selasinkin jo joulun alla kirjakaupassa, mutten keksinyt sille sopivaa lahjansaajaa.

Rambon teemat ovat varsin järeät ja potentiaalisesti masentavat. Romaani käsittelee lapsiperheiden köyhyyttä, syrjäytymistä, vanhempien työttömyyttä, mielenterveysongelmia ja yksinhuoltajuutta. Voisi siis luulla, että tulossa olisi kunnon nyyhkypaketti, mutta tässä teoksessa ongelmien keskellä ei märehditä. Kyllä, Rambon äidillä on todella vaikeaa ja mahdollinen huostaanottokin on ollut perheessä lähellä. Sosiaalityön näkökulmasta suurin ongelma perheessä on ruokahuollon puute. Rambon nälkä on käsinkosketeltavaa, ja kun hän pääsee äidin uuden poikaystävän vanhempien mökille kylään, ongelman kattavuus paljastuu.

Rambo on kasvanut syntymästään asti niukkuudessa ja tottunut piilottamaan perheen köyhyyttä koulussa ja vapaa-ajalla. Teininäkään hänellä ei ole kännykkää, mikä tuntui romaanissa ainoalta epäuskottavalta lenkiltä. Koska känny on nykyään kasvatuksellinen turvaväline, olettaisin, että sen hankkimiseen voi saada jopa toimeentulotukea. Mutta kenties Rambon äidin resurssit eivät riitä harkinnanvaraisen tuen anomiseen. Näin poika näkee kaveriensa varustelutason:”Jos joku niistä unohti iPhonensa pyykkiin menevien housujen taskuun ja se meni rikki pesukoneessa, niin se sai samantien uuden, vielä vähän paremman.”

Äiti ja poika elävät pitkälti järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella. Ramboa elämän syrjässä pitää koulu, jossa hän on yläluokilla siirtynyt erityisluokalta normaaliluokalle. Normaalin esittäminen ei kuitenkaan kuulu hänen repertuaariinsa, vaan hän on sisäistänyt identiteetin ADHD-nuorena.

Kesänvieton kuvaus Annikin ja Erkin luona Etelä-Karjalassa on humoristista ja tapahtumarikasta. Rambo saa mökille kaveriksi perheen lapsenlapsen Liinan, joka on elänyt ylisuojeltua elämää ratsastustunteineen. Liina suhtautuu Ramboon alussa pissismäisen nyrpeästi, mutta kaksikon välille kehittyy merkillinen yhden kesän ystävyys. Ei hemmotellulla tytölläkään ole helppoa oikuttelevien vanhempien erokriisin keskellä. Oikeastaan hän oireilee enemmän heitteillejätöstä kuin nälkiintynyt Rambo. Hänellä kriisi ilmenee tuntemattomien miesten kanssa chattailuna somessa, ja päätypä Rambo jopa ritariksi treffien keskelle inhottavan aikuisen miehen kanssa.

Kesämökkilomalla tehdään enimmäkseen tavallisia asioita, kuten saunotaan, kalastetaan, marjastetaan ja käydään kirppiksellä hankkimassa Fida-merkkisiä muotivaatteita. Kerronta on silti sen verran rempseää, että nämä tavallisetkin asiat näyttäytyvät juhlallisina. Loma venyy koko kesän mittaiseksi äidin äkillisen sairaalareissun vuoksi, mutta Rambo on parhaassa mahdollisessa hoidossa ja saa myös mahdollisuuden peilata oman elämänsä käänteitä toisiin. Parhaiten romaani kuvaa yksinhuoltajaperheen kontaktien puutetta ja eristäytyneisyyttä. Mökkiloma on lähiössä yksin kasvaneelle pojalle todella iso tapahtuma, kun taas monelle muulle nuorelle se voisi esiintyä vankileirinä.

Koen, että teos voi puhutella sekä tyttö- että poikalukijoita, luultavasti juuri yläkouluikäisiä. Kovin nuorelle lukijalle en tätä antaisi mielenterveyskuvauksen vuoksi, vaikka tässä ei olekaan paljoa päihde- tai seksuaalista sisältöä. Teos puhuttelee taatusti myös sosiaalialalla työskenteleviä tai sitä opiskelevia tätejä, sillä se osoittaa hankalissa oloissa kasvavan nuoren oman toimijuuden. Äidin toimijuus on ajoittain kovin minimaalista, mutta kuvaavaa aikamme haasteista. Aikuisiin kohdistuvan sosiaalityön vähyydestäkin teos varmasti kertoo.

