Elämää vasta-alkajille

Jean Perdu on kaikkien rakastama kirja-apteekkari, jonka erikoinen kirjakauppa sijaitsee vanhassa proomulaivassa Seineen pysäköitynä. Hänellä on ihastuttava tai vihastuttava tapa määrätä asiakkailleen teoksia mitä erinäisimpiin ”vaivoihin”, ja usein hän kieltäytyy myymästä vääriä kirjoja ihmisille, jotka kokee tarvitsevan sielun tilaansa jotain aivan muuta. Monsieur Perdu on elänyt parhaat vuotensa yksin, ja viisissäkymmenissä alkaa vihdoin olla valmis aukomaan omia menneisyyden solmujaan, jotka ovat estäneet häntä elämästä elämäänsä muuten kuin kirjojen välityksellä.

Kirjakesääni on jo mahtunut kaksi hyvin kliseistä saksalaisen kirjailijan Pariisi-aiheista teosta. Nina George ei ilmeisesti ole haamukirjoittaja samalla tavalla kuin viimeksi lukemani Nicolas Barreau, mutta jo kirjojen nimet viittaavat sielujen sympatiaan. Tosin Pienen kirjakaupan Pariisissa (Bazar, 2016, suom. Veera Kaski) alkuperäisteksti on nimeltään Das Lavendelzimmer, mikä kieltämättä on osuvampi ja vähemmän kaupallinen nimi kirjalle. Ovatko sitten suomalaiset lukijat niin johdateltavissa, että he tarvitsevat näitä pieniä puotejaan kaikkialla? Miksi suomalainen kustantaja tekaisee itseään toistavia nimiä?

Ja kyllä, tämäkin teos noudattaa tiettyä kaupallisen viihteen kaavaa. Pieni kirjapuoti Itä-Berliinissä ei toimisi historian raskaiden haamujen vuoksi, vaan ihanan kaupan on ehdottomasti sijaittava Pariisissa. Kirjakauppateemassa on toki jotain raikastakin, ainakin kaupan sijainti, myyjän yksilöllinen tyyli ja kaupan lähtö liikkeelle pitkin Ranskan suuria jokia kohti ihanaa Provencea. Provencea tässä romantisoidaan Pariisia enemmän, sillä siellä asuvat aistilliset ja tunneilmaisultaan aidot ihmiset, joiden mielialat riippuvat mistral-tuulista. Erikoista kyllä, teoksen kolme päähenkilöä ovat kaikki miehiä, joilla kaikilla on elämän suunta hukassa.

Jean Perdu lähtee naapurissa asuvan nuoren menestyskirjailija Max Jordanin kanssa reissuun, sillä myös Maxilla on pää sekaisin, eri syistä kuin Jeanilla. Seuraan liittyy vielä napolilainen maahanmuuttajamies Cuneo, joka on muita parempi kapteeni sekä kokki. Jean suree nuoruuden rakastettuaan Manonia, jonka kuolinsyyn hän on saanut selville kahdenkymmenen vuoden viiveellä kirjeestä, jota hän ei tuolloin suostunut ylpeydestään lukemaan. Jeanilla on ollut polyamoristinen suhde Manoniin, joka vietti puolet vuodestaan Pariisissa ja toisen puoli vuotta Provencessa aviomiehensä Lucin luona. 1990-luvulla tosin pölyamoria ei ollut trendikäs käsite, mutta järjestely oli tavallaan toiminut, koska miesten välillä oli välimatkaa. Paluu takaisin Manonin kotikonnuille on tunteikas ja riipivä välitilinpäätös. Samalla Jean kirjoittaa kortteja ja kirjeitä naapurin naiselle Catherinelle, johon sitoutumista hän pelkää. Viisikymppisten orastava rakkaus on kömpelöä, mutta todellisentuntuista.

Tämä oli viaton aikuisten satu siinä missä viimeksi lukemani Pieni elokuvateatteri Pariisissa. Teos taatusti ärsyttää monia, mutta siihen ei pidä tarttua kirjallisuuskriitikkona. Matkakirjana teos toimii, koska tässä reissataan melkein koko Ranskan poikki, syödään hyvin, tavataan erikoisia tyyppejä kuten karvaisia coneihin osallistuvia larppaajanaisia ja päädytään asumaan majatalona toimivaan kyyhkyslakkaan. Lajityypillisesti Nina George tarjoaa teoksen lopussa myös pronvencelaisia ruokareseptejä, joista itsetehty laventelijäätelö herätti minussa suurta kiinnostusta. Kirjalista monsieur Perdun apteekin hyllyltä oli myös hauska, varsinkin, kun en ollut suositelluista teoksista lukenut kuin muutaman. Eli jos et muuten pidä tästä lajityypistä, voit kuitenkin saada jotain irti kirjallisuusterapeuttisesta listasta.

Maailmani ei suoranaisesti järissyt tämän sanataiteen vaikutuksen alaisena, mutta luin teoksen kuitenkin sujuvasti loppuun. Ehkä teoksen juju oli siinä, että tämä näsäviisaan oloinen ”apteekkari” oli henkilöistä eniten tuen ja avun tarpeessa, ja tuki tulikin hyvin erikoisten ihmisten muodossa. Kaikki henkilöhahmot eivät olleet tasapaksun kliseisiä ja juonessakin oli jotain romanttisen viihteen kaavasta poikkeavaa. Teos saattaa kiinnostaa myös lukijoita, jotka eivät yleensä romanttista viihdettä suurkuluta. Miesnäkökulman vahvuuden vuoksi tämä ei mene chicklitinkään kategoriaan. Ihanteellinen lukija taitaa kuitenkin olla keski-ikäinen nainen – sanoisin, että teos voisi olla viisikymppisille räätälöityä viihdettä. Taatusti sellaistakin tarvitaan. Mutta please Bazar, ei enää yhtää ”pientä puotia” tai revin bloggaajanhousuni.