Porukkaa ei jätetä

Jarmo Ihalaisen uusin romaani Mitä miehen pitää (Atena, 2016) vei minut kirjallisille sokkotreffeille, sillä lähestyin teosta tietämättä tekijästä, romaanista tai sen muista arvioista mitään. Luin sen yhdeltä istumalta, ilolla ja nautiskellen.

Takaliepeessä luvattiin huutolaisuutta ja nettideittailua – kahta äärimaailmaa, joiden välistä yhteyttä ei arkijärjellä havaitse. Romaanin kahden miehen tilanteista minua houkutteli enemmän tämän päivän luokanopettaja-Mikan tilanne, sillä olen lukenut enemmän perinteisen työväenluokkaisen maskuliinisuuden kuvauksia kuin kertomusta tämän päivän aivotyöläismiehen kulttuurisista paineista.

Teoksessa kohtaavat teini-ikäinen Mika ja hänen isoisänsä Kelpo isoisän 80-vuotispäivänä. Isoisä ei anna tyttärenpojalleen pitkää litaniaa elämänohjeita, vaan vain yhden tärkeän: ”porukkaa ei jätetä”. Tämän hän on oppinut muurarimestari Alpolta kisälliaikanaan nuorena miehenä. Huutolaispojalle kisälliksi pääsy on ollut hyppy kohti ihmisarvoa. Isoisän sosiaalinen nousu on ollut vaatimatonta, mutta omassa mittakaavassaan merkittävää, kun taas Mikaa pidetään suvussa alisuoriutujana. Kahden miehen tilanteet ovat asetelmiltaan päinvastaiset uran, työnteon ja menestyksen suhteen, mutta yksityiselämässä on yhtymäkohtia suhteessa naisiin ja lapsiin. Kelpon omin käsin rakentama omakotitalo Lohijoella (kuvitteellinen pikkukaupunki Etelä-Suomessa) on sukupolvien kohtaamispaikka. Mika jopa vie helsinkiläisen alakoululuokkansa Lohijoen tehdasmaisemiin kertoakseen heille huutolaisuudesta.

Huutolaisuuden käsittely on rehellisen juurevaa, koskettavaa, todennäköistä. Kaikki isännät eivät kohtele huutolaislapsia julmasti, ja kunnan köyhäinhoidon asiamies käy säännöllisesti tarkastusvisiitillä. Tietoisuus työväen oikeuksista on kasvamassa, ja virkamiehilläkin on erilaisia seuloja. Virkaintoinen kunnanisä siirtää Kelpon ankarasta perheestä lempeämpään, mutta siellä alakuloon taipuvainen isäntä kuolee. Isäntiä on jyrkän uskonnollisia simputtajia, eläimiin sekaantuvia pervoja ja kattoon räkiviä vetelyksiä. Pidin siitä, että huutolaisuudesta pyrittiin antamaan monisyinen kuvaus.

Tämän päivän eroperheiden lapset eivät ole vanhempiensa hylkäämiä, mutta kouluelämässä Mika joutuu jatkuvasti tekemisiin laiminlyöntien ja henkisen poissaolon teemojen kanssa. Koulu tekee lastensuojeluilmoituksia liukuhihnalta varmuuden vuoksi, ja luokilta lähtee tasaiseen tahtiin oppilaita sijoitukseen. Mika itsekin kamppailee huoltajuudesta ailahtelevan ex-vaimonsa kanssa, ja huoltaa välillä myös siskonsa huumeongelmaista teinipoikaa Lauria. Moderni huutolaisuus esiintyykin jonain muuna kuin katon puutteena pään päällä.

Muurarin työn kuvauksista ja yleisestä työväenluokan mentaliteetista löysin jopa ripauksen Kalle Päätaloa, tiivistetyssä muodossa ja kunnioittavassa hengessä. Pihan perällä käyntejä ja seksuaalisuutta kuvataan ainakin yhtä suorapuheisesti ja humoristisesti. Postmodernien tietotyöläismiesten ruumiillisuus ja suhde naisiin on kompleksisempaa ja riittämättömyyden tunne tavallista. Karl Ove Knausgård on ehkä päässyt lähimmäksi tämän päivän pohjoiseurooppalaisen miehen sielunelämän mikroskooppista tutkiskelua; itse olen iloinen, etteivät suomalaiset kirjailijat ole yrittäneet imitoida Knasua. Opettaja-Mika kaikessa tavallisuudessaan jäi kuitenkin kehityskelpoiseksi hahmoksi, jolta tässä kuvatun etsikkoajan jälkeen voisi odottaa erikoisiakin käänteitä.