Minua taisi välillä lukijana hämmentääkin perheen sosiaalisen tilanteen kuvauksen tarkkuus, sillä aloin lukea teosta jossain vaiheessa sosiaalityön tapaustutkimuksena. Sinänsä on mahtavaa, että nuoria lukijoita ei pidetä pumpulissa, vaan heille tarjotaan mahdollisuus yhteiskunnan kokonaisvaltaiseen tarkasteluun. Teos siis sopii niille nuorille, jotka eivät innostu fantasiakirjallisuudesta.

Mainokset

Depressiivisen hedonismin kaupungista

Ropponen Markku - Kuhala & jokimurhat - kirjan kansiPääsiäisterveisiä Jyväskylän Jokivarresta. Sopivasti loman tunnelmaan löytyi Markku Ropposen Kuhala-sarjasta Kuhala ja jokimurhat (Tammi, 2013). Aloitin teoksen lukemisen muutaman kilometrin päässä kuvattujen murhien tapahtumapaikalta tuijottaen välillä meditatiivista maisemaa. Vuodenaika tosin oli eri, joten täydellistä sulautumista ei päässyt tapahtumaan.

Jokimurhat tapahtuvat keskellä hellekesän lämpöaaltoa, jolloin joenvarren tunnelma on subtrooppinen. Kävelykadulla harrastetaan depressiivistä hedonismia talouslaman syventyessä. Kuhalalla on vientiä niin työ- kuin rakkausmarkkinoilla, vaikka kesän viettoon kuuluu jo miltei tenukeppimäistä viskin kittaamista. Eräänä yönä hän sattuu jokivarteen katusoittajaksi pukeutuneena tarkoituksenaan varjostaa pohjalaista elämäntaparikollista Kalevi Kalmokangasta. Käden käänteessä varjostuksen kohde löytyy kuitenkin puukotettuna, ja toisesta puskasta löytyy samalla tavalla viillelty tuntematon nainen. Kuhalan osallisuus tapahtumiin on vääjäämätöntä siksikin, että myös häntä epäillään murhista.

Teoksessa liikutaan muuallakin kuin Jyväskylässä, ja Pohjanmaan Lappajärvelle kohdistuva retki oli riemukkain. Viihdyin paikallisen huoltoaseman epätoivoisessa tietovisassa ja Kalmokankaan veljesten persoonallisessa piilopirtissä enemmän kuin Jyväskylässä. Jyväskylän tapahtumien ehdoton kohokohta oli kohtaaminen kaimaania ulkoiluttajan Tomin kanssa, varsinkin, kun kuulin kyseisen eläinlajin olemassaolosta ensi kertaa. Kaimaanin karkaaminen Tourujokeen ja sen aiheuttama paniikki toi dekkariin sopivaa maagista realismia ja kirvoitti nauruhermoja.

Pidän Kuhalasta salapoliisihahmona edelleen, ja arvostan Ropposta varsinkin erikoisten henkilöhahmojen luojana. Silti koin jonkinasteista hyytymistä kirjaa lukiessani. Kuhala itsekin tuntui väsähtäneeltä työhönsä ja sekavaan elämäntilanteeseensa. Juoni teoksessa ei ollut kummoinen ja jännitystä olisin kaivannut lisää. Luultavasti kahlasin kirjan loppuun saakka saadakseni selvää Kuhalan romanssirintamasta, mikä oli mielestäni kiinnostavampaa kuin mekaanisen oloiset rikokset. Alma-atalainen lääkäri Anastasia toi juoneen tarvittavaa lisämaustetta, vaikka hän todennäköisesti jää lehdelle soittelemaan.

imageSarjan seuraava osa, Kuhala ja tuomitut, on jäänyt minulta kesken samoista syistä, kun taas nautin kovastikin kolmesta edellisestä osasta. Mikäli jatkan sarjan lukemista, tutustun seuraavaksi sen alkupäähän, jossa salapoliisi ilmeisesti tavataan myös poliisin virkapuvussa.

Vastaavia kyllästymisiä olen kyllä kokenut kaikkien dekkarisarjojen suhteen, enkä ole koskaan lukenut mitään sarjaa uskollisesti uusia osia odotellen. Lähimpänä fanikokemusta olen ollut Åsa Larssonin Kiirunaan sijoittuvien teosten parissa, mutta niitäkään en ole lukenut jokaista enkä oikeassa järjestyksessä.

 

Sunnuntailounas helvetistä

Jones KotiinpaluuPääsiäisen lukemistossa oli hienoa synkroniaa. Luin putkeen kaksi hienoa brittiromaania, jotka kertoivat eri ajoista, kuluivat eri genreen ja olivat tyylillisesti varsin erilaisia. Kuitenkin molemmissa käsiteltiin mielen järkkymistä ja addiktioita syvällisen riipivästi.

