Terveisiä Huora-Jormalasta

Posti toi torstaina yllätyskirjan sopivaan saumaan, kun edessä häämötti opiskelujeni lukukauden päätös. Luvassa oli annos bitch litiä, jonka genremäärittelyssäkin meni aikansa. Bitch lit ilmeisesti on chick litin alalaji tai sitä haastava kirjoittamisen tapa, jossa päähenkilöiden suhde miehiin on jollain tapaa ironinen tai mollaava, ja jossa naiset ottavat valta-aseman yhteiskunnan naiseuden normeja kumoten. Joissain määrittelyissä jopa Bridget Jonesia tai Sinkkuelämää-sarjaa pidetään bitch litinä; itse en näkisi noita kaupallisia hahmoja kovinkaan kapinallisina tai vaihtoehtoisina.

Suomessa kirjailijat Jaana Seppänen ja Heli Slunga lähestyvät genreä monikulttuurisesta näkökulmasta. Lapin Lolita (WSOY, 2016) kertoo lappilaisesta Irenestä ja vironvenäläisestä Nadjasta, jotka kohtaavat helsinkiläisessä hostellissa. Nadja on strippari ja prostituoitu, joka on muuttanut Suomeen tienatakseen elatuksen tyttärelleen; Irene on vasta kahdeksantoistavuotias kotoaan karannut teini, joka on kiinnostunut myymään itseään netin välityksellä. Kauppatavaraksi hän keksii neitsyyden, vaikka sen feikkaamiseksi tarvitaankin sianverta.

Romaania kuvataan ”groteskina lihan karnevaalina”, mutta lopulta siinä on melko vähän seksiä. Enemmän siinä tutkitaan miesten motiiveja etsiä maksullista seuraa. Tekstiin on ujutettu kaikki Irenen saamat yhteydenotot, joista osa on naisvihaa tihkuvia, osa epätoivoisia, kömpelöitä yrityksiä pariutua. Irenen osuus tekstissä on mielestäni jopa vähän lattea, sillä siinä kuvataan hänen yhtä iltaansa oletetun neitsyyden menetyksen ympärillä. Irenen treffiseura Johtaja on erikoistunut nuoriin eksoottisiin tyttöihin petyttyään oman ikäisiinsä uranaisiin. Irenen erilaisuus korostuu lapin murteen raskaassa käytössä, hänestä tehdään jopa eksoottisempi kuin Nadjasta. Nadja on syvällisempi henkilöhahmo kuin Irene, ja hänen elämänsä Virossa on hyvin taustoitettu ja uskottavasti kerrottu. Nadja pitää Ireneä jopa vähän pelottavana ”nenetsinä”, noitatyttönä, ja naisten välillä on eroottista viritystä, joka ei kuitenkaan johda suhteeseen.

Teos ei varsinaisesti ota kantaa seksityöläisten asemaan, mutta työn realiteetit esitetään raakoina. Venäläisiä naishahmoja on tässä iso lauma, josta erityisenä ryhmänä korostuvat ne, jotka välillä ovat suomalaisen kanssa naimisissa ja eron jälkeen palaavat seksityöhön. Osa naisista on jo keski-ikäisiä ja erityisesti heihin kohdistuu julmaa sanallista syrjintää. Romanttiset haaveet esiintyvät höttöisenä prinsessalinnana, jossa tavoitteena on tulla pidetyksi naiseksi. Palkkatyö on näiden naisten maailmassa epäonnistumisen merkki. Ammatillisia haaveita tai tavoitteita heillä ei ole – kaikki tavoitteet liittyvät jonkun toisen kustantamaan elintasoon. Olisikin kiinnostavaa lukea jonkun virolaisen tai venäläisen naislukijan reaktioita teokseen. Vahvistetaanko tässä venäläisen naiseuden stereotypioita vai ovatko Seppänen & Slunga onnistuneet näyttämään lukijoilleen jotain uutta venäläisten seksityöläisten maailmasta? Itse en kokenut oppivani paljoa uutta kulttuurisesti, mutta koin kirjailijoiden olevan omalla tavallaan naishahmojensa puolella.