Tunnen huonosti Uudenmaan historiaa ja historiallisia puheenparsia. Eteläisestä Suomesta kertovissa teoksissa usein hämää puheen kirjakielisyys tai tietynlainen kliinisyys. Stadin slangi on maalta tulleille uusmaalaisille uusi ilmiö, mutta päähenkilöt eivät tässä leimallisesti puhu mitään murretta. Sekin on kirjailijan legitiimi valinta – ei kaikkien historiallisten romaanien tarvitse olla murrepuheen kyllästämiä. Se tosin oli ainoa asia, joka jäi teoksessa askarruttamaan – lohijokelaisten paikallinen identiteetti jäi jokseenkin valjuksi, samoin Kelpon synnyinseudun, jota ei tarkoin paikanneta minnekään. Kuvittelin Lohijoen Keravaksi tai Riihimäeksi, joiden historioita en todellakaan tunne ja joiden ihmisistä on medioissa jääneet mieleen vain muutamat sketsihahmot. Tässä paikallishistoriaa lähestytään vakavasti, mutta toivo siitä, että tulevat polvet siitä innostuvat, jää hauraaksi. Ja tämän päivän Espoon ja Kallion välimatka on teoksen universumin välimatkoista vielä pidempi kuin historiallinen matka Helsingistä Lohijoelle.

Hämäläisiä ässiä ja älliä

Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön  (WSOY, 2014) on tänä lukuvuotenani jo toinen teos, joka on lainannut teeman Uuno Kailaan runosta Talo; ensimmäinen teos oli Päivi Alasalmen romaani Vainola. Kyse on eri tyylilajin teoksista, joten toiston vaaraa ei ollut. Molemmissa tosin vietetään aikaa maalla sukusalaisuuksien parissa.

Tämä romaani vie lukijansa Hämeeseen, jonnekin Tampereen ja Hämeenlinnan välimaastoon, murrealueelle, jossa d-kirjain korvataan ällällä. Siellä sijaitsee sukutila Niitty, jota pitää erakoitunut, mutta työteliäs Asta. Asta ei ole koskaan lähtenyt tilalta maailmalle edes opiskelemaan, vaan on jäänyt vanhaksipiiaksi isäänsä palvelemaan. Vanhoilla päivillään Asta on tehnyt yksinäisen lapsen Roopen, jota hän pyrkii sitomaan tilan töihin kaikilla mahdollisilla keinoilla. Astan siskon Arjan perhe on tottunut käymään tilalla vain kesäisin lomailemassa, ja usein tämän lapset Hanna ja Riikka ovat jääneet tilalle hoitoon ilman kiireisiä vanhempiaan. Aikuisina Hanna ja Riikka tuntevat outoa kuuluvuutta Niittyyn, vaikka se onkin ollut heidän lapsuudessaan raivokkaiden riitojen ja kyräilyn paikka.

Teoksen alku antoi vaikutelman tyypillisestä sukuromaanista, ja olin jo luovuttaa sen tarinana, jonka olin jo aiemmin kuullut. Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen tilan mysteerio alkoi kutkuttaa; vasta silloin kierrokset lisääntyivät ja jännitys tiivistyi. Arjan ja Astan lapsuuden tragedia avautui hiljalleen kypsyen. Riikan ja Hannan sisarussuhde ei ollut niin intensiivisesti kerrottu, enkä kokenut pääseväni kunnolla kummankaan heistä ihon alle. Sisarusten kadonneen isoäiti Elsin tarina oli ehdottomasti vahvin ja hurjin; myös hänen nykyisyytensä kosketti. Koin, että teoksen pääteema oli Elsin synnytyksen jälkeinen masennus ja maalaisyhteisön kyvyttömyys kohdata erilaista, tilan töihin tottumatonta vaimoihmistä. 1940-50-lukujen konteksti kiinnosti minua enemmän kuin romaanin nykyisyys. Tässä kuvataan myös herkullisesti tuon ajan Tamperetta, jonka koulussa lahjakas Elsi hylkäsi naidakseen mäyrän näköisen maalaismiehen. Kauppahallin herkut ja Koison pukimon alennusmyynnit pääsevät tässä arvoon arvaamattomiin.

