Onko minulla tekijänoikeus elämääni?

imageVirpi Hämeen-Anttilan viimeaikaisessa tuotannossa näkyy todella muutosvoimaisuus, sekä temaattisesti että kielellisesti. Jos olisin saanut käsiini Tapetinvärisen  ( Otava, 2012) ilman tekijän nimeä, olisin arvannut kirjoittajaksi jotain angstisempaa naiskirjailijaa, ehkä Anja Snellmania, Pirjo Hassista tai Kreetta Onkelia. Hämeen-Anttilan tuotantoon olen toistaiseksi liittänyt tietynlaisen porvarillisen kepeyden. Kepeys ei sinänsä ole huono asia, sillä välillä tarvitsemme elegantteja pään tyhjentäjiä. Välillä taas muuta. Tapetinvärinen on järeä teos epämukavista lapsuuden ja nuoruuden muistoista, jotka eivät mahdu mihinkään valmiiksi tarjottuun yhteiskunnalliseen muottiin. Sitä ei voi syyttää porvarillisuudesta eikä kepeydestä.

Kertoja on nimetön viisikymppinen kirjailija, joka on pannut paljon muistoja telakalle pystyäkseen muokkaamaan aikuiselämästään tolkullisen ja siedettävän. Hän tulee ilottomasta virkamiesperheestä, jossa isä dominoi arkea arvaamattomalla käytöksellään ja äiti sairastuu ahdistuneisuuteen ja elämänpelkoon. Perheen juuret ovat kuitenkin työväenluokkaiset, eikä suuresta kulttuuriperimästä voida puhua. Vanhemmilla ei ole mallia selviytyä kaupunkilaiselämästään, ja he ovat molemmat kuin ankkoja kuivalla maalla. Äiti suorittaa äitiyden ulkoisia velvoitteita kiltisti, mutta ei ole lapsilleen emotionaalisesti läsnä. Koska perheessä ei ryypätä, ei lyödä eikä käytetä lapsia seksuaalisesti hyväksi, perheen pahoinvointi jää ulkomaailmalta huomaamatta. Perheessä on suhteellista köyhyyttä siitä huolimatta, että molemmat vanhemmat käyvät töissä. Kertoja kasvaa naiseksi itse tehdyissä, epämuodikkaissa vaatteissa, ja löytää jo alaluokilta ainoaksi tukipilariksi Taimi Mähösen, toisen kömpelön ja ruman tytön, joka on kuitenkin kapinallisempi ja äänekkäämpi. Jo se, että ystävän nimi on Taimi ja tämän veli on Aarre, kertoo perheen omituisuudesta: molemmat nimet on poimittu virsistä.

Taimi alias Mimi alias Anna Hopea ovat kaikki kolme myyttisiä hahmoja, joiden olemassaolo maailmassa on epävarmaa. Kertoja löytää Anna Hopean, pienkustantamon nousevan tähden, kolmenkymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen mummonmökistä Tuusulasta, jossa tämä elää omituisen hovinsa ympäröimänä. Kertoja syyttää Mimi-Annaa hänen nuoruuden päiväkirjojensa varastamisesta ja niiden valjastamisesta novelleihin, ja tässä prosessissa hän kokee oman mielensä hajoamisen. Hämeen-Anttila kysyy kirjassa tärkeitä kysymyksiä muistista, muistoista ja läheisten ihmisten kokemusten käyttämisestä kaunokirjallisena polttoaineena. Mikä on varastamista, mikä lainaamista, mikä viittaamista ja missä menee kielletyn ja sallitun raja?

Rankasta teemasta huolimatta teoksessa viljellään hyvää ajankuvaan liittyvää huumoria. Olen itse kymmenisen vuotta nuorempi kuin kertoja, mutta tunnistan paljon   ilmiöitä ja asioita, jotka naurattivat. Surkean patakampauksen sai usein maksusta kmapaajaltakin, sillä lyhyiden kampausten leikkaamisen taito oli monilla kampaajilla todella ruosteessa. Tuskin kaikilla oli mitään koulutustakaan, vaan pelkkää yrittäjähenkeä. Kliseiset ”Kulta-aika lapsuuden”-albumit, joihin äidit pystyivät satuilemaan täydellisen perheidyllin, olivat todellisia kammotuksia. (Minulla oli reaalisosialistinen  vauva-albumi, jossa ei ollut ainuttakaan korulausetta. Kuuluin siis eri ikäpolveen. Tyttäreni albumissa oli taas aivan uskomattoman suloinen kuorrutus päällä. Kapitalismi oli palannut.) Hymy-lehden tapa kirjoittaa SEKSISTÄ on takuulla ollut vielä 70-luvulla kauhistus, kun muistan, kuinka outo sana se oli vielä 80-luvun alussakin. Pidin paljon kaikista näistä hassuista arkisista huomioista, jotka toivat introspektiiviseen psykologiseen tutkiskeluun lihaa luun päälle.

Teoksen jännittävyys piilee epäluotettavassa kertojassa, jonka oma huolella rakennettu julkisivu alkaa hämmentävästi murtua vähän joka nurkasta. Unen ja todellisuuden rajamaat ovat tässä kiinnostavampia kuin hahmojen faktuaaliset elämäkerrat. Kylmää hikeä pukkasi monessa kohtaan, varsinkin kohtaamisissa uskomattomien sivupersoonien Pierrotin, Heron ja Kiven kanssa.

Koin, että Tapetinvärinen on toistaiseksi taiteellisesti kunnianhimoisin lukemani teos Hämeen-Anttilalta, niin erikoinen, että joudun lukemaan sen uudestaan ymmärtääkseni sen syvempiä säikeitä. Tässä oli paljon raakaa, rehellistä, haasteellista ja keskeneräistä ainesta, jotka aiheuttavat lukijassa sopivaa levottomuutta.

Silti pidin enemmän viime viikolla lukemastani teoksesta Toisen taivaan alla. Tai sen kysymykset tuntuivat minulle juuri nyt ajankohtaisemmilta. Kaunokirjallisesti ilahduin ja yllätyin tästä todella. Molemmat teokset edustavat parhautta omissa maailmoissaan.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s