Yes in my backyard

kadonnutOpiskelukiireiden keskellä olen tänä keväänä enimmäkseen rentoutunut psykologisten trillereiden parissa. Sari Kaarniranta oli minulle aiemmin tuntematon kirjailija, jonka teos Kadonnut vierelläni (Myllylahti, 2011) vaikutti lupaavalta arkiselta jännitykseltä, jossa ei kuitenkaan olisi liikaa väkivaltaa.

Teoksen asetelmassa on jotain samaa viimeksi lukemani Taivaanmerkit-romaanin kanssa: myös tässä teoksessa päähenkilöt ovat keski-ikäisiä, korkeasti koulutettuja ja perheellisiä, mutta tässä eletään pohjoisemmassa Suomessa ja perheiden elämäntapa on perinteisempi. Tässä kuvataan hyvinvoivaa keskisuuren kaupungin asuinaluetta, jossa vanhempien omakotitalojen keskelle nousee uusia huippuvarusteltuja kartanomaisia pytinkejä. NIMBY-ilmiökin näillä nurkilla on tuttu, tosin naapuri-idylliä eivät edes uhkaa maahanmuuttajat, koska heitä ei niillä main esiinny.

Heta on äitiyden maailmaan kadonnut taideterapeutti, jonka elämään ei tätä nykyä kuulu paljoa. Pelastaakseen avioliittonsa hän on aloittanut miehensä kanssa pariterapian, jonka tarkoituksena on saada suhteen alkuajan kipinä takaisin. Kaksosten syntymän aiheuttama univaje on kuitenkin hänellä niin kroonista, että hän välillä on huolissaan myös mielenterveydestään. Hän on myös viime aikoina peilannut onnistumistaan äitinä ja vaimona naapurin Katiin, tehokkaaseen uranaiseen, joka on onnistunut vaihtamaan tylsän keski-ikäisen ukkonsa nuoreen jääkiekkoilijaan, joka harrastaa myös keramiikkaa. Ystävyyssuhde on ollut Hetalle välillä ainoa kosketuspinta äitiyden ulkopuoliseen maailmaan. Kuitenkaan hänellä ei ole viime aikoina ollut voimavaroja edes naapurissa käyntiin. Siksi hänelle tulee shokkina kuulla Katin katoamisesta, varsinkin, kun hän huomaa, että ennen niin täydellisellä naapurilla on roikkunut joulukoristeet pihalla huhtikuuhun saakka.

Katin perhettä muuttavat pyörittämään hänen eläkkeellä olevat vanhempansa, mutta uusi mies ja eksä pyörivät edelleen kuvioissa. Myös Katin ulkomailla kauan asunut sisko palaa kotikonnuille pelastamaan yksin jääneitä lapsia. Läheiset eivät usko Katin kuolleen, vaan etsivät selityksiä perheen äidin poissaololle ”tempauksista”, joita hän on tehnyt aiemminkin elämässään. Heta taas uskoo jonkun lähipiiristä tai naapurustosta joko tehneen pahaa Katille tai auttaneen häntä katoamaan maan ääriin. Hetassa nousee piilevä salapoliisi, Miss Marplen geenit, jotka osittain auttavat häntä nousemaan synnytyksen jälkeisestä masennuksestaan.

Heta käy läpi Katiin liittyviä ristiriitaisia tunteitaan, sillä hän on epäillyt myös suhdetta miehensä ja Katin välillä. Toisaalta hän epäilee naapurissa asuvan sinkkumiehen, paikallisen papin, olevan salasuhteessa Katin kanssa, sillä Kati ja pappi lenkkeilevät yhdessä joka aamu. Katin seksuaalisella vetovoimalla ei tunnu olevan mitään rajoja. Samalla Heta huomaa, ettei tiedä kovinkaan paljoa naisesta, jota on pitänyt parhaana ystävänään. Ystävyys, joka on muodostunut naapuruuden ja äitiyden pohjalta, on perustunut arkiseen pullapussien jakamiseen, mutta Katin salaisuudet ulottuvat jonnekin kauas tämän hyvinvointivyöhykkeen pikkusieluisuudesta.

Suuri osa teoksen jännityksestä ja kauhusta tapahtuu uupuneen Hetan korvien välissä. Ulkoinen kauhu keskittyy muutamiin ristiriitaisiin merkkeihin, pitsialushousuihin metsässä, ulko-ovelle kuolleisiin korppeihin ja muihin melko tyypillisiin tehokeinoihin. Itse en oikeastaan lukenut tätä kauhuromaanina, vaan pikemminkin ihmissuhdekuvauksena. Ystävyyssuhteen käsittely olikin tässä antoisampaa kuin parisuhdekuviot – pikkulasten vanhempien seksin puute kun ei ole uutisarvoltaan kummoinen asia. Se intensiteetti, jolla Heta perehtyi kadonneen ystävänsä menneisyyteen ja suvun kipeisiin salaisuuksiin, oli romaanin varsinainen ”pihvi”. Hän sai uupumuksensa keskellä jotain uutta ajateltavaa, joka ei liittynyt hänen omaan napaansa, ja näin hän sai myös mahdollisuuden kasvaa ihmisenä.

Molemmalla naapurin rouvalla on siis omanlaisiaan mielenterveydellisiä haasteita, ja Kaarniranta osoittaa niiden tavallisuuden jokaisessa naapurustossa, kaikissa tuloluokissa. Katoamisen ilmiö osoittautuu tässä moniulotteisena, eikä omaisten tunteissa vellota tositeeveemäisen melodramaattisesti. Vaikka romaani oli melko arkinen ja vaikka uskoisin teoksen puhuttelevan eniten juuri pienten lasten äitejä, siinä oli psykologista kypsyyttä, joka ylitti perinteiset äippärinkien puheenaiheet.

Osallistun tällä postauksella myös Helmet-haasteeseen (jonka olen välillä kokonaan unohtanut), josta kuittaan kohdan 15: ”Kirjan kansi oli mielestäsi ruma”.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s