Sadie Jones on kirjailijanimi, johon olen törmännyt tiuhaan tahtiin viime aikoina. Hänen lähihistoriaan liittyvät sukupolviromaaninsa ovat tavallaan kiinnostaneet, mutta 50-60-lukujen nuoruuden käsittely alkaa olla minulle jokseenkin kulunut teema. Kotiinpaluu (Otava, 2016, suom. Marianne Kurtto) on hänen esikoisromaaninsa, joka on ilmestynyt Suomessa viiveellä menestysromaani Ehkä rakkaus oli totta (2015) jälkeen. Se tuntuu pienemmältä ja rajatummalta tarinalta, eli kyse ei ole koko sukupolven kokemusta kattavasta eepoksesta.

Kotiinpaluu käsittelee syviä lapsuuden traumoja, perheväkivaltaa ja sen ”lievempää” ilmiötä, hylkäämistä ja tunnekylmyyttä. Tarina tapahtuu 1940-50-lukujen Surreyn maaseudulla, yhteisössä, josta käydään päiväretkillä Lontoossa, mutta joka kuitenkin elää omaa kunniallista elämäänsä. Waterfordin kylässä hyvät perheet kokoontuvat sunnuntaisin kirkkoon näyttäytymään, minkä jälkeen seurapiireihin kuuluvat siirtyvät toistensa luo kosteille perhelounaille. Kylän eliitin huippua edustaa Carmichaelin perhe, jonka juhlat ovat aina suureellisimmat. Kukaan ei uskoisi, mitä kulissien takana tapahtuu, sillä perheen isä Dickyllä on valta määritellä, kuinka kaikkien muiden on käyttäydyttävä.

Päähenkilö Lewis Aldridge on menettänyt äitinsä 9-vuotiaana ja elänyt tunnekylmän isänsä ja tämän alkoholisoituvan uuden vaimonsa kanssa näkymättömänä lapsena. Lewis huomataan vain, jos hänet on saatu kiinni pahanteosta. Hän on riitapukari sekä sisäoppilaitoksessa että lomilla, ja teini-ikään tullessa hän löytää pahaan oloonsa purkautumiskanaviksi alkoholin ja viiltelyn. Erityisesti viiltelyn kuvaukset ovat tässä hyvä muistutus siitä, ettei nuorten itsetuhoisuus ole mikään tämän päivän muoti-ilmiö. Koin Lewisin hahmon todella uskottavaksi, sillä hänen traumansa ovat monisyisiä ja hänen aikaansaamansa tuho puhuttelevaa myös tässä päivässä. Luin kirjaa lankalauantain iltana, kun uutiset Ylivieskan kirkkopoltosta järkyttivät kansaa. Tässäkin romaanissa poltetaan kirkko. Ja kirkonpolttajan psyykeen sukelletaan pohjamutiin saakka.

Romaanin nykyisyys ajoittuu Lewisin vankilasta paluuseen, kun hän on yhdeksäntoistavuotias ja vakavassa syrjäytymisvaarassa.   Seksuaalisuus on hänellä räjähdysaltis ulottuvuus oltuaan parhaat nuoruusvuodet tytöistä eristyksissä. Hän on kiinnostunut Carmichaelin perheen molemmista tyttäristä, mikä aiheuttaa uskomatonta draamaa. Lewisin asema kyläyhteisössä on äärimmäisen tukala: häntä tuskin siedetään, eikä keinoja sovitukseen ole helposti tarjolla. Armopala Carmichaelien yrityksen arkistonhoitajana nälkäpalkalla järjestyy isän suhteiden ja nöyryytyksen kautta.

50-luvulla vankien yhteiskuntaan paluusta ei vielä puhuttu psykologisoivin käsittein. Huomaan, että itsekin puhun arviossani syrjäytymisriskistä, mikä ei ollut tuon ajan termi. Lewisin tarinassa on kuitenkin koskettavaa ajattomuutta, ja Jones on kertojana selkeästi nuorten puolella. Vanhemmat ovat romaanissa nuoria patologisempia tapauksia, joiden muutoksesta ei ole enää mitään toivoa. Lewisilla ja Carmichaelin tytöillä on traumaattisista kokemuksista huolimatta elämä edessä, ja he onnistuvat saamaan pesäeron kammottaviin isiinsä.

Verrattuna äsken lukemaani Paula Hawkinsin trilleriin Nainen junassa  (2015) Kotiinpaluu on kaunokirjallisesti kunnianhimoisempaa tekstiä, jossa lukijan huomio viipyilee myös historiallisissa yksityiskohdissa, ei pelkästään koukuttavassa juonessa. Tai sitten menneen ajan detaljit tuntuvat tyylikkäämmiltä kuin oman ajan. Äitipuoli Alicen jokapäiväinen Pimms-kannu on seksikkäämpää kuin Rachelin lonkeron kittaaminen junassa. Molemmissa romaaneissa kuljetaan Lontoon ja sen läheisen maaseudun/suburbian väliä surullisina, pettyneinä ja pään sekoittamiseen taipuvaisina. Päähenkilöt ovat eri vaiheissa elämäänsä ja pattitilanteessa eri syistä.

