Vallankumouksen surupäivä

RihataGuadaloupelaissyntyisen Maryse Condén (s.1939) tuotanto on jäänyt minulta huomaamatta, koska hänen alkukielensä on Ranska, jota nykyään luen vain auttavasti. Condén tuotanto on tosin saatavilla kokonaisuudessaan englanniksi ja tähän liittyy biografinen sattuma. Kirjailija asui aikanaan Länsi-Afrikassa guinealaisen näyttelijämiehensä kanssa, mutta rakastui keski-ikäisenä amerikkalaiseen kääntäjäänsä ja muutti tämän perässä New Yorkiin. Kypsässä iässä hänestä tuli Columbian yliopiston ranskan kielen professori, eli nainen on tehnyt mittavan uran sekä kirjailijana että akateemikkona.

Akateemisuus puskee myös Rihatan (Art House 1989, suom. Annikki Suni) sivujen läpi terävänä poliittisena ironiana ja etnografisena lähestymistapana. Tässä kuvataan fiktionaalisen länsiafrikkalaisen maan postkoloniaalia todellisuutta taantumuksellisen vallankaappauksen jälkeen. Maassa on ollut itsenäisyyden jälkeen sosialistinen kausi, jolloin infrastruktuuria on edistetty Itäblokin avustuksella. Moni nuori on käynyt hakemassa oppinsa Moskovasta ja maan sairaaloita ovat kansoittaneet puolalaiset lääkärit. Kenraali Tomanin tekemän vallankaappauksen jälkeen maan suhteet sekä itään että länteen ovat viilenneet. Eletään aatteellisesti tyhjän tomanismin aikaa, jolloin todellisesta vallasta taistelevat teknokraattiset mersumiehet, presidentin nuoret liehittelijät, jotka tietävät myyneensä periaatteensa ja maansa pelkällä materialle.

Teoksessa eletään kiihkeää kolmiodraamaa laiskanpulskean pankinjohtaja Zekin, tämän  muualta tulleen vaimon Marie-Hélènen ja ministeriveljen Madun välillä. Zekillä ja Marie-Hélènellä ei ole ollut avioliittonsa aikana muuta tekemistä kuin tehtailla lapsia unisessa Rihatan provinssikaupungissa. Eteenpäinpyrkivä pikkuveli olisi voinut järjestää Zekille viran puoluekoneistossa, mutta Zek on kieltäytynyt kunniasta. Synkän antillilaistaustaisen Marie-Hélènen ainoa onnellinen kausi on ollut salasuhde Madun kanssa. Rihatassa hänellä ei ole muuta tekemistä kuin nukkua ja synnyttää.

Marie-Hélènen hahmoa on verrattu Jean Rhysin älykkään epätoivoisiin naishahmoihin. Hän on hyvin kiinnostava karibialaisine kreolitaustoineen. Hänen sukunsa historiaa käydään yllättävän paljon läpi, joten lukija saa kaupan päälle palan guadeloupelaista ja haitilaista todellisuutta. Tukahdutettu poliittinen energia ja lähes täydellinen virikkeiden puute muodostavat räjähdysalttiin cocktailin. Samalla hän yrittää ylläpitää kristittyä identiteettiä muslimienemmistöisessä maassa. Joulua saa hänen rinnallaan viettää vain ottopoika Christophe, kun taas muslimitaustainen Zek kieltää kristittyihin menoihin osallistumisen tyttäriltään. Uskonnollisuus on kuitenkin paikallisessa yhteisössä varsin ohutta ja jos sitä on, se kietoutuu kansanuskoon.

Hienoin sivuhenkilö oli grioottilaulaja ja -viihdyttäjä Sori, joka on turhautunut mitättömien nimenantojuhlien artistina, varsinkin kun palkanmaksussa on aina häikkää. Kun hänet kutsutaan laulamaan Madun ministerijuhliin, hän näkee hetkensä tulleen. Hän päästää sanallisen arkkunsa valloilleen:

Voi näitä uusia mersumiehiä

Kyllä me teistä eroon pääsemme

Niin kuin isämme eroon pääsivät

Valkoisista! /

Voi näitä uusia mersumiehiä

Bubun alla

Teillä ei ole

Munia! (Condé 1989,146)

Muutenkin kansanlaulujen ja -runouden rooli on teoksessa merkittävä. Condékuvaa myös itsenäistymisen jälkeisiä lukutaito- ja valistuskampanjoita lempeällä ironialla. Yksityinen perhedraama nivoutuu nerokkaasti kokonaisen kansakunnan tarinaan.

Pidin paljonkin siitä, ettei tässä kuvata mitään olemassaolevaa valtiota. Jokainen lukija voi luoda näin oman fiktionaalisen Afrikan karttansa. Mahdollisesti Condé on peilannut tässä ranskankielisen Guinean ja Senegalin realiteetteja. Valtameren rannalla kuitenkin liikutaan ja kulttuuriset referenssit viittaavat Länsi-Afrikkaan.

Feikki vallankumouksen muistopäivä kääntyy romaanissa pian irvokkaaksi tragediaksi, jossa valtiollisten mersujen ja jeeppien saattueet kuskaavat kapinallisia maan eri vankiloihin öiseen aikaan. Tomanismin oppikirjaa, joka on jaettu koko maan koululaisille samalla kun ulkomainen kirjallisuus on sensuroitu, pilkataan maan improvisoiduissa juottoloissa kaikkialla. Baarien nimeämiseen politiikka oli myös herkullista. Eniten viihdyin Medinan pyhällä katolla.

Rihata oli vähintään yhtä rikas lukukokemus kuin viime vuonna tänne arvioimani Mariama Bân Pitkän kirjeen  (1980) uudelleenluenta oli. Condén tyyli on vielä asteen poliittisempaa kuin Bân. Hänen tuotantonsa vaikuttaa reippaan monipuoliselta, ja muissa teoksissa näyttää olevan vielä historiallisempia ja mytologisempia teemoja kuin tässä.

Kannattaa etsiä tämä poistokorien helmi käsiinne, sillä afrikkalaisen kulttuurin kuvauksena tämä tuskin on paljoa vanhentunut. Minulle tämä teos oli kirjavuoden toistaiseksi paras löytö.

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Vallankumouksen surupäivä

  1. Tiedätkös, että tämä kirja oli mielessäni juuri eilen, kun mietin teoksia, joissa on aivan erityinen tunnelma. Luin tämän viime kesäänä muistaakseni ja tykkäsin hurjasti. Toinen tunnelmaltaan hieman samantyyppinen teos on Monique Roffeyn The White woman on a green bicyle, joka sijoittuu Tridinadiin. Onko tuttu sinulle?

    • Roffeyn teos on hyllyssäni, en tiedä/muista olenko blogannut siitä, mulla oli blogia aloittaessa iso afro-karibialaisbuumi. Ja laiskuuttani en nyt jaksa tarkistaa. Karibialaisten naisten kirjallisuus on ollut pitkään sydämelläni, vaikka en ole koskaan kunnolla sitä tutkinut. Rakkain heistä Jamaica Kincaid. Condén tuotanto alkaa kiinnostaa entistä enemmän.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s