Rakkaus on tässä romaanissa vaikeaa, valikoivaa ja maailman poissulkevaa. Suvun ässäpikkuleivät eivät herätä nuoremmissa polvissa rakkaita muistoja, sillä niitä on nakerrettu vähäpuheisissa kahvipöydissä ja hautajaisissa muita arvostellen ja paheksuen. Kaikki tuntuvat häpeävän toisiaan, eikä kukaan osaa käyttäytyä oikein. Asta ei edes suostu kastamaan leipomaan ässiä sukuun kuulumattomien vieraiden kanssa. Hän näyttää miniäehdokkaalleen Teresalle todellisen kaapin paikan painostavalla ja taatusti ei-toivotulla ensivierailulla.

Kai tässä oli ripaus Niskavuortakin, vaikka suvun matriarkkojen asema ei olekaan yhtä vakaa kuin Niskavuoren vanhalla emännällä. Juonen kehittely yllätti monesti, eli koen sen onnistuneen paremmin kuin osan henkilöhahmoista. Historiallinen ote tuntui sopivalta; toisen maailmansodan kauhuja ei paisuteltu, vaikka sen varjot vaikuttivat päähenkilöiden elämiin.

Sukutarinan lisäksi teoksessa pohditaan nykyajan vanhemmuuden teemaa, riittämättömyyttä, syyllisyyttä ja perheiden eriarvoisuutta. Elsin persaukinen naapuri Jukka, joka auttaa höperöityvää naapuriaan vaivihkaa sujautettujen  vitosten ja kymppien toivossa, oli liikuttava ja todenmukainen isähahmo, jonka taisteluista olisin voinut lukea kokonaisen romaanin.

Ikkunat yöhön on monitasoinen, täyteläinen ja analyyttinen romaani vaikeista sukulaisuussuhteista ja maalaiselämän murroksesta. Se tuskin herättää lukijoissa automaattista maallemuuton kaihoa. Itse näkisin maalaisromantiikan puutteen teoksen ehdottomana vahvuutena. Niityn tila oli kunnon epämukavuusalue, joka ei päästänyt vieraitaan helpolla, ja hyvä niin.

Swarowskin kristalleista syvällisesti

Juha Siro on yksi paikallisista luottokirjailijoistani, jonka teoksiin olen herännyt viiveellä. Nyt olin iloinen, että löysin hänen viimeisimmän teoksensa Idolin (LIKE, 2016) uunituoreena Nekalan kirjastosta. Idoli on hänen identiteetistä ja muistista kertovan trilogiansa päätösosa; aiemmistakin osista löytyvät arviot tästä blogista.

Teos kertoo entisestä Amerikan-mallista Mariasta ja elähtäneestä Suomi-iskelmätähdestä Tuomaksesta, joka tätä nykyä saa huomiota keltaisessa lehdistössä lähinnä törttöilyjensä vuoksi. Asetelma voisi tuntua kliseiseltä tai liioitellun koomiselta, varsinkin kun Mariaa kuvaillaan naisena, joka pukeutuu mielellään Swarowskin kristalleilla koristeltuihin kenkiin. Itselleni tulee sanasta Swarowski automaattisesti mieleen Johanna Tukiainen, mutta Siro ei esitä Marian pinnallisia nuoruuden haaveita parodisesti. Maria on introvertti, mutta suht tasapainoinen aikuinen, joka ei mahtaile Amerikan-vuosillaan, vaan elää siistiä ja hiljaista sinkkunaisen elämää. Tuomas tulee hänen elämäänsä rytinällä ja rikkoo huolella rakennetun turvakuplan. Hän on hurmaava renttu, joka kaipaa ruokkimista, paijaamista ja oikukkaan taiteilijaelämän ymmärtämistä.

Marian elämän haudatut koirat eivät liitykään miessuhteisiin, vaan muiden läheisten kuolemiin. Hän muun muassa pohtii sovinnon tekemisen mahdollisuutta kuolleiden kanssa. Los Angelesin tapahtumia Siro kuvaa aistivoimaisesti, ja bling blingin alta paljastuukin tavallisen traagisia ihmiskohtaloita. Pidin Amerikka-osuudesta eniten, varsinkin kun opin jotain uutta: sen, että Kalifornian osavaltiossa itsemurhalla uhkaaminen on rikos. Myös Marian viimeinen aika syöpään kuolevan äidin rinnalla oli koskettavaa, kun äiti pakeni kipujaan kuvitteellisiin voimaviesteihin Siriukselta. Siriuksesta tulee Marian oman hulluuden mittari: hän peilaa elämän käänteitään äidin New Age-uskomuksiin.