Suosittelisin Kotiinpaluuta itseäni nuoremmille lukijoille, en ihan teini-ikäisille, mutta nuorille aikuisille. Lewisin kohtalo taatusti puhuttelee kaikenikäisiä, mutta tämän päivän terapiakulttuurissa eläville nuorille teos voi tuoda eniten oivalluksia. Ainakin itseäni jäi kiinnostamaan, kuinka nuorten psyykkiseen oireiluun on kautta aikojen puututtu tai kuinka se on ohitettu. Lewisin aikana rikkailla on ollut jo pääsy psykiatrin vastaanotolle, mutta vielä varhaisimpina aikoina mahdollisia ulkopuolisia auttajia on ollut vähän. Kirkko sielunhoitajana tai sielujen rikkojana nousee tässäkin merkittäväksi teemaksi, vaikka romaani ei varsinaisesti kerro uskonnollisuudesta tai hengellisyydestä, pikemminkin tapakristillisestä kulttuurista. Anglikaaninen kristillisyys on tässä vähintään yhtä laimeaa kuin suomalaisen nykykirjallisuuden tavalliset käsitykset luterilaisuudesta.

Kotiinpaluussa on paljon aistillisuutta ja rehevää luontokuvausta ottaen huomioon, että sen pääteemana kuitenkin on psyykkisistä traumoista selviytyminen. Sadie Jones osaa mahduttaa proosaansa tarvittavia henkireikiä, jotka auttavat rankan sisällön sulattamisessa. Kun Hawkinsin junakertomusta lukiessani päähuomioni oli juonessa, tässä huomio hajaantui moniin ulottuvuuksiin. Molemmat teokset olivat huikeita elämyksiä omilla tasoillaan, mutta eniten olin yllättynyt siitä, että niiden raiteet yhtyivät monessakin kohtaa matkaa.

Haluatko latteäidiksi?

paula_hawkins_nainen_junassaKulahtaneen Haluatko miljonääriksi-formaatin uusi versio voisi olla Haluatko latteäidiksi?, jossa yli kolmikymppiset parisuhteissaan vaativat uranaiset kilpailisivat loppuelämän kausikortista Starbucks-kahviloihin. Latteäidin käsite alkaa olla jo vitsi, mutta brittiläinen Paula Hawkins repii sen rikki ja marinoi riekaleet kauhulla romaanissaan Nainen junassa (Otava, 2015, suom. Oona Timonen).

Kirja on koukuttavan hurja ja intensiivisyydessään ainutlaatuinen. Itse luin tätä pääsiäisliikenteen busseissa, onneksi ilman piinaavaa déjà vu-kokemusta, sillä Suomen länsi-itä-poikkiliikenteessä tuskin pääsee näkemään tienvarsikotien salattuja elämiä.  Suomessa junienkaan ikkunoista ei näe paljoa, paitsi ehkä pääkaupunkiseudun lähijunista muutamassa solmukohdassa. Tässä liikutaan Lontoon esikaupunkialueilla, joissa monet elävät elämäänsä tuhansien työmatkalaisten silmien alla. Se kuvaakin ihmisten turtuneisuutta täyteen ahdettuun maisemaan, ja toisaalta yhtäkkiä syntynyttä pakkomiellettä itselleen tuntemattomien ihmisten elämiin.

Teoksen päähenkilö on kolmenkympin paremmalla puolella oleva Rachel, joka on eronnut miehestään Tomista ja joutunut mierontielle. Rachel on herkullisen epäluotettava kertoja, sillä hänellä on vakava alkoholiongelma. Rachelin muistissa on ollut aukkoja jo vuosikausia, sillä sairaus on edennyt  krooniselle tasolle. Töistä on tullut potkut, mutta silti hän kulkee päivittäin junalla Lontooseen teeskennellen normi-ihmisen päivärytmiä. Viimeisillä rahoillaan hän pystyy vuokraamaan huonetta vanhan opiskelukaverinsa talosta. Kodittomuuden uhka on kuitenkin lähellä, sillä vuokraemäntä on kyllästymässä hänen juoppoputkiinsa, eikä äidinkään luo ole helppo palata.

