Kartanogotiikan musta helmi

vainolaPäivi Alasalmi on  ollut jo pitkään luottokirjailijani, johon olen nojannut varsinkin silloin, kun ulkoinen hämärä on jokseenkin peilannut sisäistä mielentilaani. Alasalmen feminististä, itse/ironista kauhua luen usein sielullisessa puutostilassa, samantyyppisellä intensiteetillä kuin joskus ahmin noitapillejä tai turkinpippureita.

Vainola (Gummerus, 1996) on Alasalmen neljäs romaani, joka näyttää edelleen saavan innokkaita arvioita kirjablogien maailmassa. Kutsuisin sitä feministisen kauhun moderniksi klassikoksi ja myös omanlaisekseen fanifiktioksi, sillä se pohjautuu pitkälti Jean Rhysin Siintää Sargassomeri-romaanin uudelleentulkintaan. Lukuisat Rhys-viittaukset saivat polveni helliksi, sillä Rhys oli myös minun lempikirjailijani 2000-luvun alkupuolella. Postkoloniaalia, Karibianmerelle sijoittuvaa Brontë-uudelleentulkintaa enemmän pidin tuolloin hänen Pariisi-romaaneistaan, joissa päähenkilöt olivat vetelehtiviä, masentuneita mutta pirun älykkäitä feminismin esitaistelijoita. Tässä teoksessa päähenkilö Laura Auer tekee väitöskirjaa Rhysin Siintää Sargassomerestä, ja tietysti teos alkaa elää uutta, kauhistuttavaa elämäänsä Vainolan kartanossa.

Jäin miettimään erityisesti teoksen ajankuvaa. Tässä ymmärtääkseni eletään 90-luvun syvimpiä lamavuosia, ja Alasalmi sijoittaa kertomuksen eristyneeseen uusimaalaiseen kartanoon, jonka isäntä ei edes suostu tilaamaan vaimolleen päivälehteä. Pariskunnan ikäero on nelisenkymmentä vuotta, mutta yläluokan arroganssillaan Lauri Vainola on onnistunut tekemään nuoren, kosmopoliitin Lauran kanssa hyvän edustusvaimodiilin. Laura Auer ei ole diplomaattien lapsena asunut Suomessa kuin lyhyitä jaksoja ja on kulttuurisesti ”toinen”, vaikka puhuukin äidinkieltään kirjakielisen pedantisti. Hän ei kuitenkaan ymmärrä mitään nykykulttuurista eikä yhteiskunnan paineista. Massatyöttömyys ei kolkuttele Vainolan ovia. Palveluskunta on isännälleen uskollista ja vaitonaista väkeä. Myös ympäröivä yhteisö vaikenee kartanon aiemmista vaiheista.

Vainolassa käärmeet, lepakot, hämähäkit ja ikkunoihin lentävät naakat luovat viikonloppujen ikävystyttäviin edustustilaisuuksiin ylimääräistä tunnelmaa. Torneista ja ullakolta löytyy salaperäisen naisen jäämistö, naisen, jonka olemassaolosta Lauri vaikenee. Tornin seinään on kirjoitettu Uuno Kailaan ”Talo”-runon kalmaa aavistelevat säkeet. Läheisessä ikimetsässä on salaperäinen täytetty kuoppa, jossa aiemmin on selkeästi asunut joku tai joitakuita. Isännän hevosista yksi on ”tappokone”, joka vaistonvaraisesti vihaa miehiä ja kostaa näille aiemmin kokemansa vääryydet.

Kauheuksista huolimatta kartanon keittiön ruoka maistuu, ja herättää lukijassakin kateudensekaista nälkää. Isännän erikoisen riistan keräilyharrastus ei pahemmin houkuttele (hänellä on pakastimessa krokotiilia, apinaa, kengurua, valasta ja muita uhanalaisia ”herkkuja”), mutta Alasalmi osaa hehkuttaa täydellisillä illallismenyillään. Ylipäänsä teoksen estetiikan ytimessä on barokkimainen runsaus.

Juoni avautuu loppuvaiheessa hätäisesti alkuosan hitaan kypsyttelyn jälkeen. Kauhujen avioliittoa Suomen kamaralla jatkuu vain 23 päivää; ennen tätä vastavihitty pariskunta on ehtinyt tutustua toisiinsa lemmenlomalla Venetsiassa. Eroottisesta näkökulmasta teos keskittyy rahan ja vallan vääristymiin, nöyryyttämiseen ja ”koirakouluun”. Pidin tästä piilevästä sadomasokismin kuvauksesta kuitenkin paljon enemmän kuin vaikka E.L. Jamesin Fifty Shades of Grey-trilogiasta, jonka jätin kesken jo ensimmäisen 50 sivun aikana. Feminismikin oli hienosti juonen sisään punottua, ei päälleliimattua eikä yliampuvaa.

Ilmiselvien kauhun ystävien lisäksi teos varmasti ilahduttaa kaikkia brittikirjallisuuden ja postkoloniaalin fiktion ystäviä. Intertekstuaalisuus on teoksessa runsasta, mutta ei liian oppinutta. Laura Auerin väitöskirjan kirjoittamisen tapa herätti ainakin minussa hersyvää naurua.