Vaikka Tuomas pukeutuu huonosti, käyttää paakkuista puuteria eikä jaksa pestä vanhoja hiuslakkoja pois kuontalostaan, on hänellä jotain annettavaa turvallisuushakuiselle naiselle. Suhde on kasvun paikka, jonka kautta Maria oppii kartoittamaan omia halujaan ja haaveitaan.   Tuomas on itsekeskeinen ja sitoutumiskammoinen, mutta pyrkii silti suhteissaan totuudellisuuteen. Hänestä löytyy syvyyttä, vaikka biisien sanat ovat pelkästään noloja. Teos ei varsinaisesti vastaa kysymykseen, miksi naiset rakastuvat renttuihin, sillä Maria tutkiskelee miesystäväänsä aivan muilla kriteereillä kuin rakastunut nainen. Hänelle tosin riittää, että kotona on joskus joku häntä odottamassa. Tuomakselle tosin Marian hyvällä maulla sisustettu kaupunkiasunto on huoltola, josta tulee vankila.

Muistin ja identiteetin suhteen Siro on perehtynyt akateemisiin narratiivisuusteorioihin ja kokee saaneensa inspiraation kirjoittamiseen Vilma Hännisen väitöskirjasta. Hieno kunnianosoitus yhteiskuntatieteiden tutkijalle, ja hieno esimerkki tieteen ja taiteen vuoropuhelusta. Elämässä onkin usein vaiheita, jolloin ihminen kokee olevansa keskellä suurta kertomusta, joka kirjoittaa häntä. Tässä kai tutkitaan kertomuksesta pois hyppäämisen mahdollisuutta, tai vaihtoehtoisen polun löytymistä muusta kuin ”vuosisadan rakkaustarinasta”.

Trilogian osista Idoli on tyylillisesti populaarein, mutta kai idolin myytin murtamiseen tarvitaankin populaaria otetta. Helppolukuisuus ei kuitenkaan merkitse pinnallisuutta, vaan tässä on luotu tavallisen ihmisen tavallisista unelmista itsetutkiskelevaa pientä draamaa. Marian maailmaan mahtuvat Mikki Hiiri, Elvis, Duran Duran ja Billy Idol, hän antaa läheisilleen lahjaksi Finlandia-palkinnon voittaneita kirjoja ja katsoo jouluaattona ikävissään Lumiukko-piirretyn miljoonannatta uusintaa. Toisaalta hän arvostaa myös Charles Bukowskin rakkauskäsitystä, eli on altistamassa mieltään muullekin kuin valtakulttuurille. Myös Tuomaksen hahmossa oli kehityskelpoisuutta, vaikka hän tuskin kehittyy siistin naisen siistiksi sohvapuudeliksi.

Siron teokset ovat arkisen aistivoimaisia, joten suosittelen tätä kaupunkilaisille nautiskelijoille, jotka eivät ole väsyneet vakoilemaan vieraiden pöytien keskusteluja.

 

 

Abessinialaisen auringon alla

Ja taas on modernin klassikon aika. Kirjaston kierrätyskorista löytyi minulle aiemmin tuntemattoman brittiläis-nigerialaisen Diran Adebayon esikoisromaani Some Kind of Black (Virago, 1996). Adebayo (s.1968) kuului opiskellessaan Oxfordissa samaan kaveriporukkaan kuin Monica Ali ja Hari Kunzru. Hän julkaisi kolmikymppisenä kaksi romaania, jonka jälkeen hän näyttää toimineen enemmän kulttuurivaikuttajana ja toimittajana. Monet häntä nuoremmat monikulttuuristaustaiset brittikirjailijat, kuten Zadie Smith, ovat saaneet hänen teoksistaan vaikutteita ja kummastakin romaanista on otettu monia painoksia.

Some Kind of Black kertoo lontoolaisista sisaruksista, Delestä ja Daposta, joiden side on tiivis vielä nuorina aikuisina. Isoveli Dele on romaanin tapahtuma-aikana valmistumassa lakimieheksi Oxfordista, vaikka laki ei kiinnosta häntä pätkääkään. Pikkusisko Dapo on joutunut lykkäämään yliopiston aloittamista johtuen vakavasta sirppisoluanemiasta. joka pitää häntä pitkiä jaksoja sairaalassa. Sairauden käsittely on siksikin mielenkiintoista, että sirppisoluanemia on ”rodullistunut” sairaus, jonka kantajista n. 80% on afrikkalaista tai afroamerikkalaista alkuperää.