Yksi Rachelin elämän suuria tragedioita on ollut lapsettomuus, ja katkeruus siitä, että Tom on pian löydettyään uuden vaimon lisääntynyt tämän kanssa. Hän kuitenkin projisoi tunteensa samalla kadulla asuvaan tuntemattomaan pariskuntaan, joiden ikkunat avautuvat anteliaasti junamatkustajien seurattaviksi. Talon numero 15 takapihalla hän näkee ripauksen sitä onnea, mitä hän kuvittelee kokeneensa avioliittonsa alkuaikoina talossa numero 23 – kodissa, jonka hän menetti ja jossa hänen paikkansa on ottanut joku häntä nuorempi ja kauniimpi. Toisin sanoen Rachelilla on pakkomielle entiseen kotikatuunsa Blenheim Placeen, ja alkoholin rohkaisemana hän tekee myös stalkkausretkiä entisen miehensä talolle.

Toinen vahva kertoja on Blenheim Place 15:n asukas Megan, jonka Rachel on matkoillaan kuvitellut täydellisen onnelliseksi Jessiksi. Meganin elämää seurataan noin vuoden verran ennen hänen mystistä katoamistaan. Siinä missä Rachel suree latteäitiyden menetystä, Megan suhtautuu asuinympäristönsä naisten elämäntapaan ahdistuneen kriittisesti. Hänen taidegalleriansa on mennyt konkurssiin pilatesrouvien itsetyytyväisellä vyöhykkeellä ja hän elää miehensä tuloilla päätoimenaan parantua masennuksesta ja ahdistuneisuudesta.

Juonen kannalta kiinnostavaa on, että epäilyt murhasta kohdistuvat tasaisesti kaikkiin. Jokaisella henkilöhahmolla on koiria haudattuina, ja lähes kaikilla olisi motiiveja päästä toisistaan eroon. Kukaan henkilöistä ei ole erityisen sympaattinen eikä lähestyttävä, joten teosta lukee sopivalta etäisyydeltä menemättä tunnekuohuihin mukaan. Arkinen kauhu menee kuitenkin tässä tiedostamatta ihon alle. Ainakin itse jäin pohtimaan varsinkin Rachelin öisiä reissuja en pelkästään lukijan, vaan myös kirjoittajan näkökulmasta. Harvoin nimittäin törmää näin analyyttisen syvään addiktion kuvaukseen.

Odotan tästä teoksesta leffaa tai tv-sarjaa, mutta olen iloinen, että luin kirjan ensin. Se pani ensin pohtimaan ja kosketti vasta jälkijättöisesti. Se saa myös lukijan tarkkailemaan kanssamatkustajiaan uusin silmin julkisissa liikennevälineissä. Teosta on vaikea saada pois mielestä, mutta minua jäivät tässä askarruttamaan aivan muut asiat kuin kuolema.

Teoria suomalaisista naisista

vilpittomasti_sinun-hiltunen_pekka-19020383-frntPekka Hiltusen dekkareihin tutustumisen aloitin jo kolme vuotta sitten Studio-sarjan toisesta teoksesta. Nyt satuin saamaan käsiini ensimmäisen osan, teoksen Vilpittömästi sinun (Gummerus, 2011). Tässä teoksessa pohjustetaan teoria suomalaisista naisista, jonka variaatioista saamme varmasti myös kuulla viime vuonna ilmestyneestä kolmannesta osasta, Varo minua.

Teos alkaa suomalaisnaisten Lian ja Marin kohtaamisesta pubissa, jonka Lia luulee sattumaksi, vaikka se ei sitä olekaan. Lia on kolmikymppinen graafikko, joka on hanttihommien kautta raivannut itsensä laatulehti Levelin taittajaksi. Mari taas on varakas itsensä työllistäjä, koulutukseltaan psykologi. Molemmat ovat sinkkuja loputtomien mahdollisuuksien kaupungissa, mutta parinmuodostus ei kummallekaan ole ensisijainen tavoite. Suomalaisen naisen myyttiin kuuluvat ainakin vahvuus, suorasukaisuus, käytännöllisyys, organisaatiokyky ja loputon kyky juoda miehet pöydän alle. Myyttiä vahvistaa varsinkin Mari, jonka toimenkuvaan kuuluu järjestellä muiden ihmisten asioita itselleen sopivammiksi.

Mari ja Lia ovat molemmat eläneet Lontoossa yksinäisinä susina, harrastaen vain satunnaisia yhden yön suhteita. He harrastavat myös omituisissa paikoissa meditointia. Marille henkireikänä toimii eräs modernin taiteen museo ja yksi taideteos siellä, kun taas Lia käy öiseen aikaan puhelemassa Hampsteadin-kotinsa lähellä olevalle Pyhän Luukkaan patsaalle.

Marin kiikarissa ykkösenä on nousevan Fair Rule-äärioikeistopuolueen johtaja Arthur Fried, joka suunnittelee kiiltokuvamaista nousua amerikkalaisen vaimonsa tukemana uskonnolliseen retoriikkaan nojautuen. Friedin hahmossa on paljon tuttua myös suomalaisesta näkökulmasta. Myös Fair Rulen rivikannattajien syyt olla mukana tuntuvat tutuilta. Friedin horjuttamiseksi käytetään kahta reittiä: ensin paljastetaan taloussotkuja, sitten perehdytään hänen aiempiin naissuhteisiinsa.