Alasalmen muissakin teoksissa on esiintynyt taloihin ja rakennuksiin liittyvää hifistelyä, fetisismiä ja kauhua. Kuitenkin kaikki kirjat ovat olleet ilahduttavan erilaisia. Jäänkin odottamaan hänen viimeisimpiä romaanejaan, Joenjoen laulua (2013) ja Pajulinnun huutoa (2015), jotka sijoittuvat 1500-luvun saamelaiskylään.

Täydellisen paahdon salaisuus

Chiquis--Cafe Dulcet coverSain amerikanmeksikolaisen Chiquis Barrónin romaanin Café Dulcet lainaksi kaverilta. Kyseessä on International Latino Book Awards-palkinnon voittaja vuodelta 2010, mutta kirja on silti omakustanne. Arizonassa vaikuttava Barrón on tuore esikoiskirjailija, mutta hän näyttää vaikuttaneen pitkään luovan kirjoittamisen opettajana. Tuntuu erityisen palkitsevalta arvioida teosta, jota varmaankaan moni ei Suomessa tunne, ja joka mielestäni ansaitsisi enemmän huomiota.

Teos on nuoren naisen kasvutarina, sukutarina ja yhteisöllinen kertomus meksikolaisten siirtolaisten asettumisesta uuteen maahan. Arizonan osavaltio on jonkunlainen rajavyöhyke, jossa meksikolaisen kulttuurin vaikutus ja kaksikielisyys on vahvaa. Päähenkilö Ximena ”Nena” Ferrer on puoliksi meksikolainen, puoliksi puertoricolainen, mutta kerronnan pääpaino on meksikolaisissa juurissa. Meksikolaisten yhteisöä kuvataan sopivan rosoisesti: kyseessä ei tosiaankaan ole idyllinen ja solidaarinen naapurusto, vaan erityisesti yhteisön jäsenten erilainen suhde katoliseen kirkkoon ja erilaiset käsitykset naisen asemasta aiheuttavat jatkuvia jännitteitä.

Nenan lapsuus ajoittuu 80-luvulle, nuoruus 90-luvulle ja kertomuksen nykyhetki 2000-luvun alkupuolelle. Hänen tarinansa punoutuu legendaarisen kahvilanomistajan, Doña Pilarin tarinan kanssa, joka on muuttanut Yhdysvaltoihin pakoon aviottoman lapsen syntymän aiheuttamaa häpeää. Doña Pilar on siitä onnekas, että lapsen isä, kahviplantaasin omistaja, on luvannut sponsoroida hänen yritystään mm. lähettämällä laadukkaita (Nenan mukaan maailman parhaita) kahvipapuja paikan päällä paahdettaviksi. Doña Pilarin paahdot ovat tarkkaan vartioitu liikesalaisuus, johon nuori Nena saa kuitenkin keittiön kautta tutustua. Kahvilasta tulee merkittävä henkireikä itseään etsivälle nuorelle. Doña Pilarin tarjoama viisaus liittyy itsensä hyväksymiseen ja omien erityispiirteiden jalostamiseen – prosessi, joka muistuttaa myös kahvilaatujen erottamista toisistaan.

Nena kasvaa modernimmassa perheessä, jossa äiti tekee uraa menestyneenä tulkkina. Nenan perhettä ei katsota alussa hyvällä, sillä se ei mahdu tyypillisen meksikolaisen perheen muottiin. He joutuvat seuraamaan pitkään naapurin Inezin väkivaltaista suhdetta juoppoon Prudencioon, ja lopulta pelastamaan tämän murhayritykseltä. Nenan ystävyys Inezin tyttären Sashan kanssa nousee toiseksi avainkertomukseksi kahvitarinan rinnalle. Sasha on Nenaa villimpi ja vapaampi tapaus, joka elättää itseään tarjoilemalla, tulee raskaaksi 15-vuotiaana ja hylkää lapsensa lähtiessään tanssitytöksi Las Vegasiin. Poika Nico kasvaa isoäitinsä hoivissa, ja hoivan ehtona on Sashan luopuminen äitiyden nimekkeestä.

Nena on introvertti havainnoijatyyppi, jonka elämään ei noin vain uida. Hän on kiinnostunut nuoruutensa naapurinpojista, veljeksistä, mutta pelkää rakastumista ja sitoutumista. Hänen työnsä psykolingvistinä on kaikkea muuta kuin hohdokasta – tutkimusrahoitus on minimaalista ja etenemismahdollisuudet rajalliset. Kolmikymppisenä hän palaa vanhempiensa luo hoitamaan sydänsurujaan ja heikkoja hermojaan, mutta yllättävää kyllä, Nogalesin tuppukylän lapsuudenmaisemissa hänen elämänsä alkaakin kasvattaa uusia versoja.

Romaani on monella tavalla tyypillinen esikoisromaani – realistinen kasvukertomus naisesta, joka saattaa tavalla tai toisella muistuttaa kirjailijaa itseään. Eniten pidin sen yhteisöllisestä otteesta – itse kahvilakuvaukset olivat todella herkullisia kuppikuntineen ja kantapeikkoineen. Kerronnasta tuli mieleen kaksi menneiden aikojen suosikkiani, Laura Esquivelin teos Pöytään ja vuoteeseen, ja tietysti Chocolat-elokuva (Joanne Harris: Pieni suklaapuoti), jota en muistaakseni ole lukenut kirjana. Aistillisuuden määrä ei kuitenkaan tässä ollut ylitsepursuavaa samalla lailla kuin Pienessä suklaapuodissa, vaan kahvin huumaavat tuoksut sekoittuivat arjen tavallisiin huoliin ja pulmiin. Kaikkiin ongelmiin ja vaivoihin Doña Pilar ei edes tarjoillut kahvia, vaan hänellä oli varastossaan myös valikoima yrttiteitä ja tietysti kuuluisaa Tía Maria-likööriä.

Teos on saatavilla Amazonin kautta. Erikoisen vivahteikas tuttavuus, joka varmasti kahvin ystävien lisäksi lämmittää kaikkia monikulttuurisuuden ja monikielisyyden ystäviä.

Kuningasajatusta odotellessa

VaahteraBlogini on elänyt hiljaiseloa viime viikot, koska olen nyt päätoiminen opiskelija. Enimmäkseen aikani on kulunut teologian ja uskontotieteen parissa. Niin nörtti en ole, että kirjoittaisin blogiarvioita muiden määräämistä kurssikirjoista.

Olen jaksanut tänä vuonna unta odotellessa lähinnä lukea chicklitiä tai muuta viihdettä. Aikaa arvioiden kirjoittamiseen on minimaalisesti. Siitä huolimatta haluan huudahtaa, että taisin löytää täydellisen chicklit-tuttavuuden, Veera Vaahteran.

Veera Vaahtera on pohjoispohjanmaalaisen Pauliina Vanhatalon taiteilijanimi. Vanhatalo on julkaissut viisi romaania omalla nimellään ja neljä Veera Vaahterana. Viime aikoina hänen uusimmasta omaelämäkerrallisesta teoksestaan Keskivaikea vuosi (S&S, 2016) , joka kertoo perheenäidin sairastumisesta masennukseen, on ollut positiivista pöhinää sekä sosiaalisessa mediassa että päivälehdissä. Vaahtera-Vanhatalo tuntuu muutenkin aktiiviselta ja monipuoliselta kirjailijalta.

Veera Vaahteran reaalimaailman persoonasta en tiennyt mitään lukiessani teosta Sattumalta sinun (Tammi, 2015). Teos kertoo neuroottisesta kasvatustieteen tohtorista Karoliinasta, joka pelkää elämässään monia asioita, ehkä eniten työttömyyttä. Unettomuus ja pikkuasioista stressaaminen kuuluvat hänen päivittäiseen arkeensa. Kymmenen vuoden mittainen parisuhde Villeen, seikkailukasvattajayrittäjään, on kariutunut pariskunnan eri intressien vuoksi. Tuntuu siltä, että hieman juureton Karoliina on roikkunut Villessä lähinnä tämän turvallisen sukunsa vuoksi. Todellisuudessa pariskunnalla on ollut vähän yhteistä. Karoliina toivookin, että eksä löytäisi tulevan onnensa Partioaitan hyllyjen välistä.

Pidin kirjassa eniten ironisen lempeästä kuvauksesta yliopistomaailmasta. Teos kertookin enemmän työstä kuin parisuhteista. Suorituskeskeisen Karoliinan saapuminen filosofian laitoksen tuottavuuskonsultiksi stimuloi nauruhermoja. Laitoksella on odotettu kuningasajatusta viimeiset 30 vuotta, eikä kansainvälisten julkaisujen aikaansaaminen ole monenkaan prioriteetti. Ominaista laitoksen väelle on, että heille riittää postit-lappu ovikyltiksi (ja siksi monikaan ulkopuolinen ei paikalle löydä). Karoliinasta kasvaa muutamassa viikossa käskyttävä kersantti. Tosin laitoksen työntekijät tottelevat Karoliinan käskyjä aivan omalla tavallaan. Eniten tykästyin laitoksen johtajan Mervi Kultalan hahmoon, joka uskaltaa kypsässä iässä seurata todellista intohimoaan, maagista viherpeukaloaan.

Karoliinan oman elämän sotkut verrattuna hänen kurinalaiseen työminäänsä tuovat kiinnostavia jännitteitä kerrontaan. Teokseen voimme samastua kaikki me, joille akateemisen työnhaun kiemurat ovat tulleet viime aikoina tutuiksi. Romanssiulottuvuus teoksessa on kesy, mutta sekin kertoo paljon Karoliinan persoonasta. Itse en muista löytäneeni kenenkään kaverin jääkaapista monta vuotta vanhaa skumppapulloa. Karoliinan elämässä juhlimattomat juhlat ovat olleet tavallisia.

Hänellekin löytyy toivoa, ja kippis sille!