Normaalius on perseestä

meneeohiBlanca on nelikymppinen eronnut nainen, joka tykkää viettää kesää sukutalollaan Välimeren rannalla ex-miestensä ja uuden rakastajan hellässä huomassa. Blancan äiti on juuri kuollut Parkinsonin taudin murtamana, ja paluu Cadaquésin kesäparatiisiin on tänä vuonna haikeampaa kuin ennen. Äiti on haudattu maailman kauneimmalle hautausmaalle, vuorille, josta siintää syvä meri, mutta kuolemaan liittyvät rituaalit eivät tuo Blancalle rauhaa. Äidin kuoleman jälkeinen kesä tuo mukanaan turbulenssia ja tyrskyjä, itsetutkiskelua ja villiä biletystä.

Milene Busquetsin (s. 1972) romaani Tämäkin menee ohi  (Otava 2016, suom. Tarja Härkönen) on oodi keski-ikäisille perheellisille, jotka valitettavasti joutuvat esittämään valeaikuisuutta. Se on kirjoitettu sinä-muodossa kuolleelle äidille, eli se on jonkinlainen elämän välitilinpäätös tai elegia. Kieli on suorasukaista, vauhdikasta, euforista ja elämää syleilevää. Erikoista on, että  kirjassa ei lainkaan viitata Espanjan talouden kurjimukseen, vaan tässä kuvataan aidosti raharikkaan suvun huoletonta elämää. Blanca on elämäntaiteilija, jonka ammattiakaan ei paljasteta ja hänestä saa kuvan, ettei hän ole käynyt aikoihin töissä, vaikka hänen psykiatrinsa siihen kannustaakin. Hän ilmeisesti elää perimiensä asuntojen vuokratuloilla, käy poikiensa kanssa jatkuvasti ulkona syömässä ja välttelee tappiin saakka aikuisuuden tylsiä rutiineja. Hänellä on taloudenhoitaja sekä kaupunkiasunnossaan Barcelonassa että sukutalolla meren rannalla. Hän on myös pirullisen itsevarma, seksuaalisesti vetovoimainen ja ärsyttäväkin huomion keskipiste, jonka hedonistinen elämäntapa kerää myös kritiikkiä.

Kiinnostavia ovat kulttuurierot Euroopan maiden välillä. Blancan täysboheemi elämäntapa ei luultavasti olisi mahdollista edes eiralaisella perijättärellä Suomessa, sillä meillä on supertehokas lastensuojelu ja valppaat naapurit, jotka kiusallaankin ilmoittavat vanhempien epänormaaleista tavoista. En usko, että työväenluokkaisilla espanjalaisilla äideillä on näin suuria itsensä ilmaisun mahdollisuuksia, mutta tässä eletäänkin jotenkin laajemman yhteiskunnan ulkopuolella. Blancan näkökulma voisi ärsyttää minua enemmänkin, ellei kirja olisi niin vetävästi kirjoitettu.

On tässä arkisiakin kysymyksiä, eli juoni ei ole pelkkää marinpolttoa. Blancan eksät ovat molemmat herkullisia hahmoja, sillä he ovat ottaneet huolehtijan roolit. Guillam tuo ystäväpiirin juhliin kasvattamiaan luomuomenoita ja muita herkkuja, joihin hän tietää, ettei Blanca koske pitkällä tikullakaan. Oscar, nuoremman pojan isä, jonka kanssa Blanca aika ajoin harrastaa seksiä, taas vetää herneen nenään siitä, kun pojat saavat syödä illalliseksi pelkkiä suklaalettuja. Kasvatusasioissa miehet ovat hermoheikkoja nipottajia, joiden halu pitää kiinni jonkun säällisyyden kulisseista on vahva verrattuna Blancaan. Miehet tulevat myös hyvin toimeen keskenään, eivätkä harrasta kukkotappeluja.

Äidin ja tyttären suhteen kuvauksena romaani onnistuu parhaiten, ja koen, että teos puhutteleekin parhaiten meitä, jotka olemme menettäneet äitimme. Kuoleman jälkeisen maanisen seksi- ja huumekesänkin jälkeen tulee vielä jotain muuta, ja Blanca oppii pikkuhiljaa hyväksymään menetyksensä. Kiinnostus Katalonian kulttuuriin ja provinsiaalisiin merenrantakohteisiin heräsi minussa taas myös – tässä kuvataan hyvin raikkaita ja massaturismin pilaamattomia rantoja, harmonista luonnonläheisyyttä.

Täydellinen kesäkirja myös niille, jotka syystä tai toisesta eivät pääse isompien vetten rannalle, vaikka haluaisivat.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s