Kielellistä leikittelyä teoksessa on runsaasti, ja kielellisestä näkökulmasta teos nouseekin keskivertochicklittiä kiinnostavammaksi tapaukseksi. Irenen Sallassa kokema yhteisöllinen vääryys kääntyy kielelliseksi ilotteluksi lestadiolaisuuden huorruuspuheen ympärille. Irenen äidin hyvin hoidetusta kukkapenkistä tulee huorruuspenkki, jota tytär kitkee ylitsepursuavalla raivolla. Myös Nadja kuvaa parituksen eri areenoja värikkäillä termeillä, kuten Huora-Jormalaksi.

Teos herätti minussa kiinnostuksen Itä-Viron matkailuun, kun muut osat maasta on jo tullut hyvin koluttua. Narvan ja Kohtla-Jarven maisemat esiintyivät tässä sopivan juurevina ja rosoisina. Luin kirjan juuri oikeassa mielentilassa, ja koin sen ympärillä rääviä rentoutusta. On mahdollista, että teos olisi jäänyt lukematta muunlaisessa tilanteessa, mutta tänä viikonloppuna lukukokemus tuntui minulle tilatulta. Kiitän siis kustantajaa hauskasta yllätyksestä, ja yritän myös seurata, kuinka kanssabloggarit teokseen reagoivat.

Tuulipukukansan tunnoista

Suomalaisten kummallisista tavoista, tukahtuneesta tunneilmaisusta ja erilaisuuden pelosta on viime aikoina kirjoitettu paljon, ja kansakunnan outoutta pidetään varmaan ehtymättömänä kansatieteellisenä lähteenä. Saara Turusen romaani Rakkaudenhirviö (Tammi, 2015) tuo esiin kaikki mahdolliset kliseet, lähtien pariskuntien identtisistä tuulipuvuista ja päätyen depressiiviseen baarikäyttäytymiseen. Romaanissa on nimetön kertoja, jonka lähipiirilläkään ei pääsääntöisesti ole nimiä, paitsi Lauralla ja Antilla. Teksti on kirjoitettu herkullisen etäännyttävästi, mutta samalla tunteisiin vetoavasti.

Nuori nainen kasvaa Pohjois-Karjalassa, jossain Joensuun ympäryskunnassa, jossa kaikilla perheillä on samanlaiset valkotiiliset omakotitalot paitsi kunnanjohtajalla, joka on saanut poiketa kunnallisteknisestä kaavasta ja rakentaa kartanon. Naisen äiti on uskovainen ravitsemusterapeutti, jonka pakkomielle on kasvattaa lapsistaan tavallisia. Isä menestyy rakennusalan yrittäjänä siihen pisteeseen asti, että oppii pelaamaan golfia. Kertoja kasvaa niin terveellisessä ja nautinnot kieltävässä kodissa, että hänen lapsuutensa kohokohtia ovat seurakunnan naistenpiirit ja pyhäkoulut, joissa on tarjolla leivonnaisia, ja joissa tytön äiti ei kehtaa rajoittaa tämän ahmimista.

Teos vie lukijan kertojan juurille Hämeeseen ja Pohjois-Karjalaan, Helsingin taidepiireihin, Lontooseen ja Espanjaan. Kerronnallinen pääjännite liittyy jäämiseen ja lähtemiseen, juuriin ja siipiin. Suomen historiasta kerrotaan herkullisen naivistisesti kasvavan lapsen näkökulmasta. Kertoja ei täysin ymmärrä, miksi vanhoissa valokuvissa lotat tervehtivät taivasta, mutta tekee villejä arvauksia. Suomeen tullut espanjalainen poikaystävä on kauhuissaan siitä, että sota-aikaista natsihistoriaa edelleen kunnioitetaan. Suomen ja Espanjan poliittista historiaa luetaan myös herkullisesti limittäin. Kertoja pääsee espanjalaiseen sukuun sisälle toivottuna tulevana miniänä, mutta ei koe pystyvänsä elämään uudessa maassa taiteilijana.

Nuoren naisen kasvutarina Helsingin ja ulkomaan kokemusten varjossa tuntuu vähän liiankin tyypilliseltä, mutta pidin erityisesti sukutarinasta ja 80-luvun ilmapiirin kuvauksesta. Tytön kaavoihin kangistuneet vanhemmat osoittavat ilahduttavia kasvun merkkejä: he tulevat tapaamaan erikoista tytärtään maailmalle, ja äiti jopa viihtyy espanjalaisen poikaystävän seurassa. Huoli tyttären pariutumisesta murtaa kulttuuriset ennakkoluulot.

Lauran ja Antin lukija pystyy arvaamaan reaalimaailman näyttelijäjulkkiksiksi. Varsinkin kertojan hengenheimolaisuus Antin kanssa on liikuttavaa, sillä taidelukiossa murretta vääntävät itäsuomalaiset lapset erottuvat urbaanin sivistyneistön massasta. Turusen huumorissa on paljon yhteistä Antti Holman teosten kanssa, ja temaattisesti Rakkaudenhirviö muodostaa kiinnostavan peilin Holman romaanille Järjestäjä. Havaitsin suomalaisuuden teeman käsittelyssä myös jotain yhteistä Sofi Oksasen Stalinin lehmien kanssa. Molemmissa käsitellään suhdetta ruokaan ja ahdistustaan kunnolla Väli-Suomen pikkusieluisessa maastossa. Turunen kuitenkin suhtautuu periferian kulttuuriin rakkaudellisemmin, mikä kuvastuu myös romaanin nimestä.

Luin kirjaa hitaasti ja nautinnollisesti maistellen, vaikka teksti oli vetävää. Parasta teoksessa oli kertojan antaumuksellinen ääni, joka kantoi vahvasti loppuun saakka. Teos on 80-luvulla syntyneiden sukupolviromaani, mutta kielellisen vahvuutensa vuoksi se taatusti tavoittaa myös vanhempaa lukijakuntaa. Myös uskonnollisen elämänkatsomuksen kuvaus toimi siksikin, että tässä ei tarkkaan naulattu äidin uskonnollisuuden suuntaa. Kodin, uskonnon ja isänmaan myyttejä tässä murretaan, mutta kokonaan niistä ei päästä irti, ei ehkä halutakaan päästä.

Yes in my backyard

Opiskelukiireiden keskellä olen tänä keväänä enimmäkseen rentoutunut psykologisten trillereiden parissa. Sari Kaarniranta oli minulle aiemmin tuntematon kirjailija, jonka teos Kadonnut vierelläni (Myllylahti, 2011) vaikutti lupaavalta arkiselta jännitykseltä, jossa ei kuitenkaan olisi liikaa väkivaltaa.

Teoksen asetelmassa on jotain samaa viimeksi lukemani Taivaanmerkit-romaanin kanssa: myös tässä teoksessa päähenkilöt ovat keski-ikäisiä, korkeasti koulutettuja ja perheellisiä, mutta tässä eletään pohjoisemmassa Suomessa ja perheiden elämäntapa on perinteisempi. Tässä kuvataan hyvinvoivaa keskisuuren kaupungin asuinaluetta, jossa vanhempien omakotitalojen keskelle nousee uusia huippuvarusteltuja kartanomaisia pytinkejä. NIMBY-ilmiökin näillä nurkilla on tuttu, tosin naapuri-idylliä eivät edes uhkaa maahanmuuttajat, koska heitä ei niillä main esiinny.

Heta on äitiyden maailmaan kadonnut taideterapeutti, jonka elämään ei tätä nykyä kuulu paljoa. Pelastaakseen avioliittonsa hän on aloittanut miehensä kanssa pariterapian, jonka tarkoituksena on saada suhteen alkuajan kipinä takaisin. Kaksosten syntymän aiheuttama univaje on kuitenkin hänellä niin kroonista, että hän välillä on huolissaan myös mielenterveydestään. Hän on myös viime aikoina peilannut onnistumistaan äitinä ja vaimona naapurin Katiin, tehokkaaseen uranaiseen, joka on onnistunut vaihtamaan tylsän keski-ikäisen ukkonsa nuoreen jääkiekkoilijaan, joka harrastaa myös keramiikkaa. Ystävyyssuhde on ollut Hetalle välillä ainoa kosketuspinta äitiyden ulkopuoliseen maailmaan. Kuitenkaan hänellä ei ole viime aikoina ollut voimavaroja edes naapurissa käyntiin. Siksi hänelle tulee shokkina kuulla Katin katoamisesta, varsinkin, kun hän huomaa, että ennen niin täydellisellä naapurilla on roikkunut joulukoristeet pihalla huhtikuuhun saakka.

Katin perhettä muuttavat pyörittämään hänen eläkkeellä olevat vanhempansa, mutta uusi mies ja eksä pyörivät edelleen kuvioissa. Myös Katin ulkomailla kauan asunut sisko palaa kotikonnuille pelastamaan yksin jääneitä lapsia. Läheiset eivät usko Katin kuolleen, vaan etsivät selityksiä perheen äidin poissaololle ”tempauksista”, joita hän on tehnyt aiemminkin elämässään. Heta taas uskoo jonkun lähipiiristä tai naapurustosta joko tehneen pahaa Katille tai auttaneen häntä katoamaan maan ääriin. Hetassa nousee piilevä salapoliisi, Miss Marplen geenit, jotka osittain auttavat häntä nousemaan synnytyksen jälkeisestä masennuksestaan.

Heta käy läpi Katiin liittyviä ristiriitaisia tunteitaan, sillä hän on epäillyt myös suhdetta miehensä ja Katin välillä. Toisaalta hän epäilee naapurissa asuvan sinkkumiehen, paikallisen papin, olevan salasuhteessa Katin kanssa, sillä Kati ja pappi lenkkeilevät yhdessä joka aamu. Katin seksuaalisella vetovoimalla ei tunnu olevan mitään rajoja. Samalla Heta huomaa, ettei tiedä kovinkaan paljoa naisesta, jota on pitänyt parhaana ystävänään. Ystävyys, joka on muodostunut naapuruuden ja äitiyden pohjalta, on perustunut arkiseen pullapussien jakamiseen, mutta Katin salaisuudet ulottuvat jonnekin kauas tämän hyvinvointivyöhykkeen pikkusieluisuudesta.

Suuri osa teoksen jännityksestä ja kauhusta tapahtuu uupuneen Hetan korvien välissä. Ulkoinen kauhu keskittyy muutamiin ristiriitaisiin merkkeihin, pitsialushousuihin metsässä, ulko-ovelle kuolleisiin korppeihin ja muihin melko tyypillisiin tehokeinoihin. Itse en oikeastaan lukenut tätä kauhuromaanina, vaan pikemminkin ihmissuhdekuvauksena. Ystävyyssuhteen käsittely olikin tässä antoisampaa kuin parisuhdekuviot – pikkulasten vanhempien seksin puute kun ei ole uutisarvoltaan kummoinen asia. Se intensiteetti, jolla Heta perehtyi kadonneen ystävänsä menneisyyteen ja suvun kipeisiin salaisuuksiin, oli romaanin varsinainen ”pihvi”. Hän sai uupumuksensa keskellä jotain uutta ajateltavaa, joka ei liittynyt hänen omaan napaansa, ja näin hän sai myös mahdollisuuden kasvaa ihmisenä.

Molemmalla naapurin rouvalla on siis omanlaisiaan mielenterveydellisiä haasteita, ja Kaarniranta osoittaa niiden tavallisuuden jokaisessa naapurustossa, kaikissa tuloluokissa. Katoamisen ilmiö osoittautuu tässä moniulotteisena, eikä omaisten tunteissa vellota tositeeveemäisen melodramaattisesti. Vaikka romaani oli melko arkinen ja vaikka uskoisin teoksen puhuttelevan eniten juuri pienten lasten äitejä, siinä oli psykologista kypsyyttä, joka ylitti perinteiset äippärinkien puheenaiheet.

Osallistun tällä postauksella myös Helmet-haasteeseen (jonka olen välillä kokonaan unohtanut), josta kuittaan kohdan 15: ”Kirjan kansi oli mielestäsi ruma”.

Vaihtoehtoisen elämäntavan ytimessä

Emma on Kalevalan naisista väitöskirjaa kirjoittava, keski-ikää lähestyvä nainen, jolle henkiset asiat ovat jokseenkin tärkeämpiä kuin tieteellinen ura. Hän on käynyt syntymässä uudelleen rebirthing-terapeuttinsa kanssa talvisessa paljussa, ja hän maksaa maltaita astrologiakurssista, jonka tärkein havainto liittyy aviomiehen todelliseen aurinkomerkkiin. Suurimman osan ajasta Emma elää yksityisessä Emmalandiassaan, jossa pienet asiat paisuvat ylitsepääsemättömiksi ongelmiksi. Emmasta ei oikein ota selvää, onko hän erityisherkkä vai kärsiikö hän muusta mielenterveyden horjumisesta – joka tapauksessa hän etsii tukea ongelmiinsa mitä erilaisimmista new age-hoidoista, eikä koskaan luota maalaisjärkeen.

Tiina Piilolan romaani Taivaanmerkit (S&S, 2016) edustaa uudenlaista chicklitiä, jonka päähenkilö on korkeasti koulutettu, luova eikä niin kulutuskulttuurin pauloissa oleva kuin tämän tyyppisissä teoksissa olevat henkilöt yleensä. Se vie lukijansa Jyväskylään, jossa kulttuuripiirit ja vaihtoehtoväki elävät hyvin sisäänpäinkääntynyttä, hedonististä elämää. Piilola käsittelee pienen kaupungin pieniä piirejä hellän humoristisesti, mutta myös jokseenkin vaivaannuttavalla tarkkuudella. Olin hämmentynyt, että romaanissa mainittiin väitöskirjan ohjaajana oikea professori, Sanna Karkulehto – yleensä tällaista ei tehdä fiktiossa, varsinkin, kun kyseessä on pieni maa ja pienet akateemiset piirit. Kirjailija myös kiittää Karkulehtoa, joka on reaalimaailmassa Piilolan väitöskirjatyön ohjaaja. Koska teos on muuten fiktiota, yhden oikeasti elävän akateemisen ammattilaisen olemassaolo pomppasi tekstistä omituisena detaljina, jonka tarkoitusta en ymmärtänyt.

Pidin päähenkilö-Emmasta paljonkin, ja hänen hahmonsa vuoksi luin läpi kirjan, jossa ei oikeastaan tapahtunut paljoa, ja jonka itselleni hyvinkin tuttu ympäristö tuntui melkein tukahduttavalta. Emma on niin turvallisuushakuinen ihminen, että hänen elämässään suuri kriisi voi olla se, kun hän ei ole muistanut ostaa tyttärelleen lenkkareita seuraavan päivän koulun metsäretkeä varten. Ja Emma on kasvattanut tyttärestään Mallusta niin hemmotellun, että tälle vanhoilla lenkkareilla retkelle lähtö olisi suuri katastrofi. Samalla tässä kuvaillaan sellaisen perheen elämää, jossa äiti ilmeisesti sinnittelee työttömyyskorvauksella ja isä elättää perhettä näyttelijän pienellä palkalla. Emma on sen verran vieraantunut todellisuudesta, että hän ei luultavasti voisi kirjoittamisen lisäksi tehdä muuta työtä henkensä pitimiksi kuin toimia yrittäjänä new age-alalla. Tutkimusapurahan saaminen ei kuitenkaan ole hänelle kiireellinen toimeentulokysymys, vaan hän kirjaimellisesti haahuilee spirulinan, tiibetiläisten äänikulhojen, maahisten ja elämäntaito-oppaiden riemunkirjavassa maailmassa.

Romaanin draaman kaari on laimea: se liittyy Emman ja Jarkon parisuhteeseen tilanteessa, jossa Emma epäilee Jarkolla olevan toinen nainen. Jarkon työkuviot kesäteatterin Vareksena rasittavat muutenkin kultturellia Emmaa, mutta kauheinta kaupallisessa taiteessa on paikalle saapunut vasta eronnut tähtinäyttelijä, lööppijulkkis Anniina. Emma kokee itsensä Anniinan rinnalla viktoriaaniseksi siveyden sipuliksi, eikä näe itseään kykenevänä kilpailemaan miehensä huomiosta.

Emman Pohjanmaalle asettuvat sukukuviot olisivat kiinnostaneet minua enemmän kuin Jyväskylän meininki, mutta neljän polven naisten tarina jäi sivujuoneksi. Romaanin viihdyttävin kohtakin viittasi pohjalaisen elämäntavan syvimpiin tuntoihin: Emman elämässä on välillä niin noloja tilanteita, että hän pakenisi niitä mieluummin vaikka Keskisen kyläkaupalle, jossa Samantha Fox esiintyy ja kaikki saavat ilmaiset pullakahvit ja ämpärin.

Piilola on kielellisesti lahjakas kirjailija, joka valitettavasti kuitenkin välillä sortuu angloamerikkalaiselle chicklitille tyypilliseen sanavyörytykseen, jossa huomion kohteena on pelkkä arkinen sähläys. Arjen yksityiskohtien kaaos tuntui välillä puuduttavalta. Piilola kuvaa jokaista Emman kirjastosta lainaamaa elämäntaito-opasta vastaavalla antaumuksella kuin jotkut valokuvaavat päivittäisiä aterioitaan viiteen eri sosiaaliseen mediaan. Vastaavasti tässä kuvataan akateemista kirjallisuutta. Se, että tässä mainitaan moneen otteeseen feministisen teorian viimeaikaisia guruja, ei kuitenkaan tee tekstistä erityisen älyllistä tai henkistä. Kuvaus Emman väitöskirjan kirjoittamisen flow-tiloista oli sen sijaan erittäin viihdyttävää ja humoristista, sillä projekti todella vaikutti ylimaailmallisessa lennokkuudessaan tuhoon tuomitulta.

Tekstissä oli myös jonkun verran kirjoitusvirheitä, ja koinkin, että romaani olisi kaivannut huolellisemman kustannustoimittajan ja oikolukijan läpikäynnin, myös juonen ja rakenteen tasolla. Koin, että romaanin ainekset oli koottu kasaan huolellisesti, mutta tekstistä jäi puuttumaan keskeinen jännite ja että se oli kirjoitettu liian hätäisesti. Tällaisia vaikutelmia olen saanut paljosta muustakin kotimaisesta chicklitistä, ja yleensä jätän näin paljon kritiikkiä sisältävän arvion kirjoittamatta. Viime aikoina olen kuitenkin kokenut tärkeäksi blogata myös kirjoista, joita olen lukenut vastakarvaan. Uskon, että jos itse olisin kirjailija, arvostaisin rehellistä palautetta – myös kriittisempää, jos se on kirjoitettu jollain tapaa rakentavasti.

Oikeastaan teos ei puhutellut minua kaunokirjallisena tuotoksena lainkaan, mutta luin kuvausta vaihtoehtohoitojen maailmasta hyvinkin osuvana sosiologisena raporttina, sillä se osoitti mainiosti urbaanin, koulutetun, työttömyyden ja epämääräisten työsuhteiden keskellä sinnittelevän väestönosan elämäntavan kipupisteitä. Merkityksiä elämään löydetään luomutuotteiden tuoteselosteista ja enkelikorteista, kun ympäröivä yhteiskunta ei anna kotona tehdylle ilmaiselle aivotyölle arvostusta. Kilttien, korkeasti koulutettujen ihmisten kapina kun ei oikeastaan näyttäydy muulla tasolla kuin yhteiskunnasta vetäytymisenä.