Toinen, vakavampi juoni liittyy kansainväliseen naiskauppaan ja prostituutioon, erityisesti itäeurooppalaisten naisten kohtaloihin itämafian kontrolloimina Lontoon yöelämässä. Lia on työmatkallaan nähnyt ohimennen valkoisen Volvon, jonka peräkontista paljastui nainen nimeltä Kasvoton. Kasvoton siksi, että nainen oli tapettu tiejyrällä. Baltialaisten naisten lyhyt historia maahanmuuttajina Britanniassa tuntui tarinalta, jota en ole aiemmin kuullut. Kuinka Lia sitten saa vihin Daiga Vitalasta yhden hiuskamman perusteella – kamman, jossa on latvialaisia päivänkakkarakoristeita – tuntui käsinkosketeltavan uskottavalta.

Marin Lialle järjestämä toinen työpaikka Studio taas tuntuu kieltämättä epäuskottavalta, satumaiselta tai liian hyvältä ollakseen totta. Hän on valinnut työkavereikseen eri alojen asiantuntijoita, joita kaikkia sitoo erityinen vaitiolovelvollisuus ja luottamussuhde Marin perustamaan Lift-järjestöön. Mari ei varsinaisesti riko lakia, mutta hän toimii sen rajapinnoilla. Pyrkiessään kohti oikeudenmukaisuutta hän ei pelkää minkään maan lakeja eikä tietoturvasäädöksiä. Marin vasemmistolainen maailmankuva sekoittuu tässä omituiseen suhteeseen rahaan, varsinkin kun rahaa on loputtomiin ja kaikki on järjestettävissä. Mari on monessa suhteessa ääritoimija, joka ei halua tulla tunnistetuksi.

Vilpittömästi sinun on hidastempoisempi dekkari kuin sarjan seuraava osa; siinä rakennetaan pohjaa tulevalle varsinkin ihmissuhteiden saralla. Samat hahmot tavataan kakkososassa paljon toiminnallisemmissa rooleissa. Tässä pysytään Lontoossa ja yritetään elää murhien ja limaisten ihmisten kohtaamistenkin keskellä tavallista työssäkäyvän naisen elämää. Pidin kirjasta lievän uskottavuuskriisin jälkeenkin paljon henkilöhahmojen vuoksi, jotka ovat jo tulleet varsin läheisiksi. Mari ja Lia puhuvat kiinnostavan intiimiä suomea, eivätkä ole kumpikaan toisilleen liian helppoja pähkinöitä purtaviksi.

 

Buber soittaa Hampurin kehätieltä

Tuuri PitelemättömätEn ole koskaan lukenut Antti Tuurin romaaneja; hänen tyttärensä Hannan teoksia olen arvioinut blogissani jo kolme. Eli jo oli aika, ja aloitin uusimmasta ja kevyemmästä päästä, pienoisromaanilla Pitelemättömät (Otava, 2015). Pienoisromaaniksi luonnehdin teosta sivumääränsä vuoksi; intensiivisen kerronnan vuoksi tarina tuntuu sivumäärään suhteutettuna laajalta.

Teos vie lukijansa Italiaan, Mazzano Romanon vuoristokylään Rooman liepeille. Siellä asustaa vanhempi suomalainen pariskunta, nimetön mieskertoja ja hänen rouvansa Kaarina. Molemmat työskentelevät Italiassa apurahoilla käännöstöidensä parissa: mies kääntää Goethen värioppia ja vaimo Martin Buberia. Mies suhtautuu vaimonsa Buber-innostukseen hellän eroottisesti, ja ylipäänsä hänen pohdintansa lähisuhteiden toiseuttamisesta, eli Hänen tunnistamisesta vieraana maaperänä on teoksen filosofinen juoni. Teoksessa moni menneisyyden haamu kohtaa toisensa erikoisen suhdesopan kautta. Kuka lopulta voi väittää tunteneensa toisen, tai edes halunnut tuntea?

Pariskunnan rauhan rikkovat Liina ja Saara, taiteilijanaiset, jotka ovat kyllästyneet Rooman hälyyn ja etsivät retriittiä. Tosiasiassa naiset tulevat maalle ryyppäämään, eivätkä siihen isäntäväen varannot riitä. Liina on kertojan ex-vaimo, jolle Kaarina ei ole mustasukkainen. Liina ja Saarakin ovat olleet saman miehen kanssa naimisissa aikanaan – myyttisen Järvikunnaan, josta juoruilu on heidän lempiharrastuksensa. Järvikunnaan tarinasta rakentuu juoni juonen sisällä – hänen saapumistaan Italiaan pelätään, soitteleehan hän kertojalle vähän väliä Saksan ja Sveitsin pikateiltä. Järvikunnaasta kerrotaan uskomattomia juttuja epäluotettavan kertojan ottein – hänen siltojenpolttelusaagojaan ei pahemmin kommentoida, eikä juorujen paikkansapitävyyttä tarkisteta.