Sisarusten vanhemmat ovat muuttaneet Nigeriasta Britanniaan opiskelemaan, jääneet ja menestyneet suhteellisesti – isä on tehnyt uransa pikkuvirkamiehenä ja äiti sihteerinä. Vanhemmille siisti sisätyö ja sen luoma prestiisi ovat itseisarvoja. Isällä on jyrkät konservatiiviset perhearvot ja hän on ylpeä Tory-puolueen kannatuksestaan. Vanhemmat ovat hartaita adventisteja, jotka noudattavat sapattisääntöä ja raahaavat vastahakoisia lapsiaan seurakunnan tilaisuuksiin sopivaa puolisoa vilkuilemaan. Varsinkin Dele on vieraantunut perheensä arvoista, mutta pystyy vielä tiettyyn pisteeseen saakka esittämään kuuliaista poikaa.

Teoksen draama keskittyy pidätystapaukseen, jossa molemmat sisarukset ovat sattumalta. He joutuvat poliisiväkivallan kohteiksi, ja koska Deleltä ja hänen ystävältään löytyy pieniä määriä ruohoa, myös Dapoa epäillään huumekaupasta. Dapo joutuu poliisin hakkaamisen jälkeen koomaan, ja hänen tapaustaan aletaan käsitellä kansalaisoikeuskysymyksenä. Dele joutuu esiintymään kiihkeissä aktivistikokouksissa siskonsa puhemiehenä, vaikka hän kokee roolin vaikeaksi. Aktivistien intohimo ei kuitenkaan kohdistu verta ja lihaa olevan, vaikeasti sairaan Dapon parantumiseen, vaan keissin käyttämiseen poliittisena välineenä. Eri suuntauksia edustavien ”kolmasmaalaisten”, marxistien, muslimien ja muiden taistelijoiden kohtaamiset esitetään tässä varsin koomisessa ja kriittisen analyyttisessa sävyssä. Nuubialaiset, abessinialaiset, rastafarit ja muut ”supernegrot” ovat tottuneita taistelemaan paikastaan auringon alla, mutta samalla ei voida olettaa, että pariskunta, jotka nimeävät lapsensa Kwameksi ja Nefertitiksi osaisivat sijoittaa Etiopian (luvatun maan) Afrikan kartalle.

Delellä riittää vientiä naismaailmassa, mutta jokainen kohtaaminen johtaa noloihin tilanteisiin. Hän ei tiedä, seurustelisiko valkoisen vai mustan naisen kanssa, eikä tyttöystävän rodulla ole oikeastaan suurta väliä hänelle itselleen, vaikka ympäristö esittääkin paineita ja odotuksia. Kuilu Lontoon huumehöyryisten klubien ja Oxfordin viinibaarien välillä on valtava, ja hän joutuu luomaan itselleen lukuisia identiteettejä selviytyäkseen ja saadakseen edes joskus seksiä. Tyttöystäväkandidaatit ovat kaikki omalla tavallaan amatsoneja ja vaikeasti valloitettavia tapauksia.

Kielellisesti teos on vaativa, ellei lukija ole viettänyt aikaa kuvatuissa piireissä. Nautin suunnattomasti afrokaribialaismurteiden kirjosta, mutten ole varma, ymmärsinkö kaikkea. Adebayon tyyliin ei kuulu kulttuurien tulkkaaminen ulkopuolisille lukijoille, ja ymmärtäisin sen poliittisena strategiana. Teoksen julkaisuvuotena olisin tuskin ymmärtänyt tämänkään vertaa, nyt taas ymmärrän varsinkin länsiafrikkalaisia koodeja. Dele ja Dapo ovat selvästi itsekin koodien tulvassa sekaisin, eivätkä he puhu äidinkieltään yorubaa hyvin johtuen siitä, ettei heitä ole koskaan lähetetty vanhempiensa kotikyliin ”koulutettaviksi”. ”Koulutukseen” yleensä joutuvat vain huumekauppaan tai muuhun rikollisuuteen sortunut jälkikasvu (Delen ja Dapon huumesotku unohdetaan siskon sairastumisen tohinassa). Menestyneimmät perheet taas ovat muuttaneet kokonaisina isoihin palatseihin Lagosin eliittialueille, mutta tähän onneen Dapon ja Delen vanhemmat eivät ole yltäneet.

