Eräs muualta tullut ystäväni, joka ei vielä lue romaaneja suomeksi, oli tavannut Virpi Hämeen-Anttilan iloisissa merkeissä. Hän kysyi minulta, millaisia romaaneja tämä Intian kielten moniosaaja kirjoittaa. Vastasin yksiselitteisesti: ”Ihmissuhdekeskeisiä.” Kaveri lisäsi: ”Siis jotain Mills &Boon-tyylistä?” Tähdensin: ”Ei, ei mitään romanttista hömppää. Ovathan ne älykkäitä kirjoja, mutta aika viihteellisiä.” En tiedä, saiko kuvauksestani mitään tolkkua, enkä muistanut mainita viimeisiä dekkareita, jotka ovat tyylilajiltaan kuivempia kuin aiemmat romaanit.
Itse lähestyin pitkinä sadepäivinä teosta Toisen taivaan alla (Otava, 2010), jonka tiedän aloittaneeni aiemminkin, mutta joku silloin tökki. Annoin kirjalle uuden mahdollisuuden, ja toisella kerralla koin lukevani eri tekstiä. Ensimmäisellä lukukerralla en päässyt mukaan, koska koin Suomen filmimaailman kuvauksen liian höttöiseksi.
Teos kertoo Lontoossa asuvan Lindin perheen tavallisen erikoisista sukukuvioista, jotka ulottuvat Skotlannin Skyen saaren lisäksi Polynesian saaristoon ja Suomen Kokkolaan. Teoksen avainhenkilö on kirjakauppias Olivia Lind, jonka suomalaistaustainen mies Rick on kuollut. Lontoon ylemmän keskiluokan tunkkaisissa piireissä ei koskaan tiedä, mikä on epäilyttävää etnisyyttä, joten Olivia ja Rick ovat pyrkineet luomaan perheelleen sopivan neutraalin julkikuvan. Lapsille, Mattille ja Rosemarylle etninen identiteetti ei ole samanlainen kipupiste kuin tummalle Olivialle, joka on käytännössä elänyt koko aikuisikänsä kaapissa juuristaan.
Matt on introvertti, taiteellinen nuori mies, joka haluaa oppia lisää suomalaisista juuristaan. Hänen isänsä Rickin side Suomen sukuun on katkennut, koska hän ei suostunut jatkamaan pappissuvun ilmiselvää velvoitetta. Sen sijaan Rick päätyi diakoniksi merimieskirkkoihin, mikä ei riittänyt kaavoihin kangistuneelle pappisisälle. Satamien verkostojen kautta Mattin isästä tuli kansainvälinen villakauppias. Romaanissa käsitellään suvun eri jäsenten ammatinvalintapulmia seikkaperäisesti. Ammatilliset minät ovat vahvoja rakkauden liekkienkin keskellä.
Toisella lukukerralla teksti veti kuin häkä, eikä tylsää hetkeä päässyt syntymään. Britannian puolen tarina kiinnosti enemmän, mutta Suomenkin monikulttuuriset leffakuvaukset kiinnostivat. Kuvattava Narsissi-elokuva muslimitytön ja suomalaisen pojan kielletystä rakkaudesta ei vaikuttanut taiteellisesti kunnianhimoiselta, mutta aihe on edelleen ajankohtainen. Hämeen-Anttila saa hyvin kiinni nuorten, lahjakkaiden assistenttien mielenmaisemat ja turhaumat. Miian ja Mattin tutustuminen elokuvan kuvauksissa on söpöä ja hitaan vakavaa. Mattin miltei yläluokkaiselta tuntuva gentleman-käytös erottuu edukseen suomalaisessa erot kieltävässä genderblender-viidakossa.
Olivia Lindin hahmo kolahti minuun eniten, ja jäin vähän suremaan sitä, että Polynesian kuviot jäivät ohuiksi verrattuna Skotlannin ja Suomen juurien pengontaan. Olivia on elänyt suuren osan elämästään kieltäen äitinsä perimän – äidin, joka kuoli tämän ollessa kolmetoistavuotias. Kaikenlainen postkoloniaali rotutietoisuus tuli kehiin vasta myöhemmin, eikä Olivia ole päässyt mukaan juhlimaan ruskeaa/mustaa pigmenttiään. Vasta kuusikymppisenä Olivia on uskaltamassa ryhtyä omaksi itsekseen, mikä ei ole helppo prosessi itsekriittiselle naiselle.
Romaani sijoittuu hyvin myös tämän päivän keskusteluihin kulttuurisesta omimisesta ja representaation oikeutuksesta. Hämeen-Anttila on luonut Olivia Lindistä sen verran monisyisen tapauksen, ettei hänestä voi esittää minkään kulttuurin kuvaston mukaista stereotypiaa. Olivia Lind vaikuttaa tapaukselta, joka voi edustaa ainoastaan itseään.
Näiden tyyppien kanssa olisin viihtynyt pidempäänkin, ja olisin halunnut lukea enemmän Etelämeren kuvioista. Kainosti pyydänkin kirjailijalta jatko-osaa. Kyseessä oli Virpi Hämeen-Anttilan tuotannon henkilökohtaisesti puhuttelevin teos, josta sain paljon myös omaa kirjottamistani silmälläpitäen. Myöhemmissä dekkareissa on tunnelma tiivistynyt ja kielikin komeutunut, mutta edelleen arvostan myös näitä ihmissuhderomaaneja.
Anun ihmeelliset matkat 