Tarina Järvikunnaasta kuulostaa veijaritarinalta, johon kuitenkin suodattuvat traagiset sävyt. Hänen edesottamuksensa kunnan virkamiehenä Pohjois-Pohjanmaalla eivät ole yhtään keveämpiä kuin myöhemmät vaiheet paperiteollisuuden myyntitykkinä Yhdysvalloissa. Järvikunnas on mytomaaninen alkoholisti, jolla pitää jatkuvasti olla ”menoa ja meininkiä”.  Töiden loppumisenkin jälkeen legenda on pitänyt miehen lihoissa hänen faniensa tarjoamilla bisneslounailla. Tullessaan Italiaan liha on jo ylikypsässä kunnossa, puhkeamassa.

Mazzano Romanon kylän elämä tarjoaa muuten maaniseen tarinaan sopivia suvantokohtia. Olisin tosin voinut lukea aiheesta kirjan ilman Järvikunnastakin.  Liinan ja Saaran erikoinen ystävyys on jo sinänsä kiinnostavaa, pukeutuvathan he identtisiin Marimekon yöpaitoihin, mutta samalla jaksavat hakea huomiota kylän elähtäneiltä gigoloilta. Suomalaisnaisten juopottelu miellyttää paikallista baarinpitäjää, kommunistishenkistä Guidoa, sillä vihdoin hänelle tarjoutuu mahdollisuus esitelmöidä joillekin Otto-Ville Kuusisesta.

Teoksessa päädytään jopa vallankumouksen aikaiseen Teheraniin ja sen pinttyneen kalman hajuiselle ruumishuoneelle. Tämä ajassa ja paikoissa sukkulointi toi mielestäni tekstiin villiä elävyyttä. Siinä käsitellään myös katolisten suhdetta kuolemaan. Makaaberein kohtaus liittyy intiimikarvojen leikkaamiseen roomalaisella ruumishuoneella. Nunnan järkytys ruumiin häväisemisestä tuntui oikeutetun aidolta. Ja nunnatkin pääsivät yllättämään.

Mitään suurta kolmio- tai neliödraamaa avainhenkilöiden välille ei synny, sillä henkilöhahmot ovat kaikki omalla tavallaan itsensä löytäneet, paitsi ehkä Järvikunnas, johon lopulta tutustutaan vain hetken verran.  Epäselväksi myös jää, mitä Järvikunnas tulee entisiltä vaimoiltaan hakemaan – anteeksiantoa vaiko huolenpitoa voimien vähentyessä. Avioliitot ovat teoksessa mysteerioita, eikä mikään varsinkaan selitä naisten lankeamista Järvikunnaaseen.

Luin romaania samaan aikaan dialogista kommunikaatiota käsittelevän tenttikirjan kanssa, jossa Buberin sanomaa sovellettiin käytännön sosiaalityöhön. Siksikin kirja nauratti, ja Goethen väriopin vuoksi, joka tuntuu harvinaisen pitkäpiimäiseltä teokselta. Itse olen opiskellut maalausta hänen inspiroimanaan, mutta mitään inspiraatiota ei ole syntynyt hänen tekstiensä lukemiseen. Romaanin antama taustoitus oli taas sopiva annos Goethea toistaiseksi.

Oletan, että Pitelemättömät on hyvin erilaista Antti Tuuria verrattuna hänen historiallisiin romaaneihinsa. Teos näyttää saaneen ristiriitaisia arvioita, mutta ainakin itselleni tämä oli loistava sisäänheitto miehen tuotantoon. Huumori, taloudellinen kerronta ja monen kulttuurin päällekkäisyys toimivat – teoksessa ei ollut ainuttakaan tylsää hetkeä eikä pölyistä nurkkaa.

 

Raparperinmakuisia pusuja

Kadonnut: Audrey

Kadonnut: Audrey

Oli kiinnostavaa huomata, että shoppailupainotteinen chicklit-kirjailija Sophie Kinsella on julkaissut ensimmäisen nuortenromaaninsa, Kadonnut: Audreyn (Otava, 2015, suom. Lotta Sonninen). 2000-luvun alkupuolella tutustuin Becky Plumwoodin patologiseen persoonaan löytäen hänestä pelottavia osia itsestäni. Teokseen tarttuessani pelkäsin, että edessä olisi taas uusi hyperaktiivinen seikkailu tavaramerkkien maailmaan.

Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kirja käsittelee vakavia asioita, koulukiusaamista, nuorten psyykkisiä ongelmia ja addiktioita. Päähenkilönä on neljätoistavuotias Audrey, joka katoaa omasta elämästään jouduttuaan ilkeän tyttölauman kiusaamaksi sekä koulussa että medioissa. Audrey menettää rohkeutensa puhua jopa puhelimessa ja kotonakin hän käyttää mustia laseja muiden seurassa. Vieraiden käynti on hänelle kauhistus ja vanhempiaankaan hän ei halua katsoa silmiin. Pitkän sairaalajakson jälkeen hän on pudonnut koulusta ja koulunvaihtoakin kaavaillaan. Ulkona hän voi käydä vain terapiakäynneillä.

Näkökulman valinta kirjassa on oivallinen, sillä tässä ei vellota Audreyn yksityisessä tuskassa. Analysoinnin kohteeksi joutuu koko perhe, erityisesti vanhemmat. Audrey saa terapeutiltaan tehtäväksi kuvata dokumentti perheensä arjesta – tarkoituksena on myös kasvattaa uskallusta tarkkailla muita ihmisiä kameran linssin kautta, jos se silmästä silmään on tuskallista. Tekstin sisässä olevat käsikirjoituspätkät ovat herkullisia, sillä ne näyttävät perheen sekasortoisen arjen kummallisuuksineen. Varsinkin Audreyn äiti tuntuu olevan hajoamispisteessä kahden oireilevan teinin kanssa. Hänen esikoisensa Frank tosin käy koulussa, mutta pelaa salaa kaikki yöt  korealaista kulttipeliä Valloittajien maata. Tarinan aikana perheessä vauhkotaan enemmän Frankin kuin Audreyn edesottamuksista. Frankin kuilu vanhempien kanssa on vielä leveämpi kuin Audreyn, jota pidetään vähään tyytyväisenä uhrina.

Ainoa perheen ulkopuolinen ihminen, jolle Audrey suostuu terapeutin lisäksi puhumaan on veljen pelikaveri Linus. Heidän välilleen syntyy romanssi, vaikka Audrey ei kaikista lähestyttävimmästä päästä olekaan. Linus kutsuu häntä raparperiksi, koska hän on kuullut raparperilajista, jota kasvatetaan pimeässä ruokakaapissa.

Perhe on tässä hyvin toimeentuleva, ylempää keskiluokkaa isän tylsän kirjanpitobisneksen kautta. Heillä on varaa yksityiseen terapiaan ja yksityiskouluihin, ja jopa äidin kotiin jäämiseen tyttären sairauden vuoksi. Perheen elämäntapa on kuitenkin hyvin tavallinen, joten monenlainen lukija voi siihen samastua. Tulikin mieleeni, että Kadonnut: Audrey olisi mainio äidin ja tyttären yhteislukuprojekti. Luultavasti tämän teoksen perheeseen hankkii äiti, joka on lukenut Himoshoppaaja-teoksia. Vaikka Kinsellan kirjoitustyyli on tässä yhtä arkinen ja ”helppo” kuin Himoshoppaajissa, arvostan suuresti näkökulman vaihdosta ja sanojen taloudellisuutta.

Parasta teoksessa oli mielenterveysongelmien kuvaus osana perheiden tavallista arkea. Siinä näytetään myös entisen koulukavereiden perheiden ja naapuruston ennakkoluuloja ja juoruilua omituisesta tytöstä, joka jää pois koulusta. Ongelmilla ei kuitenkaan mässäillä, vaan tässä keskitytään nimenomaan kuntoutumiseen. Kirja olisi ollut varsin erilainen, jos se olisi keskittynyt kiusaamisepisodiin ja masennuksen synkimpään kuiluun. Tässä näkyi jo paljon valoa tunnelin päässä, vaikka kyse ei ollut ihmeparantumiskertomuksesta.

Minua jäi kiinnostamaan, kummat tästä lopulta kiinnostuvat, äidit vai teini-ikäiset tyttäret. Kohderyhmäksi on varmaan ajateltu esiteinejä ja yläkoululaisia. Tässä oli jotain yhteistä Yle Areenalla esitetyn My Mad Fat Diaryn kanssa, jossa käsiteltiin liikalihavuutta ja masennusta. Audrey on tosin persoonana kiltimpi ja sopeutuvaisempi kuin kapinallinen Rae Earl. Ehkä ikäryhmäkategoriat eivät ole kaikkien kirjojen kohdalla tarpeellisia, vaan päinvastoin kahlehtivia. Kirja voisi myös kiinnostaa poikia, koska tässä käsitellään pelaamista varsin humoristisesta näkökulmasta.