Kun perijätär on orpana

IMG_0638[1]Kaari Utrion Saippuaprinsessa (Tammi, 2004) on jo kenties viides lukemani romaani häneltä. En voi sanoa olevani tyypillinen lukija enkä fanikaan, mutta arvostan hänen sinnikkyyttään taustatöiden tekijänä. Kuten aiemmissakin bloggauksissa on tullut ilmi, olen pitänyt erityisesti hänen varhaisemman tuotannon realistisemmista romaaneista, jotka ovat sijoittuneet Suomen 1700-1800-lukujen historiaan. Vanhempien aikojen kuvauksien suhteen olen taas ollut krantumpi, kun niiden romanssirintama on tuntunut jotenkin ylidramaattiselta.

Saippuaprinsessan päähenkilö Ulrika Rutenfelt on sopivan poikkeava hahmo aatelisten ja säätyläisten sovinnaisessa maailmassa. Hän on tullut kasvatetuksi vapaammin kuin suvun muut tytöt, sillä hän on kulkenut nuoruutensa isänsä mukana runonlaulujen keruumatkoilla Vienan Karjalassa. Isänsä kuoltua hän on elänyt suht vapaana vanhojen sukulaistensa kartanossa Kemiönsaarella, kaukana Turun ja Helsingin debytanttitanssiaisista. 23-vuotiaana hänet kutsutaan suvun helmaan Helsinkiin saamaan korkeampaa seurapiirisivistystä; lisäksi sukulaisia kiinnostaa hänen huhuttu jättimäinen perintönsä, joka on kerääntynyt riikalaisesta saippuatehtaasta. ”Saippuaprinsessa” on ilkeä liikanimi nuorelle naiselle maailmassa, jossa kaikkea fyysistä ja proosallista työtä halveksutaan.

Helsingin silloinen kartta tulee piirretyksi romaanissa seikkaperäisesti. Teoksessa eletään tsaarinvallan alkuaikoja, ehkä 1830-lukua, jolloin Keisarillinen Aleksanterin yliopisto oli jo toiminnassa. Tässä vaiheessa Heikinkatu (nykyinen Mannerheimintie) on kaupungin periferiaa, ja Punavuorta ja Ullanlinnaa pidetään esikaupunkeina. Kaupungissa on 12 000 asukasta, ja paremmissa piireissä puhutaan sikin sokin neljää kieltä, ruotsia, saksaa, ranskaa ja venäjää. Tyypillistä aatelisperheissä on palkata ranskankielinen mademoiselle huolehtimaan säädyn arvoisesta kotiopetuksesta.

Romaani kertoo pitkälti nuorison naimahuolista. Päähenkilöä Ulrikaa ei naimisiinmeno suuremmin kiinnosta, sillä hän tietää elävänsä hyvin perinnöllään ilman aviomiestä. Ulrikan perinnöstä ovat kiinnostuneita ainakin serkut Viktoria ja Herman, ja Viktoria oma lehmä ojassaan pyrkii naittamaan Ulrikan peliriippuvaiselle, laiskanpulskealle pikkuveljelleen. Viktorian mielitietty Mauritz puolestaan ihastuu Ulrikaan talvisella rekimatkalla, ja ihmissuhdesoppa on sillä valmis. Kaupungin kauniimpien ja neuvokkaimpien aatelisneitojen on usein vaikeinta päästä naimisiin, ja vanhan piian kohtalo on pelottavinta mitä naisen tielle osua saattaa.

Teoksen juoni ei varsinaisesti säväyttänyt; olisin lukenut mieluummin enemmän Ulrikan ja isän Vienan Karjalan seikkailuista. Sen sijaan nautin ajankuvasta ja tietyistä historiallisista yksityiskohdista, joista koin oppivani jotain uutta. Naisten pukeutumista ja ehostautumista kuvataan antaumuksella, ja esimerkiksi nuorten naisten harmistuminen suruajan noudattamisesta keskellä parasta tanssiaissesonkia oli kouriintuntuvaa. Kiiholman kartanon vanhan armon kampaamis- ja meikkaamisrituaalit naurattivat, varsinkin tämän uskollisen ranskalaisen kamarineito Antoinetten kuoltua.

Hurjin hahmo romaanissa oli Ullanlinnaan Pietarista karkotettu leskirouva Natalia Fedorovna Bogotyrski-Gee, jonka salonkiin miehet anoivat pääsyä eri hintaisin pääsymaksuin. Rouvan huvila toimi kasinon ja ilotalon yhdistelmänä, ja rouvalla seuraneiteineen oli kaikilla todettu syfilis. Pietarista lähetettiin syfilikseen sairastuneet pois pilaamasta kaupunkilaisten terveyttä, ja unelias Helsinki oli ilmeisen sopiva piilopaikka langenneille rouvashenkilöille.

Kiinnostavaa oli myös englantilaisuuden ihailu, mitä ei esiintynyt kaikissa piireissä. Kemiönsaaren kartanoissa vaalittiin englantilaisia perinteitä, sillä niiden väki vastusti Venäjän valtaa enemmän kuin mantereella. Englantilaisen aamiaisen nauttiminen ennen ratsastusta oli tässä päivittäinen rutiini. Toisaalta teoksessa viitataan myös Moskovan Englantilaiseen Klubiin, joka oli eliitin hierarkiassa arvostetuin näyttäytymispaikka. Brittisivistyksestä ihailtiin eniten reipasta ulkoilmakulttuuria, johon kuuluivat hevoset, koirat ja metsästys.

Päällimmäisenä muistona kirjasta jää kansainvälisyys, joka näkyy myös Itämeren maiden läheisinä suhteina. Liikkuvuus Suomenlahden yli on tuolloin ollut luontevampaa kuin meidän aikoina, ja Helsinkiin verrattuna Tallinna ja Riika ovat olleet suuria metropoleja. Tämä oli sivistävää ja hilpeää kesälukemista, jossa bonettien nauhat pääsivät yhtä lailla kunniaan kuin virallisen vallan areenat.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s