Eroon naistenlehtilässytyksestä

bookcover_9789520113339Riikka Ala-Harja on ollut minulle jokseenkin etäinen kirjailijahahmo. Olen muistaakseni lukenut häneltä vain yhden tai kaksi teosta varhaisesta tuotannosta, eikä lukemisesta jäänyt vahvaa muistijälkeä. Olen pitänyt häntä taitavana kertojana, jonka teemat eivät kuitenkaan ole olleet minun teemojani. Nyt sain käsiini hänen uusimman teoksensa Kevyt liha (LIKE, 2016), jossa tutkitaan naisen lihan ja äänen painoa. Miksi monien naisten on edelleen vaikea saada äänensä kuuluviin työmaailmassa? Ja miksi nainen on edelleen monissa konteksteissa näkymättömämpi kuin mies?

Teos ei käsittele äärimmäistä seksismiä, ei seksuaalista häirintää eikä muuta kähmintää, vaan pieniä, arkisia havaintoja, jotka saattavat monilta jäädä huomaamatta. Se sijoittuu teatterimaailmaan, jossa keski-ikäinen Saara on onnistunut työllistämään itsensä valosuunnittelijana. Ääni- ja valosuunnittelijat ja lavastajat ovat yt-neuvotteluissa haavoittuvin ryhmä, jotka kaikki pelkäävät työnsä puolesta. Nyt helsinkiläisen laitosteatterin väki työstää Jussi Parviaisen 80-luvun helmeä, Jumalan rakastajaa, jossa yksi hahmoista on Michelangelon Daavid-patsas. Näytelmä jää Saaran ihon alle elämään uutta elämäänsä tutkielmana miehen ja naisen lihallisista eroista. Daavid-teema tuokin nykykulttuurissa liikkuvaan romaaniin sopivaa ilottelua ja särmää, sillä täydellisen miesvartalon myytti murtuu feministisen valosuunnittelijan varmoissa käsissä.

Saara on yhtä kiinnostava hahmo kuin Antti Holman Järjestäjä-romaanin (2014) Tarmo. Molemmat työskentelevät teattereissa tärkeinä, mutta suht näkymättöminä taustatekijöinä. Tuli jopa mieleen, voisiko tämä romaani olla Ala-Harjan vastaisku Holman romaanille, jossa homoseksuaali kertoja oli avoimen seksistinen suhteessa naispuolisiin kollegoihinsa. Holman Tarmo on myös humoristisempi ja kärkevämpi tyyppi kuin Saara, jolle ehkä riittäisi saada tehdä töitä omana itsenään, kunnioitettuna ja arvostettuna.

Teoksen muita teemoja ovat keski-ikäisen eronneen naisen seksuaalisuus ja uusperheellisyyden vaikeudet. Saaran alkavaa seksisuhdetta nuoruudenaikaisen poikaystävä Jarnon kanssa seurasin jokseenkin vaivaantuneena, kun se ”kevyt liha” ei tosiaankaan tuntunut riittää kummankaan päivittäiseksi leiväksi. Pariskunta tapaakin nolon eroseminaariläpän ympärillä, eikä kummallakaan ole täysin updeitattua tietoa 2010-luvun deittailun säännöistä. Jarno vaikuttaa epätasapainoisemmalta säätäjältä kuin Saara, jolla kuitenkin on elämässään jonkunlainen suunta.

Uusperheen perustaminen tuntuu Saarasta tuskalliselta, vaikka uuden kumppanin kaipuu onkin akuutti. Suhde 7-vuotiaan Martti-poikaan on lämmin, mutta Saara vaikuttaa myös suorittavalta äidiltä, joka on jatkuvasti huolissaan omasta kelpaamisestaan ja pärjäämisestään.

Saaraan oli helppo samastua. Itsekin varmasti mokaisin Helsingin taidepiireissä, koska en osaa leipoa kuin dinosaurusten suosimia eläinpohjaisia, uunissa paistettuja leivonnaisia. Pidin myös paljon naistenlehtilässytyksen kyseenalaistamisesta – perisyntiin, johon hintelä ja hermostunut Jarno syyllistyy enemmän kuin kuntoiluun koukkuun jäänyt Saara. Temaattisesti teos oli hyvin arkinen, ja teatterimaailman kuvauksena vähemmän dramaattinen, mutta samalla se taatusti tarjoaa monelle lukijalleen hienoja itsetutkiskelun hetkiä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s