Pidin teoksesta yhtä paljon kuin olen pitänyt Hanif Kureishin ja edellä mainittujen Monica Alin ja Zadie Smithin teoksista. Adebayo kuvaa Lontoon etnisiä alakulttuureja suuremmalla tarkkuudella kuin Kureishi, ja ehkä Zadie Smith on ottanut tästä tarkasta katseesta mallia. Kureishin ja Alin teokset ovat mielestäni olleet populistisempia eli  selkeästi laajoille yleisöille suunnattuja. Kureishi ja Ali ovat myös rimpuilleet ulos ”etnisen” kirjailijan ennaltamäärätystä roolista. Pidin tästä siksikin, että se sisälsi nostalgisen aikamatkan 90-luvulle. On myös hyvä strategia, että Adebayo on valinnut päähenkilöksi itseään nuoremman henkilön, sillä muuten kirjailijan ja päähenkilön biografioissa saattaa olla yhtäläisyyksiä.

Some Kind of Black on monella tapaa täydellinen romaani: se on tasapainoinen sekoitus komiikkaa ja draamaa, yksityiselämää ja politiikkaa, korkea- ja alakulttuuria, toimintaa ja sisäisiä maailmoja. Aiheen ja aika-akselin rajaus on sopiva, juoni on hyvin soljuva, ja kirjailija on onnistunut saamaan reiluun pariinsataan sivuun lukuisia kiehtovia maailmoja. Hänen toinen romaaninsa My Once Upon a Time (2001) on ollut Lontoon tulevaisuuteen sijoittuva ”musta” utopia, jossa on käytetty paljon yoruba-heimon mytologiaa (tämäkin lupaavan kuuloinen teos). Tämän jälkeen hän on lähinnä julkaissut novelleja. Tavallaan harmi, että lupaava kirjailija on ”kadonnut”, ja jäänkin odottamaan comebackia.

Kansainvälisen romanipäivän kunniaksi

Noteeraan kansainvälisen romanipäivän vähän myöhässä, mutta sitäkin tärkeämmällä teoksella. Mikey Walsh (s.1980) on romanitaustainen britti, LGBT-aktivisti ja kirjailija, jonka teos Gypsy Boy (Hodder, 2010) on ollut bestseller sekä Britanniassa että Pohjois-Amerikassa. Kiinnostavaa kirjassa ei ole pelkästään homo- tai romaninäkökulma, mutta myös se, että Walsh oppi lukemaan ja kirjoittamaan kunnolla vasta aikuisuuden kynnyksellä.

Teos on perinteinen vaikeasta lapsuudesta kertova omaelämäkerta, jossa homofobian ja rasismin lisäksi käsitellään insestiä ja väkivaltaista maskuliinisuuden kulttuuria. Teemat saattavat tuntua liiankin raskailta. Itsekin lähestyin teosta enemmän kulttuurisesta uteliaisuudesta kuin halusta todistaa lapsiin kohdistuvaa julmuutta. Suomalaista romaniaiheista kirjallisuutta olen viime aikoina käynyt läpi paljonkin, mutta tiedän vain vähän muun Euroopan romanikulttuureista. Matkoillani Britanniaan en ole törmännyt romaneihin, mutta Irlannin travellers-ryhmä tuli aikanaan tutuksi. Etnisesti nämä ovat kaksi erillistä ryhmää, joiden kiertävässä elämäntavassa on yhtäläisyyksiä.

Britannian romanit ovat pääasiallisesti tulleet maahan toisen maailmansodan aikana Itä-Euroopasta pakoon natsien vainoja. Heidän historiansa Britannian kansalaisina on siis lyhyt verrattuna vaikka Suomen romaneihin. Tässä kirjassa historiaa käsitellään vain pintapuolisesti pääpainon ollessa perhedraamassa. Perheen ja suvun tarinassa korostuu tietynlainen juurettomuus tai historiattomuus: he puhuvat auttavasti romanikieltä, mutta eivät muistele klaaninsa aikoja ennen Britanniaan tuloa. Tapakulttuurissa on paljon samaa tuntemani romanikulttuurin kanssa, mutta tapoja noudatetaan täällä päin tarkemmin.

Mikey oli perheen odotettu esikoispoika, jota kasvatettiin nyrkkitappelijaksi jo polvenkorkuisesta saakka. Isänsä pettymykseksi hän ei koskaan menestynyt lajissa, ja tämä johti kuilun kasvuun isän ja pojan välillä. Mikey ja hänen äitinsä olivat brutaalimman väkivallan kohteina kuin muut sisarukset. Avun hakeminen valkoiselta yhteiskunnalta ei kuitenkaan tullut kuuloonkaan, joten äidin ja pojan selviytymistaistelut jäivät yksityisiksi. Epäilykset Mikeyn homoseksuaalisuudesta nousivat jo ennen teini-ikää ja hän joutui mukautumaan äärimaskuliiniseen miehen malliin, jotta häntä ylipäänsä siedettiin sisäsiittoisilla leireillä.

Kulttuurisesti teoksen romanit ovat samalla ulkopuolisia ja sisäpuolisia. He seuraavat fanaattisesti angloamerikkalaista populaarikulttuuria ja pukeutuvat ”blingisti” amerikkalaisia tv-sarjoja mukaillen. Kuluttaminen on heille tärkeä elämänarvo. Naisten muoti on valtakulttuurin työväenluokan normeja mukailevaa. Sana ”chav” on yksi ainuita romanikielestä englantiin siirtyneitä sanoja -se tulee nuorta poikaa tarkoittavasta sanasta chavi, joka nykykielessä viittaa nuoreen työväenluokkaiseen alisuoriutujaan. Elämäntapa, jota tässä kuvaillaan, tuntuu suttuisemmalta kuin Suomen romanien elämäntapa. Siveellisyyteen liittyvät säännöt ovat jokseenkin samat, mutta naisen rooli yhteisössä on liukuvampi.

Mikeyn kaapista ulostulon tarina ei lopulta ole teoksen ”pihvi”. Vastaavia karkaamissaagoja kun kuulee myös valtakulttuureista. Romanien homofobia ei ole tässä sen kummempaa kuin vaikka vapaiden suuntien kristittyjen. Enemmän tässä surraan jäykkien sukupuoliroolien aiheuttamaa sortoa heteronuorten parissa. Tyttöjen teiniavioliitot tuntuvat ulkopuolisesta lukijasta siipien katkaisulta.

Kiinnostavinta oli lukea Walshin sisarusten lyhyestä koulu-urasta. Ajankohta sijoittuu 80-luvun loppuun, jolloin Britannia on jo ollut kovaa vauhtia monikulttuuristuva yhteiskunta. Romanilasten asema kouluissa on kuitenkin poikkeuksellisen heikko, johtuen ei pelkästään opettajien, mutta myös lasten vanhempien ennakkoluuloista. Oppivelvollisuus on tässä osittain nimellistä, eli koulupudokkaita ei tulla hakemaan karavaaneista. Jotkut leirien lapsista onnistuvat välttämään koulun kokonaan. Mikey ja hänen sisarensa käyvät alakoulua kahdessa eri kaupungissa noin  vuoden, mutta koulu ei tarjoa minkäänlaista integraation mahdollisuutta. Ylipäänsä lasten ikää pystytään tässä muokkaamaan tarvittaessa alhaisemmaksi tai korkeammaksi käden käänteestä. Romanit kypsyvät aikaisin, ja kolmetoistavuotias voi jo toimia isänsä juoppokuskina.

Gypsy Boy on yhteisönsä jättäneen karkurin todistajalausunto, jossa on kuitenkin paljon lämpöä ja rakkautta. En kokenut, että tässä olisi paljastettu yhteisön syvimpiä salaisuuksia tai loukattu  esi-isiä. Kertomus on hyvin realistinen, arkinen kuvaus yhteisöstä, joka yhtäältä pitää ylpeänä kiinni traditioistaan, mutta toisaalta on menettämässä erityislaatuisuuttaan. Huumeriippuvuuden ja rikollisuuden kasvusta Walsh on eniten huolissaan.

Teos on ollut niin suuri menestys, että siitä on olemassa myös Walshin aikuisvuosista kertova jatko-osa Gypsy Boy on the Run (2013) ja elokuvaakin aiheesta on suunniteltu. Koenkin, että teos voisi toimia voimallisemmin näytelmänä tai elokuvana. Ihan täysin en vielä päässyt henkilöiden ihon alle tässä tekstuaalisessa versiossa.

Kastanjapuun kahtiajako

Karin Alvtegen on yksi niistä ruotsalaisista dekkaristeista, jotka ovat olleet odotuslistallani, mutta joiden tuotantoon en ole toistaiseksi ehtinyt tutustua. Nyt sain käsiini teoksen Todennäköinen tarina (WSOY 2012, suom. Laura Jänisniemi), joka ei olekaan dekkari, vaan perusromaani. Kirjan kansi oli sen verran ankea, että se pidätti lukuhalujani muutaman viikon, mutta sitten huomasin pystyväni kuittaamaan tällä Helmet-haasteesta kohdan 15, ”ruma kansi”.

Kansi tosin on teoksen juonta kuvaava, sillä siinä riidellään perintötontista, jolla kasvaa Norrlannin korkeuksilla harvinainen kastanjapuu. Oman kappaleeni kansiversio oli paljon tummempi ja masentavampi kuin tämä netistä imuroimani versio. Kuvahan olisi ilman likaisia sävyjä jopa kaunis, mutta tällaisenaan se viittaa vain kaamosmasennukseen.  Ja vaikka juonessa liikutaankin syvissä vesissä, ei kerronta ole aivan niin synkkää kuin kansi antaa olettaa ja tapahtumatkin liittyvät kevääseen.

Päähenkilöt Helena ja Anders ovat molemmat keski-iän kriisissä rimpuilevia hahmoja, jotka löytävät toisensa sattumalta norrlantilaisessa hotellissa. Anders on juuri päässyt sairaalasta dramaattisen yliajon jälkeen eikä hänellä ole ketään, keneltä pyytää apua huonoon vointiinsa. Hän on ajanut Tukholmasta pohjoiseen tehdäkseen kauppaa myyttisestä Lucy-kitarasta, jolla Beatlesit joskus soittivat. Hän on it-alan ja osakekauppojen kautta rikastunut yksinäinen miljonääri, joka ei mielellään avaudu kalliista keräilyharrastuksistaan. Kauppojen epäonnistuttua hän ajautuu Helenan pitämälle hotellille kuin haaksirikkoutunut, ja vasten kaikkia odotuksia jää paikalle ruokapalkkaiseksi remonttimieheksi. Helena sinnittelee väsyneen liikeideansa kanssa tietoisena siitä, että sillä konseptilla ei yritystä kauan pyöritetä. Tunnelma on jokseenkin samaa luokkaa kuin Gordon Ramsayn ohjelmissa, vaikka sisustuksen mauttomuuksilla ei mässäillä. Pariskunta ei löydä toisiaan saumattomasti, eikä kyseessä ole erityisen romanttinen kertomus, vaan pääpaino on molempien menneisyyksissä, sukuhistoriassa ja lapsuuden ja nuoruuden muistoissa.

Tarina on hyvin rajattu, arkinen ja koossa pysyvä. Kiinnostavia jännitteitä tarinaan luovat oudot naapurit, homofobinen ja rasistinen adressien levittäjä Anna-Karin ja erakoitunut Verner, joka näkee ihmiset synesteettisissä väreissä. Verner onkin teoksen yllätyksellisin hahmo, taiteilija ja tietäjä, jonka näyt saavat kyläläiset hermostumaan. Ylipäänsä Norrlannin ihmisten jäyhyys ja muutosvastarinta tuntuvat suomalaisesta lukijasta varsin kotoisilta teemoilta.

Alvtegenin kieli on nopealukuista, omaan makuuni ripauksen liiankin selkeää. Teoksesta välittyi kyllä vahva paikallisuuden tuntu henkilöhahmojen kautta, mutta olisin voinut lukea enemmänkin paikallisesta historiasta ja tavoista. Maaseudun ja kaupungin erojen käsittely ei varsinaisesti tuonut uutta informaatiota, sillä tämän tyyppisiä eskapistisia tarinoita on viime aikoina noussut kuin sieniä sateella. Varsinkaan tukholmalaisista Alvtegen ei onnistunut kertomaan mitään uutta.

Uskoisin, että teos sopii parhaiten omaa erokriisiä tai uusperhekuvioita käsitteleville teinien vanhemmille. Päällimmäiseksi kysymykseksi nousi maisemanvaihdon kannattavuus parisuhdekriisin keskellä – monilla kun maallemuutto voi toimia yrityksenä pelastaa kuihtuva suhde siinä toivossa, että virikkeettömässä ympäristössä löytyisi enemmän laatuaikaa. Minulle tämä ei ollut juuri nyt täsmäteos, mutta olen edelleen kiinnostunut lukemaan Alvtegenin dekkareita. joissa taatusti on samansuuntaista humanismia ja ihmistuntemusta kuin tässä romaanissa.