Käsityöläisyyden ylistys

imageBitch litistä takaisin chick litiin. Taannoin, kun suuri osa kansasta katsoi täysin rinnoin jääkiekon mm-finaalia, minä kuuntelin peliä lukemalla samalla Tuija Lehtisen romaania Nappikaupan naiset (Otava, 2009). Lehtisen nuortenkirjoja olen lukenut useamman kuin aikuisten, ja aikuisten kirjoissa olen usein arvostanut enemmän näkökulmaa kuin kirjoitustyyliä. Nappikaupan naiset kiinnosti minua siksi, että rakastan kaikkea vaatteiden tuunaamiseen liittyvää tilpehööriä, vaikka en osaa kunnolla ommella nappeja. Lisäksi olin juuri mukana tuottamassa kädentaitojen workshoppia. Puolustan uusavuttomien asemaa elinikäisinä oppijoina sillä saralla.

Teoksessa päähenkilönä on nuori yrittäjä Saskia Soikkeli, joka on päätynyt asumaan pikkukaupunkiin miesystävänsä perässä. Arttu ei kuitenkaan ole sitoutuvaa tyyppiä, pariskunta asuukin erillään ja yhteiset kynttiläillalliset usein kaatuvat miehen säälittäviin ohareihin. Saskian ja Artun ravintola sinnittelee, mutta paikalle luultavasti tarvittaisiin Jyrki Sukula kuria palauttamaan. Saskia saa Artun business-taitamattomuudesta tarpeekseen, ja erottuaan tästä hän eroaa myös firmasta.

Rohkea nainen löytää itsensä uudelta alalta, kauppa-apulaisena nappikaupasta. Hänen toimenkuvaansa kuuluu nappien myymisen lisäksi vanhan Ebban auttaminen lonkkaleikkauspotilaana. Ebban sisar Sylvia toimii vielä nappikaupan johtajattarena, vaikka on jo reippaasti eläkeikäinen. Vanhat neidit ovat jääneet elämään lapsuutensa kotiin, eikä kumpikaan aikanaan päässyt toteuttamaan haaveitaan. Heidän isänsä ja veljensä sitoivat heidät perheyritykseen, mikä ei koskaan ollut rahasampo.

Teoksessa on hurmaava menneen maailman tunnelma. Vanhan mukulakadun kivijalkaliikkeiden yrittäjät ovat kaikki itsepäisiä vanhuksia, jotka tuntevat toisensa omituisuudet ja pitävät yhtä. Antikvariaatin Heimo on neitejäkin oudompi lintu, joka on kasvanut kiinni Reino-tossuihinsa. Kadun yrittäjänaiset taas kokoontuvat säännöllisesti nappikaupan takahuoneeseen leivoksille ja tokaijille. Vanhusnäkökulma toimii tässä mahtavana profiilin nostattajana, sillä Saskian miesseikkailut ovat stereotyyppisen latteita.

Lehtinen on tuottelias ja omassa genressään lahjakas kirjailija, joka kuitenkaan ei mielestäni kirjoita kovinkaan puhuttelevasti teostensa pääteemasta, heteroseksuaalisesta rakkaudesta. Tässäkin kirjassa viljellään rakkausrintamalla tylsiä kliseitä. Uusi rakastaja on ”seksipeto”, joku toinen on ”namupala” ja aina on uusi mies kierroksessa. Toisaalta kirjailija osaa käyttää vaikeampaakin sanastoa. Tähän tunnelmaan sopi erinomaisesti verbi ”armastella”, joten miksi Lehtinen ei kehitä sanastoaan? Kirja olisi toiminut aivan mahtavasti, vaikka Saskia Soikkelilla olisi tarinan aikana ollut seksuaalielämässään täysin kuiva kausi.

Saskian hollantilaisesta sukutaustasta olisin lukenut mielelläni enemmänkin. Ollakseen uinuvan pikkukaupungin kuvaus päähenkilöiden elämä on melko menevää, kansainvälisin tuulahduksin. Vanhusten elämäntapojen kuvauksessa oli samanlaista kepeyttä ja nokkeluutta kuin Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjassa.

Nappien kulttuurihistoriaa tässä käsitellään suvereenin kiehtovasti. Kukapa tietää, että ennen vanhaan oli jopa nappimessuja, joilta haettiin erikoisia aarteita? Liikeidean nuorentamisesta opin myös paljon uutta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s