Taiteilijan tavallinen elämä

imagePauliina Vanhatalo/Veera Vaahtera on ollut tämän vuoden uusi, ilahduttava kirjailijatuttavuuteni. Luin viime viikolla häneltä teoksen Keskivaikea vuosi (josta bloggaan pian), ja eilen sain käsiini hänen romaaninsa Pitkä valotusaika (Tammi, 2015).

Romaani ei kutsunut minua temaattisesti lainkaan, sillä olen lukenut liikaa miestaiteilijoiden elämistä. Olisin luultavasti jättänyt kirjan lukematta, ellen olisi ollut kiinnostunut Vanhatalon ”vakavammasta” proosasta. Tätä teosta hän on kirjoittanut vuosia, ja hidas kypsyminen on selvästi tehnyt tekstille hyvää.

Teoksessa päähenkilönä on oululainen valokuvaaja Aarni, jonka elämää seurataan noin kuusitoistakesäisestä vanhuuteen. Aarnin pääsy taidepiireihin on takkuista ja hän päätyy elättämään perhettään pitämällä tädiltään perittyä valokuvaliikettä. Ateneumin pääsykokeissa häneen iskee pakokauhu, eikä hän koskaan suorita taidealan tutkintoa, vaan koittaa onneaan itseoppineena. Vaimo Ilse on valtiotieteiden maisteri, joka suostuu muuttamaan miehen perässä Ouluun ja työskentelemään perheyrityksessä. Pariskunnan vaatimattomuus ja tavallisuus on käsinkosketeltavaa, mutta molempia hiertää omien lahjojen käyttämättä jättäminen. Oulukin on ruma, ynseä ja sivistymätön kaupunki, jossa valokuvataiteesta ei ymmärretä paljoa.

Teoksessa parasta oli huumori, joka vaihteli hienovaraisesta absurdiin. Aarnin taiteilijaksi kasvua koetellaan jo nuorena miehenä Helsingissä, kun paras ystävä Teuvo haluaisi viedä tämän Ylioppilasteatterille kuvaamaan julkista naimista. Oulussa taas rahaa tulisi hulluista keikoista, joihin Aarni ei kaunosieluna taivu. Isäntämies haluaisi Aarnin ikuistavan palkinnon saaneen emakon, mutta Aarni kieltäytyy kunniasta. Vanhana miehenä Aarni kokee, että hänellä ei enää ole kykyä venyä valokuvaustaiteen uusille tuulille, kun nuorempi polvi pitää taiteena vain kuvia, joissa on kuukautisverta tai muita eritteitä. Silti hänet löydetään ja hän vihdoin pääsee Pariisiin.

Vanhatalo kirjoittaa kuin taitava valokuvaaja: kappaleiden leikkaukset ja rajaukset ovat yllättäviä, ja monen juonen käänteen suhteen lukija saa arvailla tulevaa. Kaikki henkilöt ovat moniulotteisia ja merkittäviä. Aarniakin kiinnostavampia hahmoja olivat hänen ystävänsä Teuvo ja tyttärensä Lumi, joiden suhde taiteeseen on Aarniakin vaikeampi. Lumin epätoivoisuus, traagisuus ja tietynlainen itsetuhoisuus ”pahempi toistaan”-parisuhteessa koskettivat. Kuinka oman lapsen kokemaan parisuhdeväkivaltaan puututaan, jos hän ei itse ota asiaa puheeksi, onkin hyvä kysymys ja teema.

Teuvon alkoholismi on pakoa kehitysmaajournalismin kauhuista.  Muistan itsekin, kuinka 80-luvulla kuvattiin Etiopian nälänhätään kuolevia lapsia, ja kuinka julmilta kuvat tuntuivat. Teuvon halu löytää rankkoja kuvaamisen aiheita peilautuu Aarnin hiljaiseen, introspektiiviseen luonteeseen.

Suhteemme valokuviin ja kuvaamiseen on muuttunut dramaattisesti digitalisaation kautta, ja oli hyvä palata mielessä filmikameroiden aikaan. Vanhatalo kuvaa vanhan ajan kuvaamista innolla ja pieteetillä. Kuinka esimerkiksi kuvaamoissa suhtauduttiin asiakkaiden pornahtaviin kuviin? Kenellä oli varaa ottaa samasta rakennuksesta kymmeniä otoksia? Kuinka luokkaerot näkyivät suhteessa valokuviin?

Jo näiden kysymysten vuoksi teos kannattaa lukea, mutta myös kielen, tarkan historian tajun ja tunnelmien vuoksi. Vanhatalo osoittaa, että melko tavallisesta arjestakin voi saada irti paljon, jos näkökulma on huolellisesti